Kuka maksoi Villa Lanten rakentamisen?

Villa Lante on kohtauspaikka, jossa suomalaiset tieteen ja kulttuurin edustajat saattavat törmätä toisiinsa sekä muualta Roomaan tulleisiin hengenheimolaisiinsa. Lanten käytävillä, keittiössä, kirjastossa, parlatoriossa ja terassilla voi vaihtaa kuulumisia vanhojen tuttujen kanssa tai tutustua aivan uusiin kiinnostaviin lantelaisiin. Mutta Lantessa ja Roomassa ei törmää ainoastaan nykyihmisiin ja kollegoihin, vaan siellä vieraillessa saattaa tutustua tutkimuksen merkeissä myös menneiden aikojen hahmoihin: kaksikasvoiseen Janus-jumalaan tai vaikkapa Baldassare Turiniin, kuten minulle kävi lokakuisella Rooman-vierailullani.

Toscanalaissyntyinen Baldassare Turini on Villa Lanten historian tärkein henkilö, huvilan rakennuttaja. Oikeusoppinut Baldassare Turini saapui Roomaan kardinaali Giovanni de’Medicin seurueessa. Giovanni nousi vuonna 1513 pyhän Pietarin istuimelle ja valitsi itselleen nimen Leo X (paavina 1513–1521). Turinin ura katolisen kirkon piirissä urkeni, kun tuore paavi nimitti uskollisen seuralaisensa paavilliseksi datariukseksi.

Datarius oli yksi paavillisen hovin eli kuurian tavoitelluimmista arvoviroista, sillä siihen sisältyi tärkeän aseman lisäksi myös merkittäviä tulonlähteitä. Borgia-sukuun kuulunut paavi Calixtus III (paavina 1455–1458) antoi nimittäin paavilliselle datariukselle oikeuden periä kanonista oikeutta vastaan rikkoneilta henkilöiltä compositioiksi kutsuttuja maksuja. Maksut liittyivät henkilöiden paavilta tekemiensä rikosten vuoksi anomiin synninpäästöihin.

Oma törmäämiseni Baldassare Turini kanssa koskee nimenomaan datariuksen viran hoitamista. Suurin osa compositio-maksuista liittyi nimittäin tutkimaltani katolisen kirkon ”katumustuomioistuimelta”, penitentiariaattivirastolta, anottuihin synninpäästöihin. Penitentiariaatista saatu armonosoituskirje ei ollut voimassa ennen kuin synnintekijä oli sopinut datariuksen kanssa maksun suuruudesta ja maksanut sovitun summan hänelle.

Turinin vinjetti Villa Lanten Salonessa
Turinin vinjetti Villa Lanten Salonessa

Sekä penitentiariaattiviraston arkistossa että Vatikaanin Salaisessa Arkistossa on asiakirjoja, jotka kertovat penitentiariaatin asiakkaiden suorittaneen Baldassare Turinille compositio-maksuja. Arkistolähteissä olevat viittaukset Turinista maksujen vastaanottajana alkavat vuonna 1519, jolloin Villa Lanten rakennustyöt olivat ilmeisestikin jo käynnistyneet. Kun tiedämme, että osa paavillisen kuurian tuloista päätyi yleensä niitä vastaanottaneiden henkilöiden hyväksi, saattaa olla, että osa penitentiariaattiviraston asiakkaista on myös kantanut kortensa kekoon Villa Lanten rakennuskustannuksien kattamisessa.

Penitentiariaatin asiakkaana on vuoden 1519 jälkeen ollut ainoastaan yksi nykyisen Suomen alueelta kotoisin ollut henkilö, Naantalin birgittalaisluostarin veli Henricus Johannis. Henricus ei kuitenkaan ollut syyllistynyt mihinkään rikokseen, jonka johdosta hän olisi joutunut suorittamaan compositio-maksua. Meillä ei siis ole todisteita siitä, että suomalaiset kristityt olisivat olleet kartuttamassa Villa Lanten rakennuskassaa.

Kirsi Salonen

Historian, kulttuurin ja taiteidentutkimuksen laitos, Turun yliopisto.

 

 

 

 

Joulunodotusta roomalaisittain

Blogi_joulu_joulupukki-1
Joulupukki vastaanottamassa kaupan ovella.

Joulukuu on jo pitkällä yli puolivälin, mutta viime viikkoina me toimiston väki olemme useaan otteeseen syöneet lounasta Villa Lanten terassilla. Suomalaiseen talveen tottuneesta ajatus joulusta tuntuu vielä kaukaiselta, kun lämpömittari nousee viiteentoista asteeseen ja ympärillä näkyy vihreää nurmikkoa ja palmuja. Lähestyvästä juhlasta kertovat kuitenkin lukuisat joulukoristeet ja värivalot ikkunoissa, parvekkeilla, kaduilla ja pihoilla. Tänä talvena muodissa tuntuvat olevan vilkkuvat värivalot, sekä erilaiset puhallettavat joulupukit ja lumipallot. Suomesta tuttua naapurien välistä kilpavarustelua näkyy vähemmän, ja roomalainen tyyli on hillitty, jos ei koristeiden laadussa, niin ainakin niiden määrässä.

Blogi_joulu_sanpietro
Piazza San Pietron joulukuusi on monta kymmentä metriä korkea.

Vaikka joulunodotus perinteisesti alkaa Immacolata concezione –pyhän aikaan 8.12., alkoivat jouluvalot ja koristeet ilmestyä Rooman katukuvaan jo marraskuun lopulla. Ja vauhti kiihtyy. Joka aamu huomaan uusien joulupukkien kurkkaavan kauppojen ovista ja ikkunoista Pratin kaupunginosasta Gianicolo-kukkulalle kulkevan työmatkani varrella. Sen upein, tai ainakin mahtavin joulukoriste on piazza San Pietron huikean korkea joulukuusi, joka on koristeltu arvonsa mukaisesti täpötäyteen joulupalloja. Kuusen viereen on jo parin viikon ajan ollut rakenteilla perinteinen jouluseimi, jonka paljastamista saadaan vielä odottaa. Lanten väen kesken onkin arvailtu, ehditäänkö seimeä lainkaan näkemään ennen joulupäivää. Hyvää kannattaa varmasti odottaa, ja seimi tulee koristamaan aukiota pitkälle tammikuuhun saakka.

Blogi_joulu_karuselli
Piazza Navonan karuselli.

Toinen varma joulun merkki ovat joulumarkkinat, joita on myös Roomassa, mutta Keski-Eurooppaa pienemmässä mittakaavassa. Tänä vuonna tosin suurinta, Piazza Navonalla järjestettävää toria ei avattu kojunpitäjien ja kaupungin riitojen vuoksi. Viime vuosina torin perinteiset, artisaanityönä tehdyt joulukoristeet ja –ruoat ovat saaneet väistyä muovisen halpatuotannon tieltä. Sen sijaan aukiolla on lapsille järjestettyä ohjelmaa karusellin ja ongintakojujen muodossa, jotka nekin ovat jokavuotinen näky joulun aikaan.

Myös Suomen Rooman Instituutissa ollaan joulutunnelmissa. Toimiston sähköposti ja postilaatikko täyttyvät joulutervehdyksistä ja etupihan pensaat on koristeltu jouluvaloin. Tarkkasilmäinen ohikulkija voi myös huomata joulupukin kurkkaavan puutarhasta. Villa Lante ei hiljenny jouluksikaan, vaan osa huoneista on asuttuina pyhien läpi.

Blogi_joulu_villa lante
Villa Lantekin on saanut jouluisen koristelun.

Valkoista joulua Roomaan on turha tänä vuonna odottaa, mutta sekään ei ole tavatonta. Viimeksi lunta nähtiin vuonna 2012, ja sitä ennen vuosikausia sitten. Tarkkoja vuosilukuja kysyttäessä vastaus riippuu siitä keneltä kysytään, Villa Lanten lähteiltä saatiin tietoja sekä 80- että 90-luvuilta.

 

Noora Tupamäki
Instituutin CIMO -harjoittelija

Veljessurma, langennut nunna ja kenraali – kummitustarinoita Villa Lantesta

 

Villa Lante oli jo 1800-luvulla kummitustalon maineessa, kertoo intendentti Örmä. Yleisen käsityksen mukaan huvilassa majailee ainakin kolme kummitusta: Lante-sukuinen kummitus, ns. valkoinen nainen ja kenraali Helbig. Eniten havaintoja kummituksista on ns. appartementojen käytävältä sekä villan alakerroksista. Moniin vanhempiin tarinoihin liittyy myös Villa Lanten sisäkkö Gavina Bitti, joka tuli taloon jo 1940-luvulla. Gavina ihaili suuresti silloista Villa Lanten omistajaa kenraali Demetrio Helbigiä. Paavo Castrén kertoo, että sardinialainen Gavina oli hyvin uskonnolinen ja taipuvainen taikauskoon ja tuli usein parlatorioon kertoilemaan omista kokemuksistaan. Gavina myös kertoi nähneensä loggiassa edesmenneen kenraali Demetrio Helbigin haamun, minkä jälkeen hän meni messuun ja vei kenraalin haudalle kukkia.

Gavina Bitti
Gavina Bitti

Tarinoista vanhin ja verisin juontaa juurensa 1600-luvulle, jolloin riitaantuneista Lante-sukuisista veljeksistä toinen murhasi toisen. Perimätiedon mukaan tämä olisi tapahtunut juuri suvun huvilalla eli Villa Lantessa ja mahdollisesti appartementojen kerroksessa. Salonen 1600-luvun maalikerroksesta on paljastunut punainen kädenjälki, jonka kerrotaan liittyvän tapahtuneeseen tai tähän kummitukseen. Instituutin entinen sisäkkö Gavina kertoi tavanneensa toisen veljistä, joka pyysi Gavinaan sytyttämään kirkossa kynttilän hänen puolestaan.

Punainen kädenjälki Salonessa
Punainen kädenjälki Salonessa

Appartementojen asukkailta on kuultu tarinoita, miten sänky on yöllä noussut ilmaan, miten joku oli herännyt inhottavaan tunteeseen, että häntä tuijotetaan, ja toinen siihen, että hänen päällään istutaan. Eräs appartementon asukas kertoi minulle, että joku oli tarttunut häntä olkapäästä tyhjässä huoneessa. Luotettavasta lähteestä olen myös kuullut tarinan mystisistä koputuksista. Eräs arkeologi kertoi heränneensä yöllä siihen, että hänen oveensa koputetaan. Hän kuitenkin päätti olla avaamatta. Ovella kuitenkin koputettiin uudelleen, mutta hän vieläkään suostunut avaamaan ovea. Kun koputus kuului kolmannen kerran, hän ryntäsi vihaisena avaamaan oven löytääkseen oven takaa ainoastaan tyhjän pimeän käytävän.

Ns. valkoinen nainen kulkee Villa Lanten käytävillä valittaen tai huokaillen. Valkoisen naisen henkilöllisyys ei ole täysin varma, mutta kerrotaan, että kyseinen nainen olisi ollut ”lukittuna” tai ”suljettuna” Villa Lanteen. Tarina saattaa juontaa juurensa 1600-1700-lukujen taitteeseen ja Lante-suvun kreivi Vincenzoon, joka myöhemmin koki suvun piirissä jonkin asteisen damnatio memoriaen. Hän nimittäin vietteli nunnan, jota myöhemmin piti rakastajattarenaan suvun huvilalla, Villa Lantessa. Gavina kertoi usein törmänneensä valkoiseen naiseen.

Toiset taas yhdistävät valkoisen naisen hahmon Nadine Helbigiin, arkeologi Wolfgang Helbigin vaimoon ja kenraali Demetrio Helbigin äitiin. Jaana Vaahtera kertoo heränneensä yöllä ja nähneensä yläpuolellaan ilmeettömät naisen kasvot. ”Sängyn päädyssä olevasta seinästä pisti esiin ikään kuin naisen ylävartalo. Tiesin siinä samassa varmasti, että kyseessä oli Nadine Helbig”, hän kertoo. Samaisessa huoneessa olleen kaapin ovet myös aukeilivat öisin itsestään. ”Kaappi oli tyhjä enkä käyttänyt sitä, mutta joku tuntui käyttävän”, Jaana Vaahtera jatkaa. Hän myös kuuli askelia yläpuolella olevasta johtajan asunnosta, vaikka johtaja ei ollut paikalla ja näki terassilta huoneessaan palavan valot, vaikka tiesi sammuttaneensa ne. Myös instituutin entinen johtaja Mika Kajava kertoo törmänneensä iäkkäämpään naiseen alakirjaston tienoilla: ”Erään kerran illan suussa lähtiessäni kapuamaan kirjastosta portaita ylös tunsin, että jokin hahmo seurasi minua. Taakse katsoessani näin iäkkäämmän naisen, joka melkein saman tien katosi.” Hän kertoo, miten jotkut ovat olleet järkyttyneitä kohdatessaan alakirjastossa huokailevan naisen hahmon. ”Eräs tunnettu taiteilija oli pitkään poissa tolaltaan nähtyään varjomaisen iäkkäämmän naishahmon juuri näiden portaiden alapäässä, ateljeen työtilan ja asuinhuoneen välisessä käytävässä.”, hän kertoo.

Kenraali Helbigin (k. 1954) haamu yhdistetään kirjastosta öisin kuuluvaan meteliin, jota tutkittaessa kirjastosta ei löydy ristin sielua eikä jälkiä pudonneista kirjoista tai tavaroista. ”Olin yläkirjastossa työskentelemässä aamuyön tunteina. … Salonessa ja viereisessä loggiassa oli samaan aikaan taidenäyttely, jota varten oli pystytetty telineitä. Yllättäen oven takaa kuului ensin askeleita, sitten sekalaista melua. Nousin ylös ja menin katsomaan, mitä loggiassa tapahtuu. Siellä ei ollut ketään, mutta useat telineillä olleet työt olivat pudonneet lattialle. En kuullut kenenkään poistuneen toisen oven kautta. … Seuraavan päivän selvittelyissä ei käynyt ilmi, että kukaan olisi yöllä vieraillut näyttelytiloissa. Jotakin outoa tuona yönä tapahtui.”, Mika Kajava kertoo.

Villa Lanten portaikkoa
Villa Lanten portaikkoa

Kenraali Helbig on instituutin entisen johtajan Katariina Mustakallion mukaan myös se kummituksista, joka käy koputtelemassa johtajan työhuoneen oveen öisin. Mustakallio kertoo: ”Olen päätynyt siihen, että hän pyrkii pitämään huolta siitä, ettei johtaja liikaa stressaannu. Jos nimittäin teen töitä illalla kymmenen jälkeen työhuoneessa, joku tulee ja koputtaa aivan kuuluvasti. Kun kutsun sisään, ketään ei tule, ja kun katson oven taakse, ketään ei näy. Tämä on tapahtunut useaan otteeseen. Olen siitä ymmärtänyt, että on syytä lopettaa myöhäinen työnteko. Oikein sympaattinen kummitus siis.”

Tarinoita kuunnellessa sekä lukiessa oli kiinnostavaa huomata, että samat tarinat toistuivat eri ihmisten – usein hyvin eri-ikäistenkin – jutuissa erilaisina variaatioina. Villa Lanten kummitustarinat siis luovat aivan oman folklorensa, jota toistellaan vuosi toisensa jälkeen Villa Lanten illanistujaisissa, joiden jälkeen – täytyy myöntää – jopa paatunein skeptikko kokee väristyksiä selkäpiissään huvilan yöllisillä käytävillä. Herkkämielisten ei kuitenkaan kannata pelästyä vaan muistaa lohdutukseksi nämä Mika Kajavan sanat: ”Koska Villa Lantessa asusteleva kummitus – tai kenties niitä on useampia – ei käsittääkseni ole koskaan uhannut ketään tai aiheuttanut mitään todellisia vaaratilanteita, voinee talossa vierailla ja asua turvallisin mielin. Itse kunkin on kuitenkin varauduttava siihen, että aave saattaa näyttäytyä silloin kun sitä vähiten odottaa.”

Laura Aho

jatko-opiskelija, klassillinen filologia, HY

(kirjoittaja ei ole vielä tavannut kummituksia)

Kirjoitus on lyhennelmä artikkelista, joka on julkaistu Rostra-lehdessä (3/2013).

 

Villa Lante ei ole pelkkä talo

 

Suomen Rooman-Instituutti toimii tavattoman kauniissa rakennuksessa korkean kukkulan korkeimmalla huipulla, ja sieltä aukeaa upea näköala yli koko kaupungin. Kaikki tämä on todella hienoa, mutta Villa Lante ei ole pelkkä talo, se on myös yhteisö. Vakituisista Lanten kävijöistä on muodostunut kollegoiden, tuttavien ja ystävienkin verkosto, joka on tarjonnut ainakin minulle monia hyvin mielenkiintoisia ja antoisia kontakteja.

Koska Suomen Rooman-Instituutti on tieteellinen instituutti, tapaavat  arkeologit, historioitsijat ja filologit siellä usein kollegoitaan. Tämä on varmasti arvokasta, mutta arvokkaita Lanten kontaktit ovat myös minulle, säveltäjälle, kirjailijalle ja muusikolle, koska jatkuvasti kohtaan siellä mielenkiintoisia ihmisiä, joita ei tulisi tavanneeksi missään muualla. Olen saanut Lanten keittiön aamiaispöydässä monta älykästä vastausta Rooman historiaa tai arkeologiaa koskeviin tyhmiin kysymyksiini. Olen kokenut Roomassa monia kiinnostavia asioita vain siksi, että joku Villa Lantessa on osannut suositella minulle jotain kiinnostavaa vierailukohdetta.

Varsinainen onnenpotku oli se, että kun tein taustatyötä pienoisromaanilleni ”Pyhän Calixtuksen lähde”, emeritaprofessori Margareta Steinby sattui asumaan Lantessa juuri samaan aikaan. Hänen neuvojensa avulla onnistuin löytämään monia kirjani päähenkilön elämän tärkeitä paikkoja Trasteverestä. Margareta on myös yksi niistä lantelaisista, joka osaa valmistaa tavattoman herkullista italialaista ruokaa, josta toisinaan sain nauttia.

Vietin Lantessa hiljattain kuukauden valmistelemassa uutta kirjaa, ja samaan aikaan talossa sattui asumaan Juhana Heikosen opastama arkkitehtiopiskelijoiden ryhmä. Järjestimme Lanten salonessa pienen tilaisuuden, jossa minä soitin Lanten rakennukseen liittyvää musiikkia, ja opiskelijat näyttivät ympäri Rooman tekemiään piirustuksia. Sain tuntea pystyväni antamaan jotain kiinnostavaa nuorille opiskelijoille. Monet Lantessa vierailevat filologit ovat myös olleet kiinnostuneita työstäni tamilinkielisen runouden kääntäjänä, joten informaation vaihtotase ei ole aivan täydellisen epätasapainossa, vaikka olenkin toki yleensä ajatustenvaihdossa saavana osapuolena.

Lantessa väki vaihtuu tiheään tahtiin, eivätkä johtajatkaan yleensä asu talossa kuin muutaman vuoden kerrallaan, mutta Simo on ikuinen. Intendentti Simo Örmä istuu toimistossaan ulko-oven tuntumassa, joten Lanten asukkaat näkevät hänet monta kertaa päivässä. Kaikki talon langat ovat Simon käsissä, ja hän pyörittää Lanten toimintaa vuosikymmenien kokemuksella. Roomassa on varmaankin asioita, joita Simokaan ei tiedä, mutta yleensä häneltä saa vastauksen melkein mihin vain käytännön elämää Roomassa koskevaan kysymykseen.

Villa Lantessa toimii tieteellinen instituutti, joka tekee arvokasta työtä monella eri alueella, mutta Lanten yhteisölle talo on jotain muutakin, paljon persoonallisempaa, paljon koskettavampaa.

Monelle se on iltapäiväkahvit lehtimajassa tai illallinen ja lasillinen (tai pullollinen) viiniä ystävien seurassa upealla terassilla ja näköala yli koko Rooman. Minulle se on hiljainen tuokio Loggiassa ja improvisaatio vanhalla, arvokkaalla Pleyel-pianolla, jota Franz Lisztkin kuuluu soittaneen samalla, kun katse vaeltaa yli ikuisen kaupungin.

 

Eero Hämeenniemi

Säveltäjä, kirjailija ja muusikko

 

Raskasmielisiä runoilijoita, nuorekkaita kirkonmiehiä ja vapaussodan paatosta

Vaikka instituutissa vietetyn vuoden aikana Gianicolon rinteet ehtivät tulla kotoisan tutuiksi, ei niihin varmasti voi koskaan kyllästyä. Henkeäsalpaavan näkymän lisäksi kukkulalla voi tarkastella myös lukuisia muistomerkkejä, lähestyipä sitä Trasteveresta tai Vatikaanin puolelta. Tiedättehän ne jälkimmäisellä reitillä olevat portaat, jotka lastensairaalan jälkeen nousevat kohti huippua ja lyhentävät Villa Lanteen kipuavien matkaa? Olette ehkä kummastelleet sitä puunrötisköä, joka kököttää onnettoman näköisenä portaiden vasemmalla puolella. Kuitenkin se on selvästi haluttu kaikin keinoin säilyttää ja sen tueksi onkin muurattu tiilistä eräälainen pylväs, samoin oksia pitävät paikoillaan ruostuneet metallirakenteet. Muurin muistolaatasta käy ilmi, että tunnistamattomaksi kuihtunut puu on tammi ja että sen maine liittyy kahteen merkkimieheen.

Torquato Tasson tammi
Tasson tammi – la quercia del Tasso

Ensimmäinen heistä on runoilija Torquato Tasso (1544-95), jolla oli tapana istuskella tammen varjossa ennen kuolemaansa ja hiljaa pohtia elämän ankeutta (”All’ombra di questa quercia Torquato Tasso vicino ai sospirati allori e alla morte ripensava silenzioso le miserie tutte sue…”). Mutta mikä teki Tasson elämästä niin kurjaa, etteivät edes Gianicolon maisemat saaneet häntä piristymään? Piinatun kirjailijan perikuva Tasso oli Italian kirjallisuuden tähti 1500-luvulla ja edelleen yksi sen historian suurimmista nimistä. Hän eli ja kirjoitti aikakausien murroksessa: yhtäältä hänen tekstinsä heijastavat jo nykyihmisen mielenmaisemaa ristiriitoineen, toisaalta hänen pääteoksensa Gerusalemme liberata (1575, Vapautettu Jerusalem, suom. Elina Vaara 1954) jatkoi keskiaikaista ritarirunousperinnettä, joka oli tulossa lopullisesti tiensä päähään. Sorrentossa syntyneen Tasson elämää ja uraa leimasi alituinen epävakaisuus hänen etsiessä toimeentuloa ja hyväksyntää Italian eri hoveista, erityisesti Ferrarasta, mutta myös Firenzestä, Torinosta, Veneziasta ja Mantovasta.

Tasso kärsi mielenterveysongelmista, joita pahensivat alituisten paikanvaihdosten lisäksi uskonkriisi ja vastustajien kritiikki hänen töitään kohtaan. Syvästi masentuneena hän vietti viimeiset elinviikkonsa alempana Gianicolon rinteessä sijaitsevan Sant’Onofrion kirkon luostarin vieraana ja ehti kuolla ennen kuin paavi Klemens VIII toteutti lupauksensa kruunata hänet runoilijaksi tuolla kovasti kaivatulla laakeriseppeleellä. Tasso on haudattu kirkkoon ja hänen huoneistaan luostarin tiloissa on tehty pieni museo.

Torquato Tasson hauta Sant Onofrion kirkossa
Torquato Tasson hautamuistomerkki Sant´ Onofrion kirkossa

Muistolaatan tekstin toinen osa on vähemmän mollivoittoinen ja se kertoo kuinka samalla paikalla Tasson aikalainen Filippo Neri (1515-95) lasten iloisten kiljahdusten keskellä taantui taitavasti heidän tasolleen (”e Filippo Neri tra liete grida si faceva co’ fanciulli fanciullo sapientemente”). Kyseessä on firenzeläissyntyinen pappi, joka perusti omaa nimeään kantavan oratorion, sääntökuntiin kuulumattoman uskonnollisen yhteisön. Hän nautti suurta kansansuosiota ja hänet tunnettiin erityisesti iloluonteisuudestaan sekä lasten ja nuorten parissa tekemästään työstä. Kuolemansa jälkeen Filippo Neri julistettiin pyhimykseksi ja hän on vähiten tunnettu Rooman kaupungin kolmesta suojeluspyhimyksestä Pietarin ja Paavalin ohella. Oratorion jäsenet rakensivat hänen muistokseen tammen läheisyyteen näyttämön uskonnollisia esityksiä varten: samalla paikalla toimii nyt kesäteatteri Anfiteatro della Quercia del Tasso.

Ala-Risku_3.kuva seppele
Pronssiseppele Garibaldin patsaalla

Jos Tasson nimeä kantava tammi onkin huonossa jamassa, kukkulan huipulla saman puun lehdet hehkuvat ikivihreänä pronssiseppeleissä sekä kaupungin yli katsovan Italian yhdistäjän Giuseppe Garibaldin muistomerkin kahdella sivulla että hänen vaimonsa Anita Garibaldin patsaan jalustassa Villa Lantea vastapäätä. Voimaa, sitkeyttä ja arvokkuutta symboloivalla tammenlehvällä on parinaan laakeripuu, Apollon kasvi, tiedon ja taiteen, mutta myös voiton tunnus, jolla kruunattiin sekä runoilijat että sotasankarit.

Molemmilla saroilla kunnostautui Goffredo Mameli, genovalainen garibaldiini ja Italian kansallislaulun nuori sanoittaja, jonka rintakuva on Acqua Paolalle menevän tien varrella ja jonka luut taas lepäävät saman suihkulähteen lähellä sijaitsevassa muistomerkissä. Tämä ossario pystytettiin Italian yhdistymistä edeltävissä taisteluissa menehtyneiden muistoksi. Kirkkovaltio liitettiin mukaan Italiaan vasta 1870, mutta jo 1849 Roomassa oli ollut yritys perustaa tasavalta. Vaikka kokeilu jäi lyhytaikaiseksi, ehditiin Repubblica romanalle kirjoittaa perustuslaki, jonka teksti hakattiin Villa Lanten viereiseen muuriin Italian yhdistymisen 150-vuotisjuhlallisuuksien kunniaksi kaksi vuotta sitten. Instituutin täyttäessä ensi vuonna 60 vuotta on paikallaan toivottaa pitkää ikää molemmille.

Riikka Ala-Risku

Wihurin stipendiaatti 2012-2013

Suomen Rooman-instituutti

Salonen freskot

Sain mahdollisuuden majoittua Villa Lanteen kun Jyväskylän yliopiston Taiteiden ja kulttuurin tutkimuksen laitos järjesti kahden viikon (13.-26.5.2013) opintomatkan Roomaan. Tavanomaisten kohteiden ohella perehdyimme muun muassa pyhimys- ja pyhäinjäännöskultteihin sekä ihmeitä tekeviin kuviin. Kaupungissa on niin paljon esittelemisen arvoisia kohteita, että on mahdotonta listata tähän yksittäisiä suosikkeja. Se minulle kuitenkin matkan aikana selvisi, että pidän itse enemmän maanpäällisen kuin maanalaisen pyhän tutkimisesta. Katakombit eivät olleet minua varten. Jokaisella oli erilainen näkökulma ja jokainen löysi kohteista tutkimustaan hyödyntäviä aiheita, kenties näkökulmat jopa muuttuivat. Se mikä koko ryhmälle oli kuitenkin yhteistä, oli elämä Villa Lantessa.

Salonen katto
Salonen katto

Vaikka muutama ryhmän jäsen majoittuikin muualla kuin Suomen Rooman-instituutissa, vietettiin päivän kiertelyjen jälkeen usein aikaa yhdessä erityisesti Lanten keittiössä ja terassilla. Paitsi toisten tutkimusaiheet myös kokkaustaidot innoittivat toinen toistaan kokeilemaan taitojaan. Ja mikäs sen mukavampaa, kun raaka-aineet olivat tuoreita, herkullisia ja halpoja.

Pitkän historiansa ansiosta Villa Lante kiinnosti myös rakennuksena. On erittäin etuoikeutettua, että suomalaiset saavat nauttia Gianicolo-kukkulan kuuluisasta maisemasta. Itseäni kiehtoi eniten Salone-huone ja sen katosta kadonneet freskot.

Hertzianan freskot
Hertzianan freskot

Paitsi että freskot eivät ole kadonneet vaan ne löytyvät tänä päivänä Palazzo Zuccarista, jossa sijaitsee Saksan taidehistoriallinen instituutti, Biblioteca Hertziana. Pääsimme näkemään freskot paikan päällä ja täytyy sanoa, että kokemuksen jälkeen Salonen katto näytti tyhjältä. Freskot olivat säilyneet hämmästyttävän hyväkuntoisina ja värit olivat kirkkaita. Villa Lantesta freskot irrotettiin 1830-luvun lopussa, jolloin rakennus myytiin ranskalaiselle Madeleine Sophie Barrat’lle, Jeesuksen Pyhän Sydämen nunnajärjestön perustajalle. Salone-huoneen freskot eivät kuuluneet kauppaan mukaan ja ne myytiin Palazzo Zuccariin. Vaikka freskot on sommiteltu kattoon taidokkaasti ja niistä pidetään siellä hyvää huolta niin varsinkin teos, joka esittää Numa Pompiliuksen haudan löytymistä saa ajattelemaan niiden alkuperäistä kotia. Taustalla nimittäin näkyy Villa Lanten rakennus.

Numa Pompilius
Numa Pompilius

Juuri tämä historian verkostoituminen ja taideteosten provenienssi ovat Rooman mielenkiintoisimpia piirteitä, joissa taidehistorioitsijoilla riittää tutkimista. Kenties joku ryhmästämme vielä palaa Roomaan tutkimusaiheiden inspiroimana.

Henna Hietainen

Taidehistorian opiskelija

Jyväskylän yliopisto

 

 

Toskanan kieli roomalaisessa suussa

 

Saapasmaan monisyinen kielitilanne on ainutlaatuisen rikas kohde tutkijalle. Italian rinnalla nimittäin elää laskutavasta riippuen viitisentoista romaanista murretta, mutta myös 12 laissa tunnustettua vähemmistökieltä. Nämä kielimuodot ovat edelleen varsin elinvoimaisia: uuden vuosituhannen alussa yli puolet (51%) italialaisista ilmoitti puhuvansa italian lisäksi jotakin murretta tai vähemmistökieltä, lisäksi vain niitä puhuvia on 5%. Tämän kielellisen monimuotoisuuden heijastumat ovat aiheena työn alla olevassa väitöskirjassani, jossa tutkin murteiden ja vähemmistökielten käyttöä italian rinnalla nykyitalialaisessa kertomakirjallisuudessa.

Italian nykyisen kielitilanteen ymmärtäminen edellyttää perehtymistä sen omalaatuisen historiaan: vaikka italian kieli pohjautuukin Firenzen murteeseen, on Rooma kiistatta sen historian toinen päänäyttämö. Ensinnäkin ikuisessa kaupungissa sijaitsevat kaksi varhaisimmista dokumenteista, jotka todistavat vulgaarilatinan kehittyneen omaksi kielimuodokseen. Ensimmäinen on Commodillan katakombissa sijaitseva 800-luvun alkupuolelle ajoitettu graffito, jossa kehotetaan jumalanpalvelusta pitävää pappia säätelemään äänenkäyttöään rukoillessaan (“Non dicere ille secrita a bboce”). Jos kyseisten katakombien ja tutkijan välissä onkin tätä kirjoittaessani Vatikaanilta anottavan ja maksullisen erityisluvan lisäksi sen yläpuolisen puistoalueen kunnostustyöt, on toinen kohde sen sijaan nähtävissä pyhän Klemensin kirkon maanalaisessa osassa. Kyseessä on 1000-luvun loppuun ajoitetun freskon osa, eräänlainen sarjakuva, jossa marttyyri-Klemensille suivaantunut pakana-Sisinnius komentaa karkein sanakääntein orjiaan kiskomaan vangituksi pyhimykseksi luulemaansa raskasta pylvästä (“Fili de le pute, traite”). On kiinnostavaa, että freskon laatija on käyttänyt kahta kieltä rinnakkain kontrastin luomiseen: Roomassa puhuttua kansankieltä käyttää kovasydäminen ja vääräuskoinen Sisinnius orjineen, kun taas kristitty pyhimys turvautuu ylätyyliseen, joskaan ei enää norminmukaiseen latinaan.

Toisekseen Roomalla on ollut olennainen rooli Firenzen murteen kasvussa Italian kansalliskieleksi. Danten, Boccaccion ja Petrarcan kynäilemä 1300-luvun kielimuoto vakiintui kaunokirjalliseksi normiksi 1500-luvun aikana, mutta sen käyttö rajoittui syntyperäisten toskanalaisten lisäksi vain pieneen oppineiden piiriin, joka taittoi vuosisatojen ajan peistä Italian kielikysymyksestä pohtiessaan sitä, mille pohjalle yhteisen kansallisen kielen tulisi rakentua. Itse Danten mielestä Rooman ankea puheenparsi, jopa kamalin kaikista Italian niemimaan murteista, ansaitsi tulla teilatuksi ensimmäisenä roomalaisten sietämättömän omahyväisyyden vuoksi. Kuitenkin juuri parjattu Rooma muodostui tärkeimmäksi toskanalaisen kirjakielen ja tulevan italian kielen leviämisen keskukseksi. Sen sijainti pohjoisen etelässä ja etelän pohjoisessa oli keskeinen, samoin sen rooli uskonnollisen ja poliittisen vallan keskuksena. Rooman murre romanesco muuttui ratkaisevasti toskanalaistuessaan ja menettäessään alkuperäisiä, etelämurteille tyypillisiä ominaisuuksiaan. Samalla toskanalaismurteiden erikoisimmat piirteet hioutuivat niiden levitessä synnyinalueensa ulkopuolelle.

Yksi tämän prosessin tärkeimmistä vaiheista sijoittuu 1500-luvulle, jolloin Roomassa vaikuttivat toskalaissyntyiset paavit ja heidän hovinsa. Monet Villa Lanten historian alkuvaiheiden merkkihenkilöistä edustivat juuri tuota toskanalaisten virtaa Roomaan: sen rakennuttanut Turini oli kotoisin Pesciasta Luccan läheltä, hänen työnantajapaavinsa Leo X ja Klemens VII firenzeläistä Medici-sukua ja itse Lantet olivat lähtöisin Pisasta. Myöhemmin he loivat avioliiton kautta yhteydet vaikutusvaltaiseen Borghesen sukuun, joka taas oli alkujaan sienalainen. Näiden henkilöiden ja sukujen tunnusten alla aherretaan instituutissa tänäkin päivänä.

Zuccarin Mascherone_Ala-Risku
Kuvassa palazzo Zuccarin hirviömäinen sisäänkäynti, jonka takana sijaitsevan Biblioteca Hertzianan uumenissa lepäävät Villa Lanten salonen alkuperäiset freskot. Instituutin kolmen hengen iskujoukko kävi katsastamassa niiden tilan ja totesi sen hyväksi.

Italiasta tuli kansalliskieli kuitenkin vasta hyvin myöhään: vielä Italian yhdistyessä vuonna 1861 italiaa arvioidaan puhuneen vain 2,5% ja ymmärtäneen 10% väestöstä! Kun kirkkovaltiosta vuonna 1870 lopulta tuli osa Italian kuningaskuntaa ja Roomasta sen pääkaupunki, alkoi siirtyminen älymystön diglossiasta nykyiseen massojen kaksikielisyyteen, joka toteutui toden teolla vasta maailmansotien jälkeen. Kysymys oli valtavasta, yhä käynnissä olevasta muutoksesta, jota vauhdittivat kaupungistuminen ja sisäinen muuttoliike sekä keskushallinnon, armeijan ja koululaitoksen kehittäminen, mutta myös Roomaan keskittyneet sanomalehdet sekä radio-, televisio- ja elokuvateollisuus.

Yhdessä Villa Lanten salonen kattoa alunperin koristaneista freskoista antiikin viittaukset etruskien ja roomalaisten välillä solmittuun rauhaan vertautuvat Medici-sukuisten paavien symboloimaan liittoon Rooman ja Firenzen välillä. Tuota liittoa edustaa myös omalla tavallaan nykyinen italian – ja vihdoin myös Italian – kieli, la lingua toscana in bocca romana.

Riikka Ala-Risku

Wihuri-stipendiaatti 2012-2013

Suomen Rooman-Instituutti