Suomen Rooman-instituutin arkkitehtiopiskelijakurssi Grand Tour 2019 eli GT-2019

Juhana Heikonen, kurssin vetäjä, TkT, arkkitehti SAFA, FM

Arkkitehtiopiskelijoilla on pisimmät perinteet suomalaisten opintomatkoista Italiaan. Tätä perinnettä osaltaan jatkaa instituutin vuodesta 2009 lähtien järjestetty Grand Tour -kurssi. Kurssi on kaksiosainen, joista ensimmäinen osa järjestetään Tammisaaressa viikon pituisena intensiivikurssina noin 20:lle  Aallon, Tampereen ja Oulun arkkitehtiopiskelijalle. Kurssin toinen osuus Italiassa järjestetään seitsemälle tämän intensiivikurssin suorittaneelle opiskelijalle.

Intensiivikurssin ohjelmassa 3.6.-9.6. oli pääosin luentoja antiikin vaikutuksesta länsimaiseen arkkitehtuuriin, joista vastasivat allekirjoittaneen lisäksi professorit Margareta Steinby, Aino Niskanen, Olli-Paavo Koponen ja lehtori Kristo Vesikansa sekä FT:t Samuli Simelius että Juha-Heikki Tihinen. Tämän lisäksi ohjelmaan sisältyi etukäteen luetun kirjallisuuden (Vitruvius: De Architectura ja Summerson: Language of Classical Architecture) käsittelyä ryhmätyöskentelynä ja ohjattuja piirustusharjoitustöitä. Intensiivikurssilla opiskelijat suorittivat lisäksi johdetun ekskursion ympäristön ruukinkartanoihin, Hankoon ja Raaseporin linnaan. Tammisaaren vanhaan kaupunkiin tutustuttiin arkkitehti Yrjö Sahlstedtin johdolla.

Intensiivikurssille osallistui yhteensä 19 opiskelijaa. Näistä jatkokurssille Italiaan valittiin Eero Ilvessalo (A), Mia Norrmén (A), Hilda Uusitalo (A), Justiina Mäenpää (A), Ville Pääkkönen (TY), Anselmi Moisander (TY) ja Silja Rojola (OY). Jatkokurssin matka Italiaan toteutettiin ensimmäistä kertaa matkustamalla maitse ja meritse. Valinta liittyi osaltaan nykyiseen keskusteluun hiilijalanjäljen pienentämisestä, mutta toisena motiivina oli simuloida menneisyyden arkkitehtiopiskelijakursseja, jotka lähinnä taloudellisista syistä matkustivat maitse, kokien samalla hitaan, mutta arkkitehtuuriltaan ja maisemiltaan vaihtelevan lähestymisen Italiaan.

Grand Tour 2019 käynnistyi sunnuntaina 11.9.2019 Vuosaaren konttisatamasta Finnlinesin Finnladylla. 36 tuntia myöhemmin GT-2019 saapui Travemündeen, josta jatkettiin vielä Hampuriin yöpymään. Seuraavana aamuna matka jatkui läpi koko Saksan Müncheniin, jossa rinkat jätettiin rautatieaseman matkatavarasäilytykseen junanvaihtoa varten. Vaihtoaika hyödynnettiin tutustumalla lähellä sijaitsevaan Glyptoteekkiin, Propyleiaan ja Antikensamlungeniin, jotka Baijerin kuningas Ludvig I tilasi hoviarkkitehdiltaan Leo von Klenzeltä sitomaan antiikkia ja Baijeria lähemmäksi toisiaan. Olihan Ludvig I:n poika Otto juuri valittu itsenäistyneen Kreikan ensimmäiseksi kuninkaaksi. Pienen kaupunkikierroksen jälkeen GT-2019 palasi rautatieasemalle ja astui Österreichische Bundesbahnin yöjunaan määränpäänään Verona.

GT-2019 ÖBB:n yöjunassa

Olin hieman epäilevä, olisiko maitse matkustaminen kurssin kannalta liian raskasta, mutta epäilykseni osoittautuivat aiheettomiksi. Jos itse siirtymisen kahden pisteen välillä ottaa osaksi opetusta, on se korkeammista kustannuksistaan huolimatta perusteltua ja suositeltavaa muidenkin arkkitehtuurin opintomatkojen kohdalla. Ehdottomana bonuksena on mahdollisuus välttää ainakin omasta sydämeni pohjasta vihaamani lentokentät ja niiden muodollisuudet.

Seuraavana  aamuna, junan kierrettyä Alpit yöllä ja auringon noustessa Veronassa 14.8., GT-2019 lähti välittömästi skissailemaan antiikin ja keskiajan Veronaan. Tehokkaan päivän aikana skissejä kertyi tärkeimmistä kirkoista, amfiteatterista ja riemukaaresta. Veronan sijainti pohjoisessa on siinä mielessä otollinen, että sieltä käsin GT-2019 pystyi tekemään seuraavana päivän pistoiskun Venetsiaan biennaleen. Biennale ei tietenkään jäänyt Venetsian ainoaksi kohteeksi, vaan kurssi taittoi jalan kaupungin tärkeimmät kohteet.

Keskipäivällä 16.8. GT-2019 matkusti junalla seuraavaan asemapaikkaansa Bolognaan. Bolognan arkkitehtonisesti tärkeimmät nähtävyydet eivät ole kirkkoja tai antiikin raunioita, vaan laskutavasta riippuen noin 40km arkadeja. Toki ohjelmaan sisältyivät tärkeimmät kirkot, kuten Santo Stefanon keskiaikainen kirkkokompleksi. Seuraavat kolme yötä sijoittuivat enemmän tai vähemmän Euroopan vanhimman yliopistokaupungin suojattuun katutilaan, campuksen baareja unohtamatta. Aiempienkin GT-kurssien suosima opiskelijabaari Piazza Verdillä sai tästäkin kurssista asiakkaansa. Jossain vaiheessa iltaa baarimikot kieltäytyivät myymästä Aperol Spritzejä, koska niiden valmistaminen on liian aikaa vievää paikan ollessa täynnä asiakkaita. Henkilökunta päätyi kuitenkin ehdottamaan, huomattuaan kurssin skissailevan juomiensa lomassa, poikkeuksellista ratkaisua. Jos kurssi piirtäisi henkilökunnasta ryhmämuotokuvan, saisi kurssi litran Sprtiziä vaihtokauppana. Kurssi lopulta neuvotteli hinnaksi kuitenkin kaksi litraa ja kaikki olivat tyytyväisiä.

Bolognan Santa Stefanossa piirtämässä
Bolognalaisessa opiskelijabaarissa piirtämässä baarin omistajia

Bologna ei kuitenkaan ollut seuraavien päivien ainoa kohde, vaan sieltä käsin käytiin myös Parmassa ja Ravennassa. Viimeistään tässä vaiheessa kurssille selvisi, kuinka erilaisia luonteeltaan Italian vanhat kaupungit ovat. Parmaa luonnehtii parhaiten upea romaniikkaa edustava Duomo ja sen kastekappeli. Ravennaa taasen sen tärkeät varhaiskristilliset kirkot mosaiikkeineen.

Tehtyään matkaa viikon, GT-2019 saapui Villa Lanteen 19.8. Välittömästi saavuttuaan kurssi sai instituutin intendentin Simo Örmän luennon itse historiallisesta talosta, jota kurssi tulisi pitämään tukikohtanaan seuraavat kolme viikkoa. Ensimmäisen viikon aikana kurssi tutustui Aurelianuksen muurien sisäpuoliseen arkkitehtuuriin antiikista nykypäivään. Elokuun ollessa kuumimmillaan, matkaan lähdettiin joka päivä jo klo 08:00, koska keskipäivän helle koituisi liian rankaksi. Riittävän lounastauon jälkeen ja kirkkojen uudelleen avauduttua kurssille, sekä piirustusvihkojen sauhuttua, Lanteen palattiin päivittäin vasta illansuussa. Päivien ohjelmien nimet olivat esimerkiksi ”Varhaiskristillinen Aventinus ja Caelius”, ”Forum Romanum ja Keisarifoumit” tai ”Kovennettu barokkikirkkokierros”.

San Carlinossa Roomassa

Ensimmäisen Rooman viikon jälkeen GT-2019 suuntasi kaupungin ulkopuolelle, kuten instituutin johtajan Arja Karivieren tutkimuskohteeseen Ostiaan. Ohjelmaan kuuluivat myös Mussolinin EUR, Hadrianuksen huvila, Villa d’Este Tivolissa ja Garbatellan asuinalue (TkT Anu Koponen kanssa). Samalla viikolla tutustuttiin myös instituutin tutkijalehtorin FT Elina Pyyn johdolla Augustukseen ja Ara Pacikseen. Yhtenä tärkeänä tehtävänä oli myös arkkitehtiopiskelijoiden perinteinen askelmittauspiirustus, joka tällä kertaa toteutettiin Piazza Matteilla. Piazzankeskipisteenä on Giacomo della Portan ja Taddeo Landinin Fontana delle Tartarughe, jonka keskellä on neljä alastonta efebiä (kreikkalainen sotapalvelustaan suorittava nuori mies), jotka auttavat neljää kilpikonnaa suihkulähteen ylimpään altaaseen. Tällä piazzalla laadittiin päivän aikana piirustuksina kaikki julkisivut, asemapiirros ja leikkaus.

Piirtämässä Liberan Palazzo dei Congressia EUR:issa
Villa d’Estessä
Valmistautumassa askelmittaamaan Piazza Matteita

Viimeisellä viikolla suoritettiin perinteinen retki Pompejiin ja Paestumiin, mutta tällä kertaa Barin, Leccen, Taranton ja Napolin kautta. Näiden viiden päivän aikana teemat olivat normannien romaniikka, etelän runsas barokki, Magna Graecia, antiikin domukset ja Napolin kaoottisuus. Kurssin palattua Roomaan hypättiin välittömästi seuraavana päivänä uudelleen bussiin ja nautittiin kurssin viimeisenä virallisena ohjelmana Simo Örmän legendaarisesta Etrurian kierroksesta.

Palazzo San Felicessä Napolissa

GT-2019 kulki laivalla, junilla ja busseilla halki Euroopan Italiaan ja itsensä Italian melkein kokonaan pohjoisesta etelään ja takaisin. Matkakilometrejä maalla kertyi kuudettatuhannetta ja piirustuksia neljättäsataa. Askelmittarin mukaan jalan taitettuja kilometrejä kertyi lisäksi noin 400. Aikaisempien vuosien tavoin piirustuksista on tarkoituksena järjestää näyttely Helsingissä ja julkaista siihen liittyvä piirustus- ja matkapäiväkirja. Tämän blogin lukijat saavat myöhemmin kutsun avajaisiin.

Mainokset

Jäätelöconnoisseurin mietteitä

Sara Pollesello

Suomen Rooman-instituutin blogia selaillessani yllätyin, ja suorastaan järkytyin, kun huomasin, ettei kirjoitusta Rooman jäätelöbaareista löytynyt. Miten kukaan ei ole vielä kirjottanut tästä elintärkeästä asiasta? Noh, ei huolta, sillä olen tämän seitsemän kuukauden jakson aikana tehnyt suhteellisen perusteellista empiiristä tutkimusta aiheesta. Omasta mielestäni minua voisikin jo kutsua oikeaksi jäätelöconnoisseuriksi.

Saapuessani Roomaan harjoitteluun tavoitteeni oli syödä jäätelöä (ainakin) kerran viikossa, ja käydä joka kerta eri paikassa. Vaikka tavoitteeni ei ihan täyttynyt (määrällisesti kyllä ylittyi, mutta suosikkipaikoissa kävin useammankin kerran), ehdin kuitenkin käydä aika monessa paikassa. Useammat löytyvät tietenkin Villa Lanten ja Faldan asuntolan läheisyydestä, mutta jonkin verran tuli seikkailtua myös joen toisella puolella. Ennen kun listaan teille parhaat testaamani jätskibaarit, haluaisin kuitenkin jakaa muutaman perussäännön hyvän jäätelön etsinnässä – sillä Italiassakaan jäätelö ei ole aina hyvää![1]

  1. Vältä turhat koristelut
    Parhaat jäätelöt saa yleensä paikoista, joissa koristelua ei ole ollenkaan tai jäätelöt ovat jopa kannella peitetty. Asian voi ajatella niin, että hyvä tuote ei tarvitse koristelua myydäkseen.
  2. Tarkista pistaasin väri
    Pistaasin pitää olla enemmänkin harmaanruskea kuin vihreänvärinen. Kirkas vihreä pistaasijäätelö on selvä varoitusmerkki huonosta jäätelöstä. Värin tarkistaminen ei toki onnistu, jos jäätelö on kannella peitetty, mutta kokemukseni mukaan niissä paikoissa voi yleensä luottaa siihen, että jäätelö on hyvä.
  3. Vältä amerikkalaiset maut
    Amerikkalaisilla mauilla tarkoitan tietenkin kaikki bountyt, oreot, snickersit, jne. Myös havainto sinisestä smurffijäätelöstä ja liilasta my little ponystä pitäisi saada hyvää jäätelöä etsivän kääntymään ovella.

Yritin tätä tekstiä kirjoittaessani laskea, kuinka monessa eri jäätelöbaarissa olen tämän vuoden aikana oikeasti käynyt. Se oli vaikeaa, sillä niitä oli todella monta. Tässä kuitenkin pieni lista niistä, jotka ovat jääneet erityisesti mieleen.

Vakiobaariksi muodostui (hieman yllättäen) Fatamorgana Trasteveressä. Fatamorganaan ei mennä, jos tekee mieli perusmakuja kuten suklaata, vaniljaa tai pistaasia, vaan tänne kannattaa tulla enemmän seikkailunhaluisena, sillä jännät makuyhdistelmät ovat tämän ketjun bravuuri. Parhaimmat siellä syömääni maut ovat tummasuklaa-wasabi, päärynä-gorgonzola, tummasuklaa-lapsangtee sekä basilika-saksanpähkinä-hunaja.[2] Basilikajäätelö on muutenkin ollut minulle hieno uusi tuttavuus. Jänniä makuja voi löytää myös Otalegistä Trasteveressä, sekä Ponte Siston toisella puolella sijaitsevasta Gelateria Guntherista, jossa olen syönyt muun muassa männyn makuista pinjainjäätelöä. Vähän kauempana Lantesta löytyy Balduinassa Gelateria Retro’, mistä saa paitsi ihanaa punajuuri-inkiväärijäätelöä myös koirille tuotettua jäätelöä.

Trasteveren Fatamorgana.

Vaihtoehtoja löytyy tottakai myös, kun perusmaut houkuttelee enemmän. Sekä La Romana, Giuffrè ja Come il Lattessa saa korkealaatuista jäätelöä, tötteröön tummaa tai valkoista suklaata ja päälle halutessa zabaionen tai kanelin makuista kermavaahtoa. Ehdottomasti paras näistä on Come il Latte, mistä saa erinomaista jäätelöä, ja tämän lisäksi siellä tehtyihin artesaanitötteröihin selvästi enemmän suklaata kuin muissa paikoissa. La Romanalla ja Giuffrèllä on muuten täysin samat maut, sillä Giuffrètä perusti La Romanasta potkut saanut työntekijä, joka tietenkin vei kaikki salaiset reseptit mukanaan.

La Romana, Giuffrè ja Come il Latte.
Tappoportaat.

Faldan asuntolan läheisyydelläkin on onneksi(?) muutama hyvä jäätelöbaari, kuten Family Cremeria Artigianale sekä fiksusti nimetty Miami.[3] Yksi lempipaikoistani Monteverdessä on pieni jäätelökiska La Gourmandise, mikä sijaitsee pienellä kadulla keskellä ei mitään, ja on auki vähän miten sattuu. Faldan lähellä sijaitsevien tappoportaiden päässä löytyy taas Gelateria Tropicana, mistä saa yllättävän hyvää, mustaa kookos-hiilijäätelöä.

Kahvigranita Pantheonilla.

Jos jäätelöön jostain syystä kyllästyisi, erinomainen vaihtoehto on granita[4]. Nyt puhutaan tietenkin siitä oikeasta granitasta, jota annostellaan jäätelökahvalla astiasta, eikä feikkigranitasta, jota otetaan pyörivästä koneesta hanalla. Ihana uusi tuttavuus oli minulle kahvigranita kermavaahdolla (vaikka en muuten ole kermavaahdon paras ystävä). Jos turistailee Pantheonin läheisyydellä kannattaa ehdottomasti käydä Caffè Tazza D’Oro:ssa kahvigranitalla. Varsinkin kesähelteessä, kun kahvihammasta kolottaa, ei kyllä ole mitään parempaa![5]


Näiden kuukausien aikana taisin syödä ehkä kolme kertaa huonossa jäätelöbaarissa. Joka kerta varoituskellot kyllä soivat eri syistä, mutta itsepäisesti en vain kuunnellut. Jätskiä piti saada nyt ja heti, ja siitä sain sitten kärsiä. Seuraamalla minun alussa listaamiani vinkkejä vältätte toivottavasti turhan kärsimyksen huonosta jäätelöstä. Hyviä jäätelöhetkiä!

FM Sara Pollesello

Kirjoittaja oli instituutin EDUFI-harjoittelijana helmikuusta elokuuhun 2019.


[1] Jos on eri mieltä, on joko käynyt uskomaton tsägä, tai sitten ei vaan tiedä jäätelöistä mitään ja voi yhtä hyvin lopettaa lukemisen tähän.

[2] Tsatsikinmakuinen jäätelö oli kuitenkin minullekin vähän liikaa.

[3] Mi ami = rakastat minua – ja tottahan se on…

[4] Tai grattachecca, kuten Roomaassa sanotaan.

[5] Tähän mielipiteeseen taitaa vaikuttaa jonkin verran myös uutuuden huuma. Onhan shakeratokin ihana kuumana päivänä, tai miksi ei kylmä cappuccino, affogato al caffè tai ihan perus kahvijäätelö?

Maitse ja meritse Roomasta Helsinkiin – hidas matkustaminen, oman aikansa anakronismi vai tulevaisuuden normi?

Roosa Kallunki ja Anna Vuolanto

”Rautatie on suuri keksintö. Hitaalla matkustamisella, jalkapatikalla tai purjehtimisella on omat erikoiset viehätyksensä, joita mikään muu ei korvaa, mutta viehättävää on myös rynnätä 20:nnen vuosisadan tapaan 100 kilometriä tunnissa nykyaikaisessa pikajunassa. Ihmiset, jotka eivät osaa nauttia semmoisesta matkasta, ovat vieraita omalle ajalleen, ovat anakronismeja.”
Matkakirja, Yrjö Koskelainen (1921)

Elämäntahti on yhä kiihtynyt: tehokkuus, tuottavuus ja nopeus ovat nyt avainsanoja. Olemmeko me siis anakronismeja, kun matkustamme junalla halki Euroopan aikana, jolloin lentoliikenne on hallitseva matkustusmuoto? Kahdennellakymmenennellä ensimmäisellä vuosisadalla raideliikennettä pidetään hitaana matkustamisena, vaikka pikajuna voi kulkea yli 200 kilometrin tuntivauhtia. Matkustaminen on kuitenkin muuttunut ja tulee muuttumaan: monen ahkeran Rooman-kävijän on jo vaikea olla miettimättä ilmastonmuutosta ja matkustamisesta koituvia päästöjä matkalippuja varatessaan.

Lähtöpäivänä Rooma oli sateinen.

Lähdimme Villa Lantesta Roomasta kohti Helsinkiä toukokuun toisena sunnuntaina, ja teimme matkaa kolme yötä ja kaksi päivää. Molempien matkustajien tausta on historian alalla, mutta maata pitkin matkaajina olemme erilaisia; toinen kokenut Euroopan läpi junailija ja toinen aloittelija.

Matkan ensimmäinen etappi oli Itävallan rautateiden (ÖBB) suora yöjuna Roomasta Bolognan ja Innsbruckin kautta Müncheniin. Käytössämme oli oma kuuden lepopaikan hytti: pari sänkyä piti varata matkatavaroille, sillä lattiapinta-alaa ei juuri ollut. Jokaisessa makuuvaunussa oli vaunuemäntä tai -isäntä, joka huolehti matkustajien tarpeista. Isäntämme myös tarjoili aamiaisen hytin ovelle. Aamiainen sängyssä baijerilaisista maisemista nauttien Alppien jäädessä taakse tuntui mukavalta luksukselta.

Aamuvarhaisella jossain Innsbruckin ja Münchenin välillä.

Saavuimme maanantaiaamuna Münchenin päärautatieasemalle, jossa söimme vielä rauhallisen brunssin asiaankuuluvine apfelstrudeleineen ja käsepretzeleineen. Aamupäivällä jatkoimme intercity-junalla kohti Hampuria. Matka sujui rattoisasti työskennellen ja maisemia ihmetellen. Lounasajan koittaessa siirryimme valkoisin pöytäliinoin varustettuun ravintolavaunuun, joka oli VR:n ravintoloihin tottuneelle suorastaan ylellistä. Ravintolassa oli luonnollisesti pöytiintarjoilu, mutta siitä huolimatta Suomea edullisempi hintataso.

Hamburg Hauptbahnhof.

Hampurista taipaleemme jatkui vielä samana iltapäivänä kohti Kööpenhaminaa. Reissun ensimmäiselle meriosuudelle pääsimme, kun juna rullasi Pohjois-Saksan Puttgardenissa sisään lauttaan. Se kulkee saksalaisen Fehmarnin saaren ja tanskalaisen Lollandin välillä – ja palvelee myös tax free -asiakkaita. Toinen vaihtoehto siirtyä maiden välisen rajan yli on lännempänä, jolloin laivamatka jää välistä ja juna kulkee Flensburgin kautta.

Pienen laivalla jaloittelun jälkeen pääsimme takaisin junaan, joka ajoi ulos lautasta Tanskan puolella Rødbyssä. Siellä meitä odotti matkan ensimmäinen rajatarkastus. Ratatöiden vuoksi matka  Kööpenhaminaan taittui bussilla, jonne saavuimme noin kymmeneltä illalla. Nukuimme makeasti ystävän luona, ja tiistaiaamuna jatkoimme Kööpenhaminasta Tukholman suuntaan. Olimme varanneet junamatkalle evääksi tanskalaiset smørrebrødit, mutta testasimme siitä huolimatta myös ruotsalaisen ravintolavaunun. Se oli niin tarjoiluiltaan kuin sisustukseltaankin hyvin suomalaisen vastineensa kaltainen, mutta radan tiukat kaarteet, jotka kuljettivat laseja pöydän laidalta toiselle, lisäsivät huomattavasti matkustamisen tuntua.

Vaikka ruotsalaisen Snabbtågin ravintolavaunun pöydissä ei ollut valkoisia liinoja, onneksi niissä oli reunat (kuten laseissakin).

Tukholmaan saavuimme tiistaina alkuillasta. Ensi töiksemme tilasimme juomat teemaan sopivalla tavalla asemaravintolassa, ennen kuin lopulta siirryimme metrolla ja bussilla kohti Södermalmia ja satamaa. Laivamatkalla nautimme buffet-illallisen merimaiseman äärellä. Ravintola yllätti positiivisesti erittäin kattavalla kasvisvalikoimalla, eikä Tukholman saaristokaan pettänyt idyllillään.

Tukholman saaristoa.

Laivayön päätyttyä olimme aikaisin keskiviikkoaamuna Turun satamassa, josta Helsingin juna pian lähti. Ravintolavaunussa söimme matkan viimeisen aterian, kaurapuuroaamiaisen. Kotiovilla olimme jo keskiviikkona aamupäivällä.

Tarkoituksenamme oli matkustaa Roomasta Helsinkiin mahdollisimman nopeasti maata pitkin. Vaikka tästä syystä olimme pyrkineet lyhyisiin junien vaihtoaikoihin, aikataulumme piti. Junat kulkivat ajallaan muutamista ratatöistä johtuvista erikoisjärjestelyistä huolimatta. Junamatkustaminen yllätti muutenkin helppoudellaan reissuparivaljakon aloittelijan. Matkalaukulle ja rinkalle löytyi hyvin tilaa ja saimme aina työskennellä mukavasti pöydän ääressä. Reissussa syöminenkin oli yllättävän helppoa, ja eväitä sai kaikilta asemilta kätevästi kaupasta mukaan. Myös ravintolavaunuissa oli kattava valikoima.

Kulkemalla joka sentin matkasta maan pinnalla etäisyydet hahmottuivat paljon selkeämmin kuin lentämällä. Juna-asemilla ei myöskään ole samanlaista jonotuskulttuuria, joka tekee lentomatkustamisesta tympeää. Lopulta maata pitkin matkustaminen ei tunnu kovinkaan suurelta vaivalta, vaikka aikaa tietysti kuluu enemmän. Maitse matkustaessa saa myös osansa todellisesta kieli- ja kulttuurikylvystä, maisemista puhumattakaan.

Historioitsijoille ei siis näytä olevan minkäänlainen ongelma olla anakronismi omalle ajalleen. Päinvastoin se tuo elämäntahdin hitaudellaan tutkittavien aikakausien rytmin kenties lähemmäksi. Toisaalta työntekokin onnistuu loistavasti raiteilla, mikä mahdollistaa ajatusten jäsentelyn ennen ja jälkeen Rooman työskentelyperiodin. Muutaman päivän matkanteko on oivallinen siirtymä arjesta toiseen, ja ajan kuluttaminen kiskojen kolkkeessa, töitä tehden tai ikkunasta ulos tuijottaen, saa pohtimaan kaiken kiireen ja suorittamisen tarkoituksenmukaisuutta. Se kasvattaa myös kärsivällisyyttä!

FM Roosa Kallunki on antiikin sosiaalihistoriaan erikoistunut väitöskirjatutkija Tampereen yliopistosta.

HuK Anna Vuolanto opiskelee yleistä historiaa ja taidehistoriaa Helsingin yliopistossa, ja osallistui Suomen Rooman-instituutin tieteelliseen kurssiin 2019.

Ei nimi miestä pahenna… mutta entä naista? Hajanaisia mietteitä roomalaisista nimistä ja nimeämiskäytännöistä

Tuomo Nuorluoto

Myöhäisantiikkinen piirtokirjoitus Bar S. Caliston nurkilta (CIL VI 1516). Monumentin pystytti Aur(elia) Publiana Elpidia, imettäjä (nutrix), rakkaalle emännälleen (patrona) ja ylhäissyntyiselle tytölle (clarissima puella) Lucia Septimia Patabiniana Balbilla Tyria Nepotilla Odaenathianalle. Kuten kuvasta näkyy, kiveä on sittemmin koristeltu myös nykyisten roomalaisten toimesta. Kuva: Tuomo Nuorluoto

Syksy Roomassa tarjosi monenlaista jännittävää. Uusia ja vanhoja tuttavuuksia, piirtokirjoituksia toisensa jälkeen, ja kaikenlaisia muita enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita. Katuja tallatessa voi baarin nurkalla sattumalta törmätä vaikkapa 300-luvulla eläneeseen, senaattorisäätyiseen tyttöön. Myös lukuisat kirkkojen pihat ja pylväskäytävät tarjoavat sielunravintoa nälkäiselle epigrafian ystävälle. Tämä kirjoitus ei kuitenkaan ole jonkinlainen henkilökohtainen muistelo stipendiajastani. Sen sijaan on parempi syöksyä in medias res, eli omassa tapauksessani roomalaisen onomastiikan maailmaan, josta seuraavat hajanaiset mietteet kumpuavat.

Toisinaan kuuluu näes sanottavan, että ei nimi miestä pahenna. Tämä pitää epäilemättä paikkansa, jos asiaa kysytään tasavallan ajan roomalaisilta aristokraateilta, jotka kantoivat sellaisia lisänimiä kuin Crassus ‘Lihava’ tai Flaccus ‘Hörökorva’. Niin ikään kunnialliset yläluokan nimet Scaurus ja Varus puolestaan viittasivat jalkojen ja säärien vääristymiin. Tämän tapaiset pejoratiiviset nimet, jotka viittasivat fyysisiin ja toisinaan henkisiin vajavaisuuksiin, olivat roomalaisen yläluokan parissa varsin tyypillisiä.

Mutta jos kerran nimi ei miestä pahenna, niin entäpä naista? Pejoratiiviset nimet eivät missään nimessä ole roomalaisen kulttuurin erityispiirre. Niitä on esiintynyt laajasti eri indoeurooppalaisissa kielissä ja myös suomessa, esimerkiksi 1500- ja 1600-luvun Turussa esiintyi sellaisia porvarisnimiä kuin Luupää, Porsas ja Muorinpoika (puhumattakaan muista, vulgaarimmista nimistä). Vastaavasti useimmille kieli- ja kulttuurialueille on ollut yhteistä se, että naisille tämänkaltaisia nimiä ei ole haluttu antaa. Rooma ei tässäkään suhteessa ollut poikkeus.

Tähän väliin muutama yleisluontoinen sana roomalaisten naisten nimistä. Tasavallan ajalla (509 – 27 eaa.) naisilla ei yleensä kerta kaikkiaan ollut yksilöiviä nimiä, ainakaan julkisesti. Antiikin kirjailijat, sikäli kuin ylipäänsä mainitsevat naisia nimeltä (monesti vain viitataan epämääräisesti sen ja sen miehen vaimoon/siskoon/tyttäreen), antavat yleensä vain yhden nimen, isän sukunimen feminiinimuodossa. Niinpä Publius Cornelius Scipio Africanuksen tytär on yksinkertaisesti Cornelia, Gaius Julius Caesarin tytär Iulia, ja niin edelleen. Tämänkaltainen järjestelmä oli luonnollisesti ongelmallinen tilanteissa, joissa tuli erottaa kaksi tai useampi samannimistä naista, etenkin sisarusta, toisistaan. Ongelma rajoittui kuitenkin pääasiassa perheen piiriin, sillä naisten julkinen liikkumavara oli tasavallan ajalla varsin kapea. Lisäksi julkisessa kontekstissa voitiin täsmentää naisen henkilöllisyyttä viittauksella aviomieheen – tai jopa lapsiin. Tarvittaessa naisille voitiinkin antaa yksilöivä etunimi, joista tunnemme esimerkkejä tasavallan aikaisista hautapiirtokirjoituksista (esimerkiksi CIL I2 16, Paulla Cn. f. Cornelia Hispalli, ’Paulla Cornelia, Gnaeuksen tytär, Hispalluksen vaimo’; aiheesta on instituutin entisen johtajan Mika Kajavan perusteellinen tutkimus).

Cornelia Africani f. Gracchorum, ’Cornelia, Africanuksen tytär, Gracchusten (äiti)’. Veistoksen jalustassa ollut piirtokirjoitus on Augustuksen ajalta, eli Corneliaa itseään huomattavasti myöhäisempi (CIL VI  10043 = 31610). Capitoliumin museot. Kuva: Lewis Webb
Paulla Cornelian hautapiirtokirjoitus Scipioiden haudasta, nyk. Vatikaanin museoissa (CIL VI 1294 =I2 16). Kuva: M. Clauss (Epigraphik-Datenbank Clauss-Slaby)]

Naisten etunimet eivät kuitenkaan koskaan olleet vakiokäytäntö. Vasta lisänimen (cognomen) käytön leviäminen toi yksilöivän nimen lopulta kaikille roomalaisille naisille (esimerkkinä sisarukset Iulia Agrippina, Iulia Drusilla ja Iulia Livilla). Lisänimet olivat alunperin olleet eräänlainen yläluokkaisten miesten etuoikeus, mutta tasavallan loppua kohti tultaessa niiden käyttö levisi myös muiden ryhmien pariin. Toisin kuin etunimien tapauksessa, myös naiset omaksuivat lisänimen, aluksi vähitellen, mutta pian yhä kiihtyvällä tahdilla, kunnes ensimmäisen vuosisadan aikana päästiin tilanteeseen, jossa käytännössä kaikilla naisilla oli yksilöivä lisänimi (mainittakoon lisäksi, että puhun ennen kaikkea vapaasyntyisistä naisista – vapautetuilla orjilla oli jo tasavallan ajalla muodostunut tavaksi, että lisänimenä toimi entinen orjanimi).

Caecilia Metellan, Quintus Creticuksen tyttären ja Crassuksen vaimon, hautamonumentti Via Appialla Roomassa (CIL VI 1274 = 31584). Varhainen esimerkki yläluokan naisesta, jolla oli lisänimi. Arvioiden mukaan monumentti rakennettiin Augustuksen ajan alkupuolella. Kuva: Wikimedia Commons

Ei liene täysin sattumaa, että lisänimen käytön yleistyminen osuu aikaan, jolloin roomalaisia naisia oli paitsi lukumäärällisesti enemmän, myös julkisessa elämässä näkyvämmin kuin aiemmin. Varhaisen keisariajan roomalainen yhteiskunta oli hyvin toisenlainen kuin varhaisen tasavallan ajalla, ja roomalaisilla naisilla oli vapauksia, joita heidän esiäitinsä eivät tunteneet. Kun naisia näkyi yhä enemmän julkisessa elämässä, oli luonnollista, että yhä useammalle annettiin yksilöivä nimi. Mitä useammalla tällainen nimi oli, sitä suurempi paine myös muilla oli antaa tyttärilleen vastaava nimi. Tietyn ajan kuluessa lisänimen antamatta jättäminen näyttäytyi varmasti vanhanaikaisena suurelle osalle roomalaisista.

Roomalaisen yläluokan parissa naisille annetut lisänimet harvemmin olivat tuulesta temmattuja, vaan nimivalinta kumpusi lähtökohtaisesti suvun traditioista. Jos perheessä oli käytössä jokin tietty lisänimi, oli luontevaa antaa se myös tyttärelle. Esimerkiksi Aemilius Lepidusten tyttärillä esiintyy lisänimeä Lepida, Caecilius Metellusten tyttärillä nimeä Metella, ja niin edelleen. Tilanne oli kuitenkin hieman ongelmallisempi, jos nimi oli luonteeltaan pejoratiivinen. Vaikka perinnölliset lisänimet, kuten Liciniusten Crassus, Aemiliusten Scaurus ja Quinctiliusten Varus, siirtyivät lähtökohtaisesti isiltä pojille, emme tunne yhtään Liciniaa, Aemiliaa tai Quinctiliaa nimillä Crassa, Scaura tai Vara. Flaccuksen feminiinimuotoa Flaccaa ei myöskään tunneta senaattorisäädystä, ja muissa sosiaaliluokissa nimen esiintymät ovat niin ikään laskettavissa yhden käden sormilla. Monissa tapauksissa tytär joko jäi ilman lisänimeä, tai vaihtoehtoisesti nimi oli haettava muualta sukutraditiosta, esimerkiksi äidin puolelta.

Yksi kikka kuitenkin oli, jos isänpuoleisen linjan nimi haluttiin tyttärelle antaa. Nimen pejoratiivista luonnetta voitiin tietyissä tapauksissa hälventää erinäisten diminutiivisten johtimien avulla, toisin sanoen muodostamalla alkujaan pejoratiivisen nimen pohjalta naiselle sopivammaksi koettu ”hellittelynimi”. Niinpä Varus, joka viittasi jalkojen kieroutumiin, taipui naiselle hyväksyttävään muotoon Varilla, ja suuriin korviin viittaava Flaccus puolestaan muotoon Flaccilla (tai vielä monimutkaisempiin muotoihin, kuten Flaccinilla). Vastaavia esimerkkejä on lukuisia. Sellaisenaan pejoratiivisia nimiä ei kuitenkaan naisille, harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta, haluttu antaa. Toisaalta myös miesten pejoratiiviset nimet jäivät vähitellen pois muodista, eikä varhaisella keisariajalla enää juurikaan otettu uusia vastaavia käyttöön, vaan yläluokan pejoratiivinen nimirepertoaari muodostui pääosin olemassa olevista, vanhoista tasavallan ajan lisänimistä.

Kirjallisuutta:
M. Kajava, Roman Female Praenomina: Studies in the Nomenclature of Roman Women (Acta Instituti Romani Finlandiae, 14), Roma 1994.

K. Stüber, T. Zehnder, U. Remmer (toim.), Indogermanische Frauennamen, Heidelberg 2009.

FM Tuomo Nuorluoto, Uppsalan yliopisto, oli instituutissa Amos Anderson –stipendiaattina syksyllä 2018.

Kulttuurikävelyllä Campo Veranolla

Veranon monumentaalihautausmaa levittäytyy kaikkiaan 83 hehtaarin alueelle Tiburtinon kaupunginosassa, San Lorenzo fuori le Mura -basilikan takana. Hautausmaa perustettiin Roomaan Via Tiburtinan varrelle Napoleonin vallan aikana (1805–1814), sillä tämän antama Saint-Cloudin edikti (1804) kielsi vainajien hautaamisen kirkkoihin ja määräsi hautausmaat sijoitettavaksi kaupungin muurien ulkopuolelle. Campo Veranon alue on kuitenkin toiminut hautausmaana ainakin kahdentuhannen vuoden ajan, mistä todistavat paikalta löydetyt jäännökset Santa Ciriacan katakombeina tunnetusta antiikin Rooman aikaisesta nekropolista. Myös hautausmaan nimi, Verano, juontuu antiikin ajoilta: alue tunnettiin nimellä ager veranus keisari Lucius Veruksen (161–169) mukaan, jonka tiluksiin se aikoinaan kuului.

Uuden hautausmaan rakennusprojektin ensimmäinen vaihe alkoi 1811 arkkitehti Giuseppe Valadierin suunnitelmien mukaan, mutta keskeytyi muutaman vuoden päästä: Napoleonin sotaretkien päättyessä tappioon 1814 Kirkkovaltio palautettiin, ja paavien hallitessa jälleen Roomaa vainajien hautaaminen kirkkoihin yleistyi uudelleen. Hautausmaan rakennustöitä jatkettiin 1830-luvulla arkkitehti Virginio Vespignanin johdolla Gregorius XVI:n (1831–1846) ja Pius IX:n (1846–1878) valtakausilla. Veranon hautausmaa vihittiin käyttöön 1835, mutta vielä sen jälkeen, kun Roomasta oli tullut yhdistyneen Italian pääkaupunki (1870–1871), hautausmaata laajennettiin liittämällä siihen viereisiä maa-alueita, kuten Villa Mancini, johon ns. Pincetton alue kuului. Vuosinen 1880–1906 välillä hautausmaalle vielä perustettiin juutalainen ja ei-katolinen sektori sekä rakennettiin krematorio.

kuva1
Campo Veranon pääsisäänkäynti

Pääsisäänkäynnin yllä on neljä suurta naispatsasta: Meditaatio, Toivo, Armeliaisuus ja Hiljaisuus; pian sen takana aukeaa Vespignanin suunnittelema suuri nelisivuinen portiikki (Quadroportico), joka valmistui 1880. Campo Veranon nykyinen ilme on peräisin San Lorenzon pommituksen (19.7.1943) jälkeen toteutetusta restauraatiosta. Tämä liittoutuneiden ensimmäinen suuri ilmaisku Roomaan tuhosi myös San Lorenzon basilikaa sekä hautausmaan kolmea aluetta: pahimmin vaurioituivat monumentaalisisäänkäynti, Quadroportico ja Pincetto; samoin hallinnolliset tilat sekä ensimmäisen maailmansodan sotilasmuistomerkin (1928) lähellä oleva alue kärsivät vaurioita. Lopullisen muotonsa Campo Verano sai 1950–60-lukujen aikana, kun sitä laajennettiin Nuovo Reparto -sektorilla (kirjaimellisesti ”uusi alue”).

Koska käytännössä kaikki Roomassa 1830- ja 1980-lukujen välillä kuolleet katoliset – poikkeuksina paavit, kardinaalit ja kuninkaalliset – on haudattu Campo Veranolle, hautausmaa on roomalaisesta historiasta ja kulttuurista kiinnostuneelle varsinainen Kuka kukin on -galleria. Hautamonumenteista voi nauttia myös taiteellisesta sekä arkkitehtonisesta näkökulmasta tarkastellen niiden erilaisia tyylejä ja tekniikoita. Upein sarja 1800-luvun jälkipuoliskon hautaveistoksia löytyy läheltä pääsisäänkäyntiä Quadroporticosta.

kuva2
Runoilija Goffredo Mamelin hautamuistomerkki

Ennen Quadroporticoa kannattaa kuitenkin kiertää pääkäytävältä pari ”korttelia” vasemmalle ja käydä tervehtimässä runoilija Goffredo Mamelia (1827–1849), joka oli yksi Italian yhdistymisen (Risorgimento) sankarihahmoista. Mameli haavoittui kuolettavasti puolustaessaan Rooman toista tasavaltaa ranskalaisilta joukoilta, ja hänen rintakuvansa koristaakin Gianicolo-kukkulaa muiden garibaldiinien joukossa. Kuolema vain 21 vuoden iässä ja kirjallinen ura, jonka helmenä on teksti Italian kansallishymniin, Canto degli italiani (paremmin tunnettu Italiassa nimellä Inno di Mameli), antoi Mamelille patrioottirunoilijan statuksen. Vuonna 1872 hänen ruumiinsa nostettiin ylös Stimmate di San Francescon kirkon kryptasta ja haudattiin Campo Veranolle, jossa hänet vielä kertaalleen siirrettiin 1891 rakennettuun koristeelliseen hautamuistomerkkiin. Goffredo Mamelin viimeinen leposija on kuitenkin lähempänä Villa Lantea kuin voisi aavistaa – vuonna 1941 hänen jäännöksensä sijoitettiin sarkofagiin Garibaldiinien mausoleumissa (Mausoleo Ossario Garibaldino) lähellä Aqua Paolan suihkulähdettä.

Moni Villa Lanten -kävijä on varmasti Trasteveressa kuljeskellessaan huomannut kahdelle romanescon murteella kirjoittaneelle runoilijalle omistetut muistomerkit näiden nimiä kantavilla aukioilla: Giuseppe Gioachino Bellin (1791–1863) patsas vartioi piazzaansa lähellä Tiberin rantaa raitiovaunu numero 8:n reitillä; Carlo Alberto Salustri eli Trilussa (1873–1950) puolestaan nojailee aukionsa laidalla Ponte Siston lähellä. Kumpikin runoilija on haudattu Campo Veranolla Quadroporticon pohjoispuolella kohoavalla Pincetton alueelle.

kuva3
Runoilija G. G. Bellin hauta

G. G. Bellin hauta sijaitsee kukkulan korkeimmalla tasolla, Altopiano Pincetto, lähellä hautausmaan pohjoismuuria. Bellin latinankielisen epitafin on kirjoittanut hänen ystävänsä Francesco Spada: ”Hic situs est /  Josephus Joachim Belli / Romanus / qui religione moribus ingenio / exemplar integer acer / carminibus omnigenis / delectando pariterque monendo / late enituit”*

kuva4
Runoilija Trilussan hauta

kuva5
Runoilija Trilussan hauta, yksityiskohta

Trilussan hauta taas löytyy alempaa uudemmasta osasta, Pincetto Nuovo (Rampa Caracciolo). Runoilijan hautamuistomerkissä yksi hänen runoistaan, La felicità, on kaiverrettu pieneen kiviseen kirjaan haudan oikealla puolella:

C’è un ape che se posa / su un bottone de rosa / lo succhia e se ne va: / tutto sommato, la felicità /
è una piccola cosa.”**

Kirjallisen kulttuurin edustajien ohella Campo Veranolle on haudattu myös lukuisia kuvataiteiden, teatterin ja elokuvan aloilla menestyneitä taiteilijoita. Elokuva-alalta suomalaisille varmastikin tutuimpia hahmoja ovat elokuvaohjaaja ja käsikirjoittaja Roberto Rossellini (1906–1977) sekä Federico Fellinin luottonäyttelijä Marcello Mastroianni (1924–1996).

kuva6
Elokuvaohjaaja Roberto Rossellinin suvun mausoleumi

Roberto Rossellinin maailmanlaajuiseen kuuluisuuteen nostanutta elokuvaa Rooma – avoin kaupunki (1945), joka kuvaa Roomaa saksalaismiehityksen aikana vuonna 1944, pidetään ensimmäisenä varsinaisena neorealistisena elokuvana. Rossellinin suvun mausoleumi sijaitsee Altopiano Pincetton alueella; sen vieressä seisoo erikoinen valurautainen puhelimen jalusta. Roberto Rossellinin esikoispoika Romano kuoli 9-vuotiaana vuonna 1946, ja Rossellini vietti kokonaisia päiviä Campo Veranolla hänen hautansa äärellä. Rossellinin pyynnöstä kansallinen puhelinyhtiö asensi hautausmaalle puhelimen, jotta hän saattoi pitää yhteyttä tuotantotiiminsä kanssa elokuvan Saksa vuonna nolla kuvausten aikana ja pysyä samalla poikansa luona.

kuva7
Näyttelijä Marcello Mastroiannin ja elokuvaleikkaaja-näyttelijä Ruggero Mastroiannin hauta

Marcello Mastroiannin hauta kannattaa jättää hautausmaakierroksen viimeiseksi: se löytyy uudelta laajennusosalta (Zona Ampliamento) läheltä eteläisintä Veranon aukion puolella olevaa sisäänkäyntiä. Samassa haudassa lepää myös Marcellon pikkuveli, elokuvaleikkaaja ja näyttelijä Ruggero Mastroianni (1929–1996).

Campo Veranolla järjestetään opastettuja teemakierroksia; näihin liittyvät kartat löytyvät osoitteesta http://visite.cimitericapitolini.it/

Eri taiteenalojen, politiikan jne. merkkihenkilöiden hautoja voi etsiä myös tämän karttahaun avulla:

http://www.cimiteridiroma.it/luoghi/gm_verano.html

(* Suom. ”Tässä on Giuseppe Gioachino Belli, roomalainen, joka uskossaan, tavoissaan, nerokkuudessaan; esimerkillisenä, rehellisenä, terävänä, loisti kaikkialla kaikentyyppisillä runoillaan, samaan aikaan huvittavilla ja nuhtelevilla.”)

(**Suom. ”On mehiläinen, joka istahtaa / ruusunnupulle / imaisee sitä ja menee menojaan: / summa summarum, onnellisuus / on pieni asia.”)

FM Pia Mustonen
Wihuri-stipendiaatti 2017–2018
Kirjoittaja harrastaa vapaa-ajallaan hautausmaaturismia.

(Kaikki valokuvat: Pia Mustonen)

Erityislaatuinen kyläpahanen

Monteverde eli ”Vihreä vuori”, tosin virallisissa asiakirjoissa Janiculum-kukkulan mukaan nimetysti Gianicolense, on Rooman 12. (Q. XII) kaupunginosa Villa Lanten kupeessa, jossa sijaitsee myös Suomen Rooman-instituutin via Faldan asuntola. Vehreä kaupunginosa on saanut ihmisten puheissa tavallisimmin esiintyvän Monteverde-nimensä kukkulan tuffikiven sävyistä. 1900-luvun alussa yleiskaavassa asutetuksi päätynyt ja aiemmin lähinnä viiniköynnösten laajalti peittämä ja aatelisvilloistaan tunnettu maa-ala jakautuu paikallisten mielissä kahteen eri osaan, vanhaan Monteverde Vecchioon sekä uuteen Monteverde Nuovoon, vaikka molempia alueita alettiin itse asiassa kaavoittaa samoihin aikoihin. Huolimatta siitä, että kaupunginosa on yksi pinta-alaltaan ja väestöllisesti Rooman suurimmista, Monteverdeä kuulee usein pidettävän vahvan paikallisidentiteetin leimaamana yhteisöllisenä ja sosiaalisesti aktiivisena kaupunginosana, joka on tunnettu paitsi Risorgimenton aikaisista dramaattisista puolustustaisteluistaan ja arkkitehtuuristaan, myös monista kuuluisista asukkaistaan. Monteverdessä ovat asuneet mm. elokuvaohjaajat Bernardo Bertolucci ja Nanni Moretti, näyttelijä-ohjaaja Carlo Verdone sekä monia kuuluisia italialaispoliitikkoja, kuten Massimo D’Alema, Giovanna Melandri, Gianfanco Fini sekä Italian edustajainhuoneen nykyinen puhemies Laura Boldrini.

21245184_10155414143213964_1169265774_nErinomaisista merellisistä annoksistaan ja jälkiruoistaan tunnetussa Il Focolare -ravintolassa (Via G. Rossetti 40) voi törmätä ohimennen vaikkapa Oscar-voittaja Roberto Benigniin. Been there, done that, got…well, nothing.

Arkkitehtuurisesti kaupunginosa tunnetaan Monteverde Vecchion eli vanhan osan Jugend- ja Art Deco -villoistaan. Kaupunginosa käsittää myös osan Rooman suurimmasta julkisesta puistoalueesta, 184 hehtaarin kokoisesta Villa Doria Pamphiljsta, joka pitää sisällään mm. Casino del Bel Respiron (tunnetaan myös arkkitehtinsä mukaan nimellä Casino dell’Algardi) suurenmoiset vieraileville valtionpäämiehille varatut edustustilat. Roomassa vierailleelle Libyan diktaattori Muammar Gaddafille tuokaan marmoripalatsi ei tosin kelvannut, vaan hän pystytytti tavoilleen uskollisena beduiiniteltan palatsin pihamaalle.

Lanten-kävijöiden mieleen ovat varmasti painuneet Gianicolo-kukkulan Giuseppe ja Anita Garibaldin patsaiden lisäksi muidenkin Italian yhdistymisen puolesta taistelleiden patrioottien ja vapaustaistelijoiden näköisveistokset, joiden joukossa tunnetusti myös suomalainen Herman Liikanen. Garibaldinien varjot ovatkin läsnä laajalti Monteverdessä, ne nimittäin näkyvät myös osassa kadunnimistä. Lähellä, Paolo Sorrentinon La Grande Bellezza -elokuvan kohtauksessa turistin kaikella kauneudellaan pyörryttäneen Acqua Paolan suihkulähteen paikkeilla puolestaan seisoo komea Rooman tasavallan Janiculum-kukkulalla käydyissä puolustustaisteluissa kaatuneiden muistomerkki, joka muistuttaa samalla myös Italian kansallislaulun sanoittajan Goffredo Mamelin traagisesta kohtalosta. Porta San Pancrazio, heti paavi Urbanus VIII:n rakennuttamien muurien ulkoreunalla, taas kätkee sisäänsä mielenkiintoisen vuoden 1849 Rooman tasavaltaan ja Garibaldin muistoon keskittyvän museon. Yhtä garibaldismia siis tuppaa olemaan, näillä tienoin.

Erityisen paljon kaupunginosan maineeseen on kuitenkin vaikuttanut Pier Paolo Pasolini, jonka romaanissa ’Ragazzi di Vita’ kaupunginosalle on luovutettu suuri rooli. Toisen maailmansodan jälkeen Monteverde oli kokenut mittavan demografisen muutoksen, kun alueelle nousseisiin ”pilvenpiirtäjiksi” kutsuttuihin kymmenkerroksisiin kerrostaloihin siirtyi ja oli fasismin aikana pakkosiirretty asukkaita lähempää keskustaa. Via Donna Olimpia korkeine taloineen oli tuon ajan rakentamisen keskipiste ja sen ympäristöön Pasolinin kaupunginosakuvauksetkin pääosin sijoittuvat.

Niin kuluivat iltapäivät tekemättä mitään, Donna Olimpialla, Monte di Casadiolla, jätkien kanssa jotka pelasivat pienellä auringon kellertämällä köyryllä, ja myöhemmin naisten kanssa, jotka tulivat levittämään vaatteensa palaneelle nurmelle. Tai sitten menivät pelaamaan palloa sinne Pilvenpiirtäjien ja Monte di Splendoren väliselle laakealle satojen kundien keskellä, jotka pelasivat pienillä auringon valtaamilla pihoilla. Kuivilla pihanurmilla, via Ozanamilla tai Via Donna Olimpialla, Franceschin ala-asteen edessä, joka oli täynnä kodittomia ja häädettyjä.”

Käännösote Pier Paolo Pasolinin romaanista “Ragazzi di Vita”.

21244707_10155414140053964_1958104935_nTässä kaupunginosassa syntyi kuuluisan ’Monteverden kansalaisen’ Pierpaolo Pasolinin romaani ’Ragazzi di Vita'”.

21268597_10155414139903964_217144786_n

Ydinkeskusta-alueita raikkaampi ilma, kylämäinen henki, vehreys ja vilkas sosiaalinen kanssakäyminen tekevät Monteverdestä nykypäivänä yhden Rooman halutuimmista ja samalla myös kiinteistöhinnoiltaan arvokkaimmista asuinalueista. Ja kulkeehan tänne raitiovaunu numero 8 sekä enimmillään 65 metrin syvyyteen louhitulla stazione Quattro Ventillä pysähtyvät junat. Tutustuminen Monteverdeen kannattaa aloittaa esimerkiksi Via Poerion ympäristöstä, eikä Lanten-kävijöiden soisikaan – ainoastaan Janiculum-kukkulan toiselle naapurialueelle Trastevereen suunnaten – ylenkatsovan esimerkiksi alueen erinomaista ravintolatarjontaa. Il Focolaren (via G. Rossetti, 40) lisäksi henkilökohtaisiin suosikkeihin lukeutuvat viinipyhättö Al Grammelot (via Giacinto Carini, 39), puu-uunilla varustettu moderni pizzeria Pommmodoro (via Giovanni Battista Niccolini, 4), Lumie di Sicilia (via Fratelli Bonnet, 41) sekä Lo Scarpone (via di San Pancrazio, 15).

21245385_10155414144118964_848572522_nRooman kaupunginosista puhuttaessa ei voi ainakaan silmät auki ohittaa kaupungin jalkapalloseurojen värejä. Monteverde tunnetaan perinteisesti vahvana S.S. Lazion kannattaja-alueena, ja juuri tästä kaupunginosasta onkin lähtöisin seuran vanhin äärikannattajajoukko CML’74, Commandos Monteverde Lazio, jonka ääne(e)nkannattajien reviirinmerkkaukset ”värittävät” edelleen tiheästi naapurustoamme.

FM Juuso Oksanen

Kirjoittaja on viettänyt puoli vuotta Monteverden kaupunginosassa Suomen Rooman-instituutin CIMO-harjoittelijana.

Grand tour – hieman historiaa

Grand Tour on pitkälti englantilainen käsite, jolle juuri englantilaiset antoivat sen romantisoidun merkityksen. Italian naapurimaille suhde Italiaan oli huomattavasti mutkattomampi lyhyemmistä etäisyyksistä johtuen. Arkkitehtuurin osalta kultivoituneemmat englantilaiset tajusivat jo 1600-luvulla, että heidän pääkaupunkinsa oli verrattuna mannermaan kaupunkeihin käytännössä rykelmä puusta ja savivellistä rakennettuja majoja rapistuvan goottilaisen katedraalin ympärillä. Englantilaisista arkkitehdeista ensimmäinen tunnetumpi uusien tuulien tuoja, joka vieraili Italiassa, oli Inigo Jones (1573–1652) ja myöhäisimpänä Sir John Soane (1753–1837), jonka kotimuseossa Lontoossa voi edelleen ihailla hänen Italiaan ja antiikkiin liittyviä kokoelmia.

Englantilaiset Italian matkaajat ovat hedelmällisimpiä tässä suhteessa, sillä heiltä on jäänyt eniten matkakuvauksia ja päiväkirjoja. Kirjallisuuden määrästä voisi päätellä matkailujulkaisutoiminnan olleen suorastaan pienehkö teollisuudenlaji. Tästä matkakirjallisuudesta löytyy myös haltioituneiden monumenttien kuvausten ohella herkullisia huomioita Italiasta ja Roomasta sekä niiden asukkaista. Joseph Addison (1672-1719) kuvailee mm. Italian matkaansa käsittelevässä kirjassaan Remarks on several parts of Italy, &c., in the years 1701, 1702, 1703 aarteenmetsästystä ja ryöstökaivauksia seuraavasti: …as they do for coal in England…tho’ they often find, to their disappointment, that others have been beforehand with’em….However they generally gain enough by the rubbish and bricks, which the present architects value much beyond those of a modern make. Erityisesti nykyään hyvä huomio, sillä nykyisiä rakennusmateriaaleja tuskin voidaan tai tullaan uusiokäyttämään tuhansien vuosien kuluttua. Vastaavasti happamampia kuvauksia Roomasta ja roomalaisista tarjosi Sir Francis Ronalds (1788-1873) mm. Pietarinkirkosta 1820: I think that the talents of so many great artists and the enormous expenditure of so much labour and money has been made to less purpose (countless) than it ought… I would prefer seeing the whole interior white washed rather than see so many different coloured marbles disposed to so many fantastical fashions. Pragmaattisia huomioita englantilaiselta insinööriltä, joka lopulta toteaa matkastaan: How do I like Rome? What a tremendous question! Suppose Mrs M puts it, I’ll say better than Brighton when nobody is at Brighton whom I care much about. Tätä samaa Rooman matkakirjallisuuden perinnettä jatkaa osaltaan tämä kirja, joka on jo neljäs sellainen Suomen Rooman-intituutin säätiön arkkitehtiopiskelijakurssin julkaisu.

Ranskalaisista arkkitehdeista Francois Mansart (1598–1666), Louis Le Vau (1612–1670) ja Claude Perrault (1613–1688) ottivat vaikutteensa suoraan Italiasta. Johann Wolfgang von Goethen (1749–1832) tavoin myös useat saksalaiset arkkitehdit tekivät matkoja Italiaan, mutta eivät kirjoittaneet matkastaan Goethen tavoin satojen sivujen mittaisia matkakuvauksia. Saksalaisista arkkitehdeista vaikutusvaltaisin oli Karl Friedrich Schinkel (1781–1841), joka teki ensimmäisen Italian matkansa 1803 ja johon Italia myös eniten vaikutti.

Modernilla ajalla miltei jokainen kynnelle kykenevä arkkitehti matkusti Italiaan. Le Corbusier (1887–1965) käsitteli 1920-luvun pamfletissaan Kohti uutta arkkitehtuuria valtamerilaivojen ja lentokoneiden ohella myös Italiaa. Hänen mukaansa arkkitehtiopiskelijoita ei saisi viedä liian nuorina Italiaan, sillä matka saattaisi turmella heidän mielensä. Hän ei kuitenkaan missään tapauksessa paheksu antiikkia tai renessanssia – ainoastaan barokkia (makunsa kullakin).

Useat maat ovat tukeneet myös suoraan arkkitehtien opintomatkailua Italiassa ja ennen kaikkea Roomassa. Ranskalaiset ovat olleet tässä suhteessa kattavimpia perustettuaan Rooman-palkinnon eli Prix de Romen (1720-1968).  Maineikkaimpia palkinnon saajia olivat mm. Antoine Deriset (1720, palkinto doorilaisesta portiikista palatsiin), Nicolas-Henri Jardin (1741, kuori katedraaliin), Henri Labrouste (1824, oikeustalo), Charles Garnier (1848, taideteollisuuskoulu) ja Tony Garnier (1899, pankkirakennus). Vastaava järjestelmällinen akatemiatoiminta alkoi pikkuhiljaa yleistyä myös muidenkin maiden osalta 1800-luvun lopulla. Merkittävimmistä Suomen Rooman-instituutin naapureista Amerikan akatemia on mm. myöntänyt arkkitehdeille Rooman palkinnon eri muodoissaan jo vuodesta 1896. Tunnustuksien saajiin kuuluvat mm. arkkitehdit Michael Graves (1934-2015, Rooman palkinto 1960) ja Juhani Pallasmaa (synt. 1936, William A. Bernoudy Architect in Residence at the American Academy in Rome 2013).

Le Corbusierin tavoin myös suomalaiset arkkitehdit matkustivat paljon Italiaan. Italian-matkat tulivat Teknillisen korkeakoulun opinto-ohjelmaan 1920-luvulla Suomen ja Pohjoismaiden rakennustaiteen ja ornamentiikan professori Carolus Lindbergin (1889–1955) myötä. Kuuluisimpana arkkitehdeista mainittakoon Alvar Aalto (1898–1976), jonka skissikirjat täyttyivät piirustuksista antiikin kohteista. Säntillisempää lähestymistapaa voidaan tutkia Hilding Ekelundin (1893–1984) ja Erik Bryggmannin (1891–1955) luonnoskirjoista, jotka sisältävät huolella tehtyjä mittauspiirustuksia kaikesta arkkitehtuuriin liittyvästä. 1900-luvun alussa suomalaisten arkkitehtien kiinnostus suuntautui mahtipontisten julkisten rakennusten sijaan pittoreskimpaan suuntaan: kukkuloiden päälle rakennettuihin kyliin, niiden rakennuksiin sekä niiden vapaasti luonnonmuotoja myötäilevään topografiaan eli Architettura minoreen.

Tutustu suomalaisarkkitehtien Suureen Kiertomatkaan blogissamme täällä.


Juhana Heikonen, arkkitehti