Mehiläisten Rooma

Kaisa Illukka, residenssitaiteilijana Villa Lantessa 1.5.-31.8.2018

Illukka_6Työskentelen taiteessani ekologian ja ekologisten kysymysten parissa; mietin erityisesti sitä, kuinka koemme suhteemme ei-inhimilliseen luontoon ja kuinka tämä kokemuksemme rakentuu ja muuttuu. Roomassa työskentelyssäni keskeistä oli perehtyä antiikin mehiläis- ja kasvikulttuuriperintöön, mytologiaan ja kuvastoon ja ylipäänsä laajemmin ajatellen länsimaisen luontosuhteen juuriin. Yhtä tärkeä osa työskentelyäni on tässä hetkessä elävä luonto eli eteläeurooppalaisen kasviston ja mehiläisten läsnäolo suurkaupungissa. Ajattelen ne työtovereinani, ja tarkkailen, kuinka ne tuottavat ”luonnon kirjoitusta” muinaisen ja kerroksellisen ihmiskulttuurin päälle, ja toisaalta toimivat vuorovaikutuksessa sen kanssa.

Villa Lanteen saavuttuani etsin kirjastosta käsiini pari antiikin roomalaisten luontosuhdetta käsittelevää kirjaa (Hughes: Ecology in Ancient Civilizations ja Thommen: An Environmental History of Ancient Greece and Rome). Niiden pohjalta kävi pian selväksi, että senaikaiset luontosuhteet, olipa kyse mehiläisistä tai vaikkapa metsistä, olivat keskeisesti varsin opportunistisia hyötysuhteita. Toki moniin olioihin ja ilmiöihin suhtauduttiin myös (nykyaikaisen luonnontieteellisen tiedon puuttuessa) pelolla, kunnioituksella ja myyttisesti. Näin vuosituhansia myöhemmin on kuitenkin vaikea päästä käsiksi entisaikojen ihmisen sisäiseen luontokokemukseen. Mutta jos ajatellaan omaa kiinnostuksenkohdettani mehiläisiä, ne olivat osa maataloutta, hyödynnettävä luonnonvara ja kovasti arvostetun hunajan tuottajia. Siksi oli pelkästään järkevää luoda mehiläistenhoidon ja hunajantuotannon jumaluus (Mellos/Mellona), aivan samalla tavoin kuin jokaiselle maanviljelyn vaiheelle ja osa-alueelle oli kaikille oma jumaluutensa, mahdollisimman hyvien satojen takaamiseksi.

Vatikaanin museo 7
Mehiläinen Vatikaanin museoiden kartalla

Vergilius kuvaa Georgica – Maanviljelijän työt -kokoelmassaan seikkaperäisesti mehiläistenhoitoa, ja oikeastaan itse ekologista hyönteistäkin, yllättävän hyvin aikaansa nähden. Ennen sokerintuotantoa hunajalla olikin merkittävämpi asema maanviljelyssä, siksi myös mehiläisen merkitys oli suurempi kuin myöhempinä vuosisatoina, jolloin hunaja oli menettänyt asemiaan eikä pölytyksen merkitystä vielä kaikessa laajuudessaan ymmärretty.

Roomalainen, kulttuurinen mehiläissuhde painottuikin omassa tarkastelussani enemmän barokkiaikaan ja mehiläismotiivin hallitsevuuteen kaupungin barokkiarkkitehtuurissa ja -taiteessa. Osallistuin toukokuussa Sveitsin Rooman tiede- ja kulttuuri-instituutin monialaiseen mehiläiskonferenssiin maailman ensimmäisen mehiläispäivän kunniaksi. Kahden päivän tapahtuma tarjoili paitsi eurooppalaista mehiläistutkimusta ja -taidetta, myös tutustumista roomalaiseen mehiläistenhoitoon ja hunajantuotantoon sekä aiheeseen liittyviä työpajoja ja opaskierroksia. Osallistuin Barberini-suvun mehiläistunnusta esittelevälle arkkitehtuurikierrokselle, joka oli mainio johdanto ja oman havainnon orientoiminen mehiläisten jäljittämiseen Rooman kaupunkikuvassa ja museoissa. (Kierroksen jälkeen en voinut enää olla näkemättä mehiläisiä, siis Barberineja kaikkialla. Niitä totisesti on.)

Melissographia_Stelluti
Melissographia

Barberini-suvun mehiläistunnus pohjautunee vuonna 1625 julkaistuun ensimmäiseen tieteelliseen (mikroskoopin avulla tehtyyn) mehiläispiirrokseen, ”melissographiaan”, johon paavi tykästyi ja vaihtoi Barberinien silloisen paarmatunnuksen kolmeksi mehiläiseksi. Paavin mehiläisinnon taustalla oli toki myös hyönteisen merkitys kristillisessä symboliikassa ahkeruuden ja muiden hyveiden vertauskuvana. Myös Villa Lanten seinällä olevasta Historia d’Italia -maalauksesta voi hahmottaa himmeän mehiläiskolmikon. Barberini-mehiläiset eivät sinänsä näy työssäni, vaan ne olivat ennemminkin kulttuurinen viitekehys aihepiiriin Rooma ja mehiläiset.

Palazzo Barberini 8
Palazzo Barberini

Vaikka Rooman kulttuurihistoria on kaupunkikuvassa ohittamaton ja hallitseva, oma kulkemiseni mesipistiäisten perässä näytti kaupungista toisenlaisen puolen, ehkä vähemmän ihmiskeskeisemmänkin: lopulta Roomakin rakentuu luonnonmateriaaleista ja luonnonlakien mukaan, pitkä kulttuuriaika tavallaan rakentuu luonnon päälle tai sen kanssa yhteenkietoutuneena, mitä ihmiset eivät aina ajattele. Käänsin tämän asetelman toisinpäin ja havainnoin, kuinka ei-inhimillinen luonto (tässä tapauksessa kukkakasvit ja mehiläiset) kirjoittaa vuorostaan kulttuurin päälle ja väleihin: puna-apila kukkii Colosseumilla, arkisena, sattumanvaraisena, rikkakasvina, ylimääräisenä, mutta silti samalla vahvana ja perustavana. Kukaan ei valokuvaa tai katso puna-apilaa (paitsi minä), kaikki kuvaavat viereistä tiilirakennusta. Mutta tiilikin on hiekkaa…

Tämä kuvissakin näkyvä päätyöni täällä on siis eräänlainen eurooppalaisen luonto-kulttuurin mehiläiskartta, jonka suurinta, keskusosaa on ollut luontevaa tehdä länsimaisen kulttuurin perustalla Roomassa. Kirjontatekniikkaa käytän, koska se on hidasta, meditatiivista, vähän hankalampaa kuin esimerkiksi piirtäminen ja siinä välineenä on neula, ikään kuin mehiläisillä. Kirjon siis kukkia, joissa olen nähnyt jonkun sortin mehiläisen pölyttämässä. Ja pääasiassa kukkia, jotka kasvavat jollakin historiallisella merkkipaikalla; ikäänkuin luonnon ja kulttuurin ajan rinnastamisesta on kyse, mehiläinen elää muutamia päiviä ja kasvit valtaavat antiikkiset muurit ja rauniot, jotka toisaalta ovat kestäneet 2000 vuotta…

TeM, TaM Kaisa Illukka

 

Mainokset

Kulttuurikävelyllä Campo Veranolla

Veranon monumentaalihautausmaa levittäytyy kaikkiaan 83 hehtaarin alueelle Tiburtinon kaupunginosassa, San Lorenzo fuori le Mura -basilikan takana. Hautausmaa perustettiin Roomaan Via Tiburtinan varrelle Napoleonin vallan aikana (1805–1814), sillä tämän antama Saint-Cloudin edikti (1804) kielsi vainajien hautaamisen kirkkoihin ja määräsi hautausmaat sijoitettavaksi kaupungin muurien ulkopuolelle. Campo Veranon alue on kuitenkin toiminut hautausmaana ainakin kahdentuhannen vuoden ajan, mistä todistavat paikalta löydetyt jäännökset Santa Ciriacan katakombeina tunnetusta antiikin Rooman aikaisesta nekropolista. Myös hautausmaan nimi, Verano, juontuu antiikin ajoilta: alue tunnettiin nimellä ager veranus keisari Lucius Veruksen (161–169) mukaan, jonka tiluksiin se aikoinaan kuului.

Uuden hautausmaan rakennusprojektin ensimmäinen vaihe alkoi 1811 arkkitehti Giuseppe Valadierin suunnitelmien mukaan, mutta keskeytyi muutaman vuoden päästä: Napoleonin sotaretkien päättyessä tappioon 1814 Kirkkovaltio palautettiin, ja paavien hallitessa jälleen Roomaa vainajien hautaaminen kirkkoihin yleistyi uudelleen. Hautausmaan rakennustöitä jatkettiin 1830-luvulla arkkitehti Virginio Vespignanin johdolla Gregorius XVI:n (1831–1846) ja Pius IX:n (1846–1878) valtakausilla. Veranon hautausmaa vihittiin käyttöön 1835, mutta vielä sen jälkeen, kun Roomasta oli tullut yhdistyneen Italian pääkaupunki (1870–1871), hautausmaata laajennettiin liittämällä siihen viereisiä maa-alueita, kuten Villa Mancini, johon ns. Pincetton alue kuului. Vuosinen 1880–1906 välillä hautausmaalle vielä perustettiin juutalainen ja ei-katolinen sektori sekä rakennettiin krematorio.

kuva1
Campo Veranon pääsisäänkäynti

Pääsisäänkäynnin yllä on neljä suurta naispatsasta: Meditaatio, Toivo, Armeliaisuus ja Hiljaisuus; pian sen takana aukeaa Vespignanin suunnittelema suuri nelisivuinen portiikki (Quadroportico), joka valmistui 1880. Campo Veranon nykyinen ilme on peräisin San Lorenzon pommituksen (19.7.1943) jälkeen toteutetusta restauraatiosta. Tämä liittoutuneiden ensimmäinen suuri ilmaisku Roomaan tuhosi myös San Lorenzon basilikaa sekä hautausmaan kolmea aluetta: pahimmin vaurioituivat monumentaalisisäänkäynti, Quadroportico ja Pincetto; samoin hallinnolliset tilat sekä ensimmäisen maailmansodan sotilasmuistomerkin (1928) lähellä oleva alue kärsivät vaurioita. Lopullisen muotonsa Campo Verano sai 1950–60-lukujen aikana, kun sitä laajennettiin Nuovo Reparto -sektorilla (kirjaimellisesti ”uusi alue”).

Koska käytännössä kaikki Roomassa 1830- ja 1980-lukujen välillä kuolleet katoliset – poikkeuksina paavit, kardinaalit ja kuninkaalliset – on haudattu Campo Veranolle, hautausmaa on roomalaisesta historiasta ja kulttuurista kiinnostuneelle varsinainen Kuka kukin on -galleria. Hautamonumenteista voi nauttia myös taiteellisesta sekä arkkitehtonisesta näkökulmasta tarkastellen niiden erilaisia tyylejä ja tekniikoita. Upein sarja 1800-luvun jälkipuoliskon hautaveistoksia löytyy läheltä pääsisäänkäyntiä Quadroporticosta.

kuva2
Runoilija Goffredo Mamelin hautamuistomerkki

Ennen Quadroporticoa kannattaa kuitenkin kiertää pääkäytävältä pari ”korttelia” vasemmalle ja käydä tervehtimässä runoilija Goffredo Mamelia (1827–1849), joka oli yksi Italian yhdistymisen (Risorgimento) sankarihahmoista. Mameli haavoittui kuolettavasti puolustaessaan Rooman toista tasavaltaa ranskalaisilta joukoilta, ja hänen rintakuvansa koristaakin Gianicolo-kukkulaa muiden garibaldiinien joukossa. Kuolema vain 21 vuoden iässä ja kirjallinen ura, jonka helmenä on teksti Italian kansallishymniin, Canto degli italiani (paremmin tunnettu Italiassa nimellä Inno di Mameli), antoi Mamelille patrioottirunoilijan statuksen. Vuonna 1872 hänen ruumiinsa nostettiin ylös Stimmate di San Francescon kirkon kryptasta ja haudattiin Campo Veranolle, jossa hänet vielä kertaalleen siirrettiin 1891 rakennettuun koristeelliseen hautamuistomerkkiin. Goffredo Mamelin viimeinen leposija on kuitenkin lähempänä Villa Lantea kuin voisi aavistaa – vuonna 1941 hänen jäännöksensä sijoitettiin sarkofagiin Garibaldiinien mausoleumissa (Mausoleo Ossario Garibaldino) lähellä Aqua Paolan suihkulähdettä.

Moni Villa Lanten -kävijä on varmasti Trasteveressa kuljeskellessaan huomannut kahdelle romanescon murteella kirjoittaneelle runoilijalle omistetut muistomerkit näiden nimiä kantavilla aukioilla: Giuseppe Gioachino Bellin (1791–1863) patsas vartioi piazzaansa lähellä Tiberin rantaa raitiovaunu numero 8:n reitillä; Carlo Alberto Salustri eli Trilussa (1873–1950) puolestaan nojailee aukionsa laidalla Ponte Siston lähellä. Kumpikin runoilija on haudattu Campo Veranolla Quadroporticon pohjoispuolella kohoavalla Pincetton alueelle.

kuva3
Runoilija G. G. Bellin hauta

G. G. Bellin hauta sijaitsee kukkulan korkeimmalla tasolla, Altopiano Pincetto, lähellä hautausmaan pohjoismuuria. Bellin latinankielisen epitafin on kirjoittanut hänen ystävänsä Francesco Spada: ”Hic situs est /  Josephus Joachim Belli / Romanus / qui religione moribus ingenio / exemplar integer acer / carminibus omnigenis / delectando pariterque monendo / late enituit”*

kuva4
Runoilija Trilussan hauta
kuva5
Runoilija Trilussan hauta, yksityiskohta

Trilussan hauta taas löytyy alempaa uudemmasta osasta, Pincetto Nuovo (Rampa Caracciolo). Runoilijan hautamuistomerkissä yksi hänen runoistaan, La felicità, on kaiverrettu pieneen kiviseen kirjaan haudan oikealla puolella:

C’è un ape che se posa / su un bottone de rosa / lo succhia e se ne va: / tutto sommato, la felicità /
è una piccola cosa.”**

Kirjallisen kulttuurin edustajien ohella Campo Veranolle on haudattu myös lukuisia kuvataiteiden, teatterin ja elokuvan aloilla menestyneitä taiteilijoita. Elokuva-alalta suomalaisille varmastikin tutuimpia hahmoja ovat elokuvaohjaaja ja käsikirjoittaja Roberto Rossellini (1906–1977) sekä Federico Fellinin luottonäyttelijä Marcello Mastroianni (1924–1996).

kuva6
Elokuvaohjaaja Roberto Rossellinin suvun mausoleumi

Roberto Rossellinin maailmanlaajuiseen kuuluisuuteen nostanutta elokuvaa Rooma – avoin kaupunki (1945), joka kuvaa Roomaa saksalaismiehityksen aikana vuonna 1944, pidetään ensimmäisenä varsinaisena neorealistisena elokuvana. Rossellinin suvun mausoleumi sijaitsee Altopiano Pincetton alueella; sen vieressä seisoo erikoinen valurautainen puhelimen jalusta. Roberto Rossellinin esikoispoika Romano kuoli 9-vuotiaana vuonna 1946, ja Rossellini vietti kokonaisia päiviä Campo Veranolla hänen hautansa äärellä. Rossellinin pyynnöstä kansallinen puhelinyhtiö asensi hautausmaalle puhelimen, jotta hän saattoi pitää yhteyttä tuotantotiiminsä kanssa elokuvan Saksa vuonna nolla kuvausten aikana ja pysyä samalla poikansa luona.

kuva7
Näyttelijä Marcello Mastroiannin ja elokuvaleikkaaja-näyttelijä Ruggero Mastroiannin hauta

Marcello Mastroiannin hauta kannattaa jättää hautausmaakierroksen viimeiseksi: se löytyy uudelta laajennusosalta (Zona Ampliamento) läheltä eteläisintä Veranon aukion puolella olevaa sisäänkäyntiä. Samassa haudassa lepää myös Marcellon pikkuveli, elokuvaleikkaaja ja näyttelijä Ruggero Mastroianni (1929–1996).

Campo Veranolla järjestetään opastettuja teemakierroksia; näihin liittyvät kartat löytyvät osoitteesta http://visite.cimitericapitolini.it/

Eri taiteenalojen, politiikan jne. merkkihenkilöiden hautoja voi etsiä myös tämän karttahaun avulla:

http://www.cimiteridiroma.it/luoghi/gm_verano.html

(* Suom. ”Tässä on Giuseppe Gioachino Belli, roomalainen, joka uskossaan, tavoissaan, nerokkuudessaan; esimerkillisenä, rehellisenä, terävänä, loisti kaikkialla kaikentyyppisillä runoillaan, samaan aikaan huvittavilla ja nuhtelevilla.”)

(**Suom. ”On mehiläinen, joka istahtaa / ruusunnupulle / imaisee sitä ja menee menojaan: / summa summarum, onnellisuus / on pieni asia.”)

FM Pia Mustonen
Wihuri-stipendiaatti 2017–2018
Kirjoittaja harrastaa vapaa-ajallaan hautausmaaturismia.

(Kaikki valokuvat: Pia Mustonen)

Erityislaatuinen kyläpahanen

Monteverde eli ”Vihreä vuori”, tosin virallisissa asiakirjoissa Janiculum-kukkulan mukaan nimetysti Gianicolense, on Rooman 12. (Q. XII) kaupunginosa Villa Lanten kupeessa, jossa sijaitsee myös Suomen Rooman-instituutin via Faldan asuntola. Vehreä kaupunginosa on saanut ihmisten puheissa tavallisimmin esiintyvän Monteverde-nimensä kukkulan tuffikiven sävyistä. 1900-luvun alussa yleiskaavassa asutetuksi päätynyt ja aiemmin lähinnä viiniköynnösten laajalti peittämä ja aatelisvilloistaan tunnettu maa-ala jakautuu paikallisten mielissä kahteen eri osaan, vanhaan Monteverde Vecchioon sekä uuteen Monteverde Nuovoon, vaikka molempia alueita alettiin itse asiassa kaavoittaa samoihin aikoihin. Huolimatta siitä, että kaupunginosa on yksi pinta-alaltaan ja väestöllisesti Rooman suurimmista, Monteverdeä kuulee usein pidettävän vahvan paikallisidentiteetin leimaamana yhteisöllisenä ja sosiaalisesti aktiivisena kaupunginosana, joka on tunnettu paitsi Risorgimenton aikaisista dramaattisista puolustustaisteluistaan ja arkkitehtuuristaan, myös monista kuuluisista asukkaistaan. Monteverdessä ovat asuneet mm. elokuvaohjaajat Bernardo Bertolucci ja Nanni Moretti, näyttelijä-ohjaaja Carlo Verdone sekä monia kuuluisia italialaispoliitikkoja, kuten Massimo D’Alema, Giovanna Melandri, Gianfanco Fini sekä Italian edustajainhuoneen nykyinen puhemies Laura Boldrini.

21245184_10155414143213964_1169265774_nErinomaisista merellisistä annoksistaan ja jälkiruoistaan tunnetussa Il Focolare -ravintolassa (Via G. Rossetti 40) voi törmätä ohimennen vaikkapa Oscar-voittaja Roberto Benigniin. Been there, done that, got…well, nothing.

Arkkitehtuurisesti kaupunginosa tunnetaan Monteverde Vecchion eli vanhan osan Jugend- ja Art Deco -villoistaan. Kaupunginosa käsittää myös osan Rooman suurimmasta julkisesta puistoalueesta, 184 hehtaarin kokoisesta Villa Doria Pamphiljsta, joka pitää sisällään mm. Casino del Bel Respiron (tunnetaan myös arkkitehtinsä mukaan nimellä Casino dell’Algardi) suurenmoiset vieraileville valtionpäämiehille varatut edustustilat. Roomassa vierailleelle Libyan diktaattori Muammar Gaddafille tuokaan marmoripalatsi ei tosin kelvannut, vaan hän pystytytti tavoilleen uskollisena beduiiniteltan palatsin pihamaalle.

Lanten-kävijöiden mieleen ovat varmasti painuneet Gianicolo-kukkulan Giuseppe ja Anita Garibaldin patsaiden lisäksi muidenkin Italian yhdistymisen puolesta taistelleiden patrioottien ja vapaustaistelijoiden näköisveistokset, joiden joukossa tunnetusti myös suomalainen Herman Liikanen. Garibaldinien varjot ovatkin läsnä laajalti Monteverdessä, ne nimittäin näkyvät myös osassa kadunnimistä. Lähellä, Paolo Sorrentinon La Grande Bellezza -elokuvan kohtauksessa turistin kaikella kauneudellaan pyörryttäneen Acqua Paolan suihkulähteen paikkeilla puolestaan seisoo komea Rooman tasavallan Janiculum-kukkulalla käydyissä puolustustaisteluissa kaatuneiden muistomerkki, joka muistuttaa samalla myös Italian kansallislaulun sanoittajan Goffredo Mamelin traagisesta kohtalosta. Porta San Pancrazio, heti paavi Urbanus VIII:n rakennuttamien muurien ulkoreunalla, taas kätkee sisäänsä mielenkiintoisen vuoden 1849 Rooman tasavaltaan ja Garibaldin muistoon keskittyvän museon. Yhtä garibaldismia siis tuppaa olemaan, näillä tienoin.

Erityisen paljon kaupunginosan maineeseen on kuitenkin vaikuttanut Pier Paolo Pasolini, jonka romaanissa ’Ragazzi di Vita’ kaupunginosalle on luovutettu suuri rooli. Toisen maailmansodan jälkeen Monteverde oli kokenut mittavan demografisen muutoksen, kun alueelle nousseisiin ”pilvenpiirtäjiksi” kutsuttuihin kymmenkerroksisiin kerrostaloihin siirtyi ja oli fasismin aikana pakkosiirretty asukkaita lähempää keskustaa. Via Donna Olimpia korkeine taloineen oli tuon ajan rakentamisen keskipiste ja sen ympäristöön Pasolinin kaupunginosakuvauksetkin pääosin sijoittuvat.

Niin kuluivat iltapäivät tekemättä mitään, Donna Olimpialla, Monte di Casadiolla, jätkien kanssa jotka pelasivat pienellä auringon kellertämällä köyryllä, ja myöhemmin naisten kanssa, jotka tulivat levittämään vaatteensa palaneelle nurmelle. Tai sitten menivät pelaamaan palloa sinne Pilvenpiirtäjien ja Monte di Splendoren väliselle laakealle satojen kundien keskellä, jotka pelasivat pienillä auringon valtaamilla pihoilla. Kuivilla pihanurmilla, via Ozanamilla tai Via Donna Olimpialla, Franceschin ala-asteen edessä, joka oli täynnä kodittomia ja häädettyjä.”

Käännösote Pier Paolo Pasolinin romaanista “Ragazzi di Vita”.

21244707_10155414140053964_1958104935_nTässä kaupunginosassa syntyi kuuluisan ’Monteverden kansalaisen’ Pierpaolo Pasolinin romaani ’Ragazzi di Vita'”.

21268597_10155414139903964_217144786_n

Ydinkeskusta-alueita raikkaampi ilma, kylämäinen henki, vehreys ja vilkas sosiaalinen kanssakäyminen tekevät Monteverdestä nykypäivänä yhden Rooman halutuimmista ja samalla myös kiinteistöhinnoiltaan arvokkaimmista asuinalueista. Ja kulkeehan tänne raitiovaunu numero 8 sekä enimmillään 65 metrin syvyyteen louhitulla stazione Quattro Ventillä pysähtyvät junat. Tutustuminen Monteverdeen kannattaa aloittaa esimerkiksi Via Poerion ympäristöstä, eikä Lanten-kävijöiden soisikaan – ainoastaan Janiculum-kukkulan toiselle naapurialueelle Trastevereen suunnaten – ylenkatsovan esimerkiksi alueen erinomaista ravintolatarjontaa. Il Focolaren (via G. Rossetti, 40) lisäksi henkilökohtaisiin suosikkeihin lukeutuvat viinipyhättö Al Grammelot (via Giacinto Carini, 39), puu-uunilla varustettu moderni pizzeria Pommmodoro (via Giovanni Battista Niccolini, 4), Lumie di Sicilia (via Fratelli Bonnet, 41) sekä Lo Scarpone (via di San Pancrazio, 15).

21245385_10155414144118964_848572522_nRooman kaupunginosista puhuttaessa ei voi ainakaan silmät auki ohittaa kaupungin jalkapalloseurojen värejä. Monteverde tunnetaan perinteisesti vahvana S.S. Lazion kannattaja-alueena, ja juuri tästä kaupunginosasta onkin lähtöisin seuran vanhin äärikannattajajoukko CML’74, Commandos Monteverde Lazio, jonka ääne(e)nkannattajien reviirinmerkkaukset ”värittävät” edelleen tiheästi naapurustoamme.

FM Juuso Oksanen

Kirjoittaja on viettänyt puoli vuotta Monteverden kaupunginosassa Suomen Rooman-instituutin CIMO-harjoittelijana.

Grand tour – hieman historiaa

Grand Tour on pitkälti englantilainen käsite, jolle juuri englantilaiset antoivat sen romantisoidun merkityksen. Italian naapurimaille suhde Italiaan oli huomattavasti mutkattomampi lyhyemmistä etäisyyksistä johtuen. Arkkitehtuurin osalta kultivoituneemmat englantilaiset tajusivat jo 1600-luvulla, että heidän pääkaupunkinsa oli verrattuna mannermaan kaupunkeihin käytännössä rykelmä puusta ja savivellistä rakennettuja majoja rapistuvan goottilaisen katedraalin ympärillä. Englantilaisista arkkitehdeista ensimmäinen tunnetumpi uusien tuulien tuoja, joka vieraili Italiassa, oli Inigo Jones (1573–1652) ja myöhäisimpänä Sir John Soane (1753–1837), jonka kotimuseossa Lontoossa voi edelleen ihailla hänen Italiaan ja antiikkiin liittyviä kokoelmia.

Englantilaiset Italian matkaajat ovat hedelmällisimpiä tässä suhteessa, sillä heiltä on jäänyt eniten matkakuvauksia ja päiväkirjoja. Kirjallisuuden määrästä voisi päätellä matkailujulkaisutoiminnan olleen suorastaan pienehkö teollisuudenlaji. Tästä matkakirjallisuudesta löytyy myös haltioituneiden monumenttien kuvausten ohella herkullisia huomioita Italiasta ja Roomasta sekä niiden asukkaista. Joseph Addison (1672-1719) kuvailee mm. Italian matkaansa käsittelevässä kirjassaan Remarks on several parts of Italy, &c., in the years 1701, 1702, 1703 aarteenmetsästystä ja ryöstökaivauksia seuraavasti: …as they do for coal in England…tho’ they often find, to their disappointment, that others have been beforehand with’em….However they generally gain enough by the rubbish and bricks, which the present architects value much beyond those of a modern make. Erityisesti nykyään hyvä huomio, sillä nykyisiä rakennusmateriaaleja tuskin voidaan tai tullaan uusiokäyttämään tuhansien vuosien kuluttua. Vastaavasti happamampia kuvauksia Roomasta ja roomalaisista tarjosi Sir Francis Ronalds (1788-1873) mm. Pietarinkirkosta 1820: I think that the talents of so many great artists and the enormous expenditure of so much labour and money has been made to less purpose (countless) than it ought… I would prefer seeing the whole interior white washed rather than see so many different coloured marbles disposed to so many fantastical fashions. Pragmaattisia huomioita englantilaiselta insinööriltä, joka lopulta toteaa matkastaan: How do I like Rome? What a tremendous question! Suppose Mrs M puts it, I’ll say better than Brighton when nobody is at Brighton whom I care much about. Tätä samaa Rooman matkakirjallisuuden perinnettä jatkaa osaltaan tämä kirja, joka on jo neljäs sellainen Suomen Rooman-intituutin säätiön arkkitehtiopiskelijakurssin julkaisu.

Ranskalaisista arkkitehdeista Francois Mansart (1598–1666), Louis Le Vau (1612–1670) ja Claude Perrault (1613–1688) ottivat vaikutteensa suoraan Italiasta. Johann Wolfgang von Goethen (1749–1832) tavoin myös useat saksalaiset arkkitehdit tekivät matkoja Italiaan, mutta eivät kirjoittaneet matkastaan Goethen tavoin satojen sivujen mittaisia matkakuvauksia. Saksalaisista arkkitehdeista vaikutusvaltaisin oli Karl Friedrich Schinkel (1781–1841), joka teki ensimmäisen Italian matkansa 1803 ja johon Italia myös eniten vaikutti.

Modernilla ajalla miltei jokainen kynnelle kykenevä arkkitehti matkusti Italiaan. Le Corbusier (1887–1965) käsitteli 1920-luvun pamfletissaan Kohti uutta arkkitehtuuria valtamerilaivojen ja lentokoneiden ohella myös Italiaa. Hänen mukaansa arkkitehtiopiskelijoita ei saisi viedä liian nuorina Italiaan, sillä matka saattaisi turmella heidän mielensä. Hän ei kuitenkaan missään tapauksessa paheksu antiikkia tai renessanssia – ainoastaan barokkia (makunsa kullakin).

Useat maat ovat tukeneet myös suoraan arkkitehtien opintomatkailua Italiassa ja ennen kaikkea Roomassa. Ranskalaiset ovat olleet tässä suhteessa kattavimpia perustettuaan Rooman-palkinnon eli Prix de Romen (1720-1968).  Maineikkaimpia palkinnon saajia olivat mm. Antoine Deriset (1720, palkinto doorilaisesta portiikista palatsiin), Nicolas-Henri Jardin (1741, kuori katedraaliin), Henri Labrouste (1824, oikeustalo), Charles Garnier (1848, taideteollisuuskoulu) ja Tony Garnier (1899, pankkirakennus). Vastaava järjestelmällinen akatemiatoiminta alkoi pikkuhiljaa yleistyä myös muidenkin maiden osalta 1800-luvun lopulla. Merkittävimmistä Suomen Rooman-instituutin naapureista Amerikan akatemia on mm. myöntänyt arkkitehdeille Rooman palkinnon eri muodoissaan jo vuodesta 1896. Tunnustuksien saajiin kuuluvat mm. arkkitehdit Michael Graves (1934-2015, Rooman palkinto 1960) ja Juhani Pallasmaa (synt. 1936, William A. Bernoudy Architect in Residence at the American Academy in Rome 2013).

Le Corbusierin tavoin myös suomalaiset arkkitehdit matkustivat paljon Italiaan. Italian-matkat tulivat Teknillisen korkeakoulun opinto-ohjelmaan 1920-luvulla Suomen ja Pohjoismaiden rakennustaiteen ja ornamentiikan professori Carolus Lindbergin (1889–1955) myötä. Kuuluisimpana arkkitehdeista mainittakoon Alvar Aalto (1898–1976), jonka skissikirjat täyttyivät piirustuksista antiikin kohteista. Säntillisempää lähestymistapaa voidaan tutkia Hilding Ekelundin (1893–1984) ja Erik Bryggmannin (1891–1955) luonnoskirjoista, jotka sisältävät huolella tehtyjä mittauspiirustuksia kaikesta arkkitehtuuriin liittyvästä. 1900-luvun alussa suomalaisten arkkitehtien kiinnostus suuntautui mahtipontisten julkisten rakennusten sijaan pittoreskimpaan suuntaan: kukkuloiden päälle rakennettuihin kyliin, niiden rakennuksiin sekä niiden vapaasti luonnonmuotoja myötäilevään topografiaan eli Architettura minoreen.

Tutustu suomalaisarkkitehtien Suureen Kiertomatkaan blogissamme täällä.


Juhana Heikonen, arkkitehti

Wihuristeja 50 vuoden ajalta – mitä muistamme Wihurin stipendiaateista?

Maaliskuun 3. päivänä 1988 saavuin ensimmäisen kerran Roomaan antiikintutkimuksen johdantokurssille osallistuakseni. Silloin tein matkan junalla Euroopan halki ja yöjuna saapui Roma Tiburtinan asemalle aamuyöllä. Onnistuin seikkailemaan ensin Monteverdeen ja sitten vielä Villa Lanten eteen, jossa odottelin kohteliaasti (ja pelokkaasti) noin klo 7 saakka ennen kuin soitin ovikelloa (auringonnousu Rooman yllä oli hieno). Kului hetkinen ja sitten Villa Lanten pääovi avautui: siellä seisoi vaaleansinisessä kangaspyjamassaan Timo Sironen, lukukauden 1987–1988 Wihurin stipendiaatti ja ensimmäinen henkilö, jonka olen koskaan tavannut Suomen Rooman-instituutissa. Joitain hetkiä elämässään ei vain koskaan unohda.

Kuva-1-1988-Sironen-Pompeji
Wihuristi Timo Sirosen vaaleansininen pyjama jäi ikuistamatta. Sen sijaan tässä Timo opastamassa johdantokurssilaisia Pompejin retkellä. (Kuva: EMV.)

Säätiö Institutum Romanum Finlandiae ja Jenny ja Antti Wihurin rahasto ovat jakaneet nuorelle tutkijalle – perinteisesti tohtorikoulutettavalle – tarkoitettua Wihurin stipendiä vuoden työskentelyyn Roomassa vuodesta 1965 lähtien. Wihurin stipendi täyttää siis kunnioitettavat 50 vuotta ja on sellaisena melko ainutlaatuinen ilmiö suomalaisessa tiedemaailmassa. Stipendin on saanut 44 henkilöä (alkuaikoina sama henkilö saattoi saada stipendin useamman kerran), joiden nimet ovat varsin tuttuja suomalaisesta humanistisesta ja varsinkin antiikintutkimuksesta: Unto Paananen, Heikki Solin, Paavo Castrén, Eva Margareta Steinby jne. Monet Wihuristit tutkijan ura on tuonut myös takaisin instituuttiin osaksi sen henkilökuntaa. Roomasta muodostuu vuoden aikana ikuinen ystävä ja toinen koti, johon on aina ihana palata.

Wihuristi on olennainen osa instituutin elämää. Wihuristille on varattu tutkijaresidenssin huoneista Gavina, joka on varustettu pikku keittiöllä ja omalla kylpyhuoneella. Hän osallistuu usein kurssien ja/tai työryhmän opetukseen ja muuhun toimintaan. Wihuristin yhtensä tehtävänä on perinteisesti ollut myös oven avaaminen omituisiin aikoihin taloon saapuville kuten tuolloin 1988. Oma Wihurin kauteni lukukaudella 1998–1999 oli sikäli poikkeuksellinen, että en asunut Villa Lantessa sen remontin takia. Sen sijaan jaoin huoneiston toisella puolella kaupunkia Tampereen yliopiston projektin historiantutkijoiden kanssa – tuttuja aikaisemmilta instituuttivierailuilta tietysti.

Kuva-2-1993-Bettona
Vuonna 1993 tieteellisen kurssin keväisellä retkellä Umbriaan oli mukana myös silloinen Wihuristi Kaj Sandberg (takana Simo Örmän kanssa). Etualalla assistentti Mika Kajava (vas.) ja kurssilaisista Aaro Söderlund. (Kuva: EMV.)

Mutta millaisia muistoja Wihuristeista on jäänyt mieliin 50 vuoden ajalta? Stipendin juhlavuoden kunniaksi toivomme, että uudet ja vanhat Wihuristit sekä muut lantelaiset muistelisivat omia Wihurin vuosiaan ja kokemuksiaan Wihuristeista. Otamme vastaan kaikenlaisia muisteloita, tekstejä ja kuvia ja kokoamme niistä instituutin verkkosivuille näyttelyn. Keräyksen satoa esitellään myös Wihurin stipendin 50-vuotisjuhlassa Helsingin Kaapelitehtaalla sijaitsevassa teatterimuseossa 19.11.2015 – varatkaa tuo ilta tähän tarkoitukseen!

 Kauden 2005–2006 Wihuristi Jesse Keskiaho San Gimignianon retkellä keväällä 2006. (Kuva: EMV.)
Kauden 2005–2006 Wihuristi Jesse Keskiaho San Gimignianon retkellä keväällä 2006. (Kuva: EMV.)

Sähköiset muistelot ja kuvat yms. aineistot voi toimittaa allekirjoittaneelle eli instituuttia ylläpitävän Säätiön Institutum Romanum Finlandiae asiamiehelle, Eeva-Maria Viitaselle (asiamies[at]irfrome.org) tai apulaisasiamies Laura Nissinille (nissin[at]irfrome.org). Muunkinlaisia aineistoja otetaan vastaan, mutta niiden käsittelystä, palauttamisesta yms. kannattaa olla etukäteen yhteydessä. Muistot vastaanotetaan mielellään viimeistään 9.11.2015!


Eeva-Maria Viitanen

Säätiön Institutum Romanum Finlandiae asiamies

Wihuristi 1998-1999

Rooma, suhteestamme

Rooma, minun on paljastettava sinulle tosiasia, jonka me molemmat lienemme jo huomanneet: suhteemme on edennyt seuraavalle tasolle. Kerronpa sinulle, kuinka siinä niin kävi.

Muistan ensimmäisen päivän kaduillasi hyvin. Terminillä kaivoin taskunpohjalta kotona A4:lle piirtämäni kartan. Kääntelin, vääntelin. Putkahdin maan pinnalle Cavourin metroasemalla. Kostea ilma löi vastaan, satoi. Ihmiset pyyhälsivät ohitse, heillä oli suunta, naisilla korkokengät. Minulla onneksi ei: rinkka painoi ja ylettyi kaksi päänmittaa omani yläpuolelle. Tunsin oloni kilpikonnaksi, joka kantoi kotia mukanaan – ja niin kannoinkin. Olin tullut vaihto-oppilaaksi Roomaan, ilman kattoa. Koko omaisuuteni oli hartioillani, ja nyt etsin hostellia.

Metron suulla kiedoin huivin pääni ympärille, näytin varmaan sulttaanilta. Kysyin haparoivalla italialla – noihin aikoihin osasin juuri ja juuri tilata cappuccinon kielelläsi – tietä parilta korkokenkäiseltä. Heillä ei ollut aikaa vastata. Se ei kuitenkaan haitannut, oli ihan hirveä vimma tarpoa eteenpäin, löytää itse tieni, vaikka kivetkään eivät olisi vastanneet. Loin taas silmäyksen nyt jo pisaroista vettyneeseen karttaan, valitsin jonkin kadun – ja lopulta olin oikealla ovella. Jo parin tunnin kuluttua söin sisilialaista jäätelöä ehkä tulevan vuokraisäntäni kanssa.

Jos paikkoihin voi rakastua kuten ihmisiin, vaihtovuonna rakastuin sinuun. Vanhan kaupungin kiemuraisiin kujiisi, vihreisiin ikkunaluukkuihisi, hirviönpäihin ovenpielissä – sinuun, joka pääsylippua ostamatta olit itsessäsi museo. Ja ihmisiin kaduillasi: sydämellisyyteen, valmiuteen auttaa kadulla kompastunutta mummoa. Nehän puhuivat toisilleen, ihan tuntemattomillekin! Suomalaisuuteni jaksoi ihmetyttää: olin eksoottinen eläin.

Tiesin, että ei tämä tähän loppunut, että jonakin päivänä on palattava luoksesi.

Tilaisuus koitti kaksi vuotta myöhemmin. Tällä kertaa, viime maaliskuussa, kiipesin yhtä innokkaana Gianicolo-kukkulasi rinnettä ylös. Tällä kertaa ei onneksi satanut, rinkan olin jättänyt jo ennalta vuokraamaani asuntoon. Ohitin kirjailija Torquato Tasson haudan, ihailin panoraamaasi: täälläkö oikeasti työskentelisin seuraavat puoli vuotta? Pinjat nyökyttelivät tuulessa: kyllä vain.

blogiinkuvaSaija2

Yllätyin iloisesti saadessani tietää, että minut oli valittu harjoittelijaksi Suomen Rooman-instituuttiin. En osannut sitä odottaa: en ole humanisti vaan valtiotieteilijä, en osaa latinaa. Italiaa kyllä, kiitos yhdeksän vaihtokuukauden ja monen kärsivällisen italialaisen, joka vuosien mittaan on korjannut virheitäni.

Suhteemme kehittyi kuitenkin hieman erilaiseksi tämän puolen vuoden aikana. On eri asia opiskella vähän höhlänä erasmuksena kuin ottaa vastuu työstä. Ensimmäiset kerrat puhelimen soidessa renessanssivillan toimistossa olin hämmentynyt: luuri jännitti, siihen saattoi soittaa yhtä hyvin suurlähettiläs kuin puhelinmyyjä.

Opin uutta kielestä, kielistä. Koko vaihtovuoden olin puhunut italiaa, sinun kieltäsi. Kun yksi kieli jää päälle, sillä alkaa ajatella, elää, uneksia. Kielestä toiseen lennossa vaihtaminen ei kuitenkaan ollutkaan niin helppoa – aluksi tuntui, ettei enää osannut yhtäkään kieltä kunnolla. Kaikkeen kuitenkin harjaantuu. Puolen vuoden jälkeen voin hyvin jutella työkavereiden kanssa suomeksi, esitellä turisteille taloa englanniksi ja vastata Italian ulkoministeriön edustajalle puhelimessa italiaksi.

Vieraassa maassa työskentely antaa itsevarmuutta: tunteen siitä, että minä pärjään, vaikka sataisi, vaikka rinne olisi jyrkkä ja reppu painava. Pärjää, kun ei ole muita vaihtoehtoja. Myös CIMOn Suomi-Areenan puheenvuoroissa kuultiin, että ulkomailla oleskelu opettaa ennen kaikkea sitkeyttä. En voisi olla tästä enemmän samaa mieltä. Haasteet eivät koske vain työtä tai opiskelua – oma lukunsa on kaoottinen liikenteesi, anteeksi nyt vain: bussin saapuminen on ikuista nopanheittoa. Voi olla, että ulkomailla pitää käydä lääkärissä, ja silloin on kohdattava erilainen järjestelmä, sinun kielelläsi – silloin, kun muutenkin vähän pelottaa. Pankkikortti ehkä varastetaan, ja välimatka mutkistaa asioiden hoitamista. Toimistojen jonot ovat pitkät ja virkailijoiden vastaukset keskenään ristiriitaisia.

Viimeinen viesti kuitenkin on: kaikesta selviää. Ja siitä tulee voittajafiilis. Eihän tämä niin kamalaa ollutkaan. Väitän, että näin myös tulevaisuuden isompia ja pienempiä mörköjä oppii katsomaan lempeämmin; ei tässä maailmassa paljon sellaista ole, mitä ei voisi selvittää.

Pelkkää pärjäämistä harjoittelu ei tietenkään ole ollut. Villa Lanten loggiassa leijuu unohtumaton tunnelma iltaisin konserttien aikaan – kun pianisti painaa sormensa flyygelin koskettimille ja alhaalla kaupungissa syttyvät Trasteveren valot. Konferenssit ovat opettaneet uutta aina kirjan historiasta keskiajan ihmisen aikakäsitykseen. Viestinnän ihmiselle on ollut ilo haastatella tutkijoita aiemmin itselle vieraista aiheista. Vaihtuvat asukkaat tuovat mukanaan omat tarinansa: missä muualla olisin törmännyt puolen vuoden sisällä arkkitehteihin, runoilijoihin, säveltäjiin, arkeologeihin, jopa Salattujen Elämien käsikirjoittajaan? Instituuttiin tullaan tekemään oman erityisalan työtä, mutta myös saamaan vaikutteita. Se, joka tietää juuri omasta aiheesta vähiten, saattaa avata uuden ajattelun oven.

Villa Lanten terassilla. Kuva: Helena Hakola-Louko
Villa Lanten terassilla. Kuva Helena Hakola-Louko

Itsestäänselvyyksien kyseenalaistaminen onkin ulkomailla asumisen parhaita puolia. Miksi aamulla pitäisi aina syödä ruisleipää, miksei makea kroissantti käy? Miksi meillä Suomessa ihannoidaan niin vimmatusti itsenäistymistä ja yksin asumista; eikö sinulle tyypillinen yhteisöllisyys voisi vähentää kansantautiamme masennusta? Nyt ymmärrän paremmin myös Suomen maahanmuuttajia. Ei ole aina helppoa tuntea itseään vähän ulkopuoliseksi: voi olla, että kahvilassa barista ei puhu, bussikuski kääntää selkänsä. Kotoutuminen syntyy pienistä asioista – siitä, että ympäristö on avoin ja ottaa ensin vastaan ihmisenä, vasta sitten tietyssä maassa syntyneenä.

Tiedätkö, minun on sanottava, että nyt puolen vuoden jälkeen Suomeen palaaminen tuntuu hyvältä idealta. Mitä tarkoitan? Olenko antamassa sinulle rukkaset? Ei, suhteemme on vain edennyt seuraavalle tasolle, kypsemmälle. Nyt uskallan luottaa siihen, että et katoa. Jos Capitoliumin rauniot ovat pysyneet pystyssä näinkin kauan, ehkä ne jaksavat odottaa. Mutta: tällä hetkellä kotimaa houkuttaa. Mustikat. Se ruisleipä. Kirjat omalla kielellä. Toimistoissa samat säännöt kaikille (täällä lopputulos voi riippua virkailijan päivästä ja omasta hymystä). Hiljaisuus ja rauha – olet Rooma on aina liikkeessä. Turvallisuus ja tila liikkua. Ja ehkä sittenkin se suomalainen jöröys – sanat, jotka lausutaan vasta sitten, kun ne tarkoittavat jotakin. Nyt jo välillä väsyttää olla eksoottinen eläin.

Olen löytänyt uudelleen sen, mitä aikoinaan pakenin. Kiitos Rooma, kohtaamme jälleen – sitten, kun kyllästyn betonielementteihin. Sillä jos ulkomailla asuminen jotakin antaa, on se valmius lähteä uudelleen liikkeelle. Nyt osa minusta asuu sinussa, osa Helsingissä. Enää en ajattele, että rakastaakseen yhtä maata olisi unohdettava toinen.

saijablogiin2
Kuva Helsingin yliopiston italialaisen filologian opiskelijoiden opintomatkalta Roomaan. Kuva: Helena Hakola-Louko

Saija Räsänen

Instituutin Cimo-harjoittelija

Grand Tour, ensimmäinen etappi Tammisaari

Vietin viime viikon Grand Tour 2015-2016 -arkkitehtiopiskelijakurssin Tammisaaren osuudella. Viikko oli kokonaisuudessaan mieleenpainuva ja ehdottoman intensiivinen opintokokonaisuus. Kun lähes kaksikymmentä arkkitehtiopiskelijaa laitetaan saman katon alle seitsemän päivän ajaksi ajatuksella suunnitellun ohjelman ääreen kuuntelemaan asiantuntevia luennoitsijoita, syntyy nähtävästi loistava yhteishenki ja loputtomasti mielenkiintoisia keskusteluja.

Kurssin aikana käytiin läpi Margareta Steinbyn ja Aino Niskasen luotsaamina arkkitehtuurin historian lyhyt oppimäärä antiikista nykypäivään. Tero Laaksosen johdolla piirrettiin Tammisaaren kaduilla vesisateessa. Opa Koponen ja Anna-Maija Ylimaula esittelivät meille oman Roomansa, lukipa Ylimaula meille jopa novellin kokoelmastaan. Me opiskelijat tutustuimme etukäteen Vitruviuksen kymmeneen klassikkokirjaan arkkitehtuurista, ja Vitruviuksen tekstejä käsiteltiin vapaan keskustelun muodossa niiden relevanssia ja kiinnostavuutta pohdiskellen. Suomen Rooman instituutin Eeva-Maria Viitanen ja Laura Nissin luennoivat Herculaneumista ja Pompejista ja kertoivat myös instituutin toiminnasta. Lisäksi jalkauduimme maastoon mittauspiirustusten ja erilaisten kenttäkäyntien muodossa.

Tällaisia kaikista Suomen kolmesta arkkitehtikoulusta opiskelijoita kokoavia kursseja on tarjolla todella vähän, mikä näkyy myös kurssille hakevien määrässä. GT-kurssin kaltainen opintokokonaisuus on hyvä tilaisuus tutustua tarkemmin Suomen Rooman instituutin toimintaan, arkkitehtuurin historiaan ja sen vaikutukseen nykyarkkitehdin maailmassa, mutta myös muihin opiskelijoihin muista suomalaisista kouluista.

Syitä lähteä tällaiselle kurssille on varmasti yhtä monia kuin meitä opiskelijoitakin; jonkun kohdalla GT-kurssille veti yleinen kiinnostus arkkitehtuurin historiaa kohtaan, toisen kohdalla rakkaus Italiaan tai Roomaan. Uskoisin meistä jokaisen myös siksi saaneen kurssista irti erilaisia asioita, joita hyödyntänemme tulevaisuudessa jokainen tavallamme. Varmasti jokainen meistä sai kurssilta jonkinlaisen sysäyksen kohti antiikkia, halun tutustua arkkitehtuurin historiaan vielä tarkemmin, tilaa omille pohdinnoille ja ajatuksille.

Kurssilta jäi meistä jokaiselle varmasti mieleen erilaisia asioita; toiselle vaikkapa humanistin velvollisuuksista ja sivistyneen ihmisen onnellisuudesta luennoinut Thomas Thesleff, toiselle Tero Laaksosen asiantunteva taiteellinen ohjaus, toiselle viimeisen päivän maastokäynnit Hangossa, Fiskarsissa, Mustiossa, Fagervikissä ja Raaseporissa, jollekulle kenties aurinko Tammisaaren puisessa vanhassa kaupungissa, tai omenankukat toukokuun auringossa. Toivottavasti meistä jokainen löysi kurssilta sitä mitä minäkin; yleistä inspiraatiota, niin elämään kuin työhönkin.

Suuri kiitos IRF:lle laadukkaasta kurssista ja mahtavasta viikosta Tammisaaressa

GT-kurssilaiset ryhmäkuvassa, jonka on ottanut kurssin vetäjä Juhana Heikonen
GT-kurssilaiset ryhmäkuvassa, jonka on ottanut kurssin vetäjä Juhana Heikonen

Tiia Anttila

Oulun yliopisto