Mehiläisten Rooma

Kaisa Illukka

Illukka_6Työskentelen taiteessani ekologian ja ekologisten kysymysten parissa; mietin erityisesti sitä, kuinka koemme suhteemme ei-inhimilliseen luontoon ja kuinka tämä kokemuksemme rakentuu ja muuttuu. Roomassa työskentelyssäni keskeistä oli perehtyä antiikin mehiläis- ja kasvikulttuuriperintöön, mytologiaan ja kuvastoon ja ylipäänsä laajemmin ajatellen länsimaisen luontosuhteen juuriin. Yhtä tärkeä osa työskentelyäni on tässä hetkessä elävä luonto eli eteläeurooppalaisen kasviston ja mehiläisten läsnäolo suurkaupungissa. Ajattelen ne työtovereinani, ja tarkkailen, kuinka ne tuottavat ”luonnon kirjoitusta” muinaisen ja kerroksellisen ihmiskulttuurin päälle, ja toisaalta toimivat vuorovaikutuksessa sen kanssa.

Villa Lanteen saavuttuani etsin kirjastosta käsiini pari antiikin roomalaisten luontosuhdetta käsittelevää kirjaa (Hughes: Ecology in Ancient Civilizations ja Thommen: An Environmental History of Ancient Greece and Rome). Niiden pohjalta kävi pian selväksi, että senaikaiset luontosuhteet, olipa kyse mehiläisistä tai vaikkapa metsistä, olivat keskeisesti varsin opportunistisia hyötysuhteita. Toki moniin olioihin ja ilmiöihin suhtauduttiin myös (nykyaikaisen luonnontieteellisen tiedon puuttuessa) pelolla, kunnioituksella ja myyttisesti. Näin vuosituhansia myöhemmin on kuitenkin vaikea päästä käsiksi entisaikojen ihmisen sisäiseen luontokokemukseen. Mutta jos ajatellaan omaa kiinnostuksenkohdettani mehiläisiä, ne olivat osa maataloutta, hyödynnettävä luonnonvara ja kovasti arvostetun hunajan tuottajia. Siksi oli pelkästään järkevää luoda mehiläistenhoidon ja hunajantuotannon jumaluus (Mellos/Mellona), aivan samalla tavoin kuin jokaiselle maanviljelyn vaiheelle ja osa-alueelle oli kaikille oma jumaluutensa, mahdollisimman hyvien satojen takaamiseksi.

Vatikaanin museo 7
Mehiläinen Vatikaanin museoiden kartalla

Vergilius kuvaa Georgica – Maanviljelijän työt -kokoelmassaan seikkaperäisesti mehiläistenhoitoa, ja oikeastaan itse ekologista hyönteistäkin, yllättävän hyvin aikaansa nähden. Ennen sokerintuotantoa hunajalla olikin merkittävämpi asema maanviljelyssä, siksi myös mehiläisen merkitys oli suurempi kuin myöhempinä vuosisatoina, jolloin hunaja oli menettänyt asemiaan eikä pölytyksen merkitystä vielä kaikessa laajuudessaan ymmärretty.

Roomalainen, kulttuurinen mehiläissuhde painottuikin omassa tarkastelussani enemmän barokkiaikaan ja mehiläismotiivin hallitsevuuteen kaupungin barokkiarkkitehtuurissa ja -taiteessa. Osallistuin toukokuussa Sveitsin Rooman tiede- ja kulttuuri-instituutin monialaiseen mehiläiskonferenssiin maailman ensimmäisen mehiläispäivän kunniaksi. Kahden päivän tapahtuma tarjoili paitsi eurooppalaista mehiläistutkimusta ja -taidetta, myös tutustumista roomalaiseen mehiläistenhoitoon ja hunajantuotantoon sekä aiheeseen liittyviä työpajoja ja opaskierroksia. Osallistuin Barberini-suvun mehiläistunnusta esittelevälle arkkitehtuurikierrokselle, joka oli mainio johdanto ja oman havainnon orientoiminen mehiläisten jäljittämiseen Rooman kaupunkikuvassa ja museoissa. (Kierroksen jälkeen en voinut enää olla näkemättä mehiläisiä, siis Barberineja kaikkialla. Niitä totisesti on.)

Melissographia_Stelluti
Melissographia

Barberini-suvun mehiläistunnus pohjautunee vuonna 1625 julkaistuun ensimmäiseen tieteelliseen (mikroskoopin avulla tehtyyn) mehiläispiirrokseen, ”melissographiaan”, johon paavi tykästyi ja vaihtoi Barberinien silloisen paarmatunnuksen kolmeksi mehiläiseksi. Paavin mehiläisinnon taustalla oli toki myös hyönteisen merkitys kristillisessä symboliikassa ahkeruuden ja muiden hyveiden vertauskuvana. Myös Villa Lanten seinällä olevasta Historia d’Italia -maalauksesta voi hahmottaa himmeän mehiläiskolmikon. Barberini-mehiläiset eivät sinänsä näy työssäni, vaan ne olivat ennemminkin kulttuurinen viitekehys aihepiiriin Rooma ja mehiläiset.

Palazzo Barberini 8
Palazzo Barberini

Vaikka Rooman kulttuurihistoria on kaupunkikuvassa ohittamaton ja hallitseva, oma kulkemiseni mesipistiäisten perässä näytti kaupungista toisenlaisen puolen, ehkä vähemmän ihmiskeskeisemmänkin: lopulta Roomakin rakentuu luonnonmateriaaleista ja luonnonlakien mukaan, pitkä kulttuuriaika tavallaan rakentuu luonnon päälle tai sen kanssa yhteenkietoutuneena, mitä ihmiset eivät aina ajattele. Käänsin tämän asetelman toisinpäin ja havainnoin, kuinka ei-inhimillinen luonto (tässä tapauksessa kukkakasvit ja mehiläiset) kirjoittaa vuorostaan kulttuurin päälle ja väleihin: puna-apila kukkii Colosseumilla, arkisena, sattumanvaraisena, rikkakasvina, ylimääräisenä, mutta silti samalla vahvana ja perustavana. Kukaan ei valokuvaa tai katso puna-apilaa (paitsi minä), kaikki kuvaavat viereistä tiilirakennusta. Mutta tiilikin on hiekkaa…

Tämä kuvissakin näkyvä päätyöni täällä on siis eräänlainen eurooppalaisen luonto-kulttuurin mehiläiskartta, jonka suurinta, keskusosaa on ollut luontevaa tehdä länsimaisen kulttuurin perustalla Roomassa. Kirjontatekniikkaa käytän, koska se on hidasta, meditatiivista, vähän hankalampaa kuin esimerkiksi piirtäminen ja siinä välineenä on neula, ikään kuin mehiläisillä. Kirjon siis kukkia, joissa olen nähnyt jonkun sortin mehiläisen pölyttämässä. Ja pääasiassa kukkia, jotka kasvavat jollakin historiallisella merkkipaikalla; ikäänkuin luonnon ja kulttuurin ajan rinnastamisesta on kyse, mehiläinen elää muutamia päiviä ja kasvit valtaavat antiikkiset muurit ja rauniot, jotka toisaalta ovat kestäneet 2000 vuotta…


TeM, TaM Kaisa Illukka
Residenssitaiteilijana Villa Lantessa 1.5.-31.8.2018

Mainokset

Identiteettejä etsimässä

Villa Lantemme tarjoaa oivan tukikohdan myös Rooman lukuisiin yliopistoihin tai muihin instituutteihin suuntaavalle konferenssituristille. Majoituin tutuissa maisemissa osallistuessani brittiakatemiassa (The British School at Rome) 26.-28.10.16 järjestettyyn konferenssiin Transnational Italies: Mobility, Subjectivities and Modern Italian Cultures, jonka aiheena oli siis italialaisen kulttuuri-identiteetin monet muodot. Tilaisuus toi yhteen kielen- ja kirjallisuudentutkijoita, historioitsijoita, kulttuuriantropologeja ja mediatutkijoita. Monipuoliset analyysit kartoittivat italialaisuuden (italianità) ilmenemismuotoja esim. yhtäältä 1800-1900-lukujen vaihteen siirtolaisuuden seurauksena ympäri maailmaa syntyneissä italialaisyhteisöissä, ja toisaalta viimeisen kahden vuosikymmenen aikana Italiaan saapuneiden maahanmuuttajien keskuudessa. Kuvaa täydensivät eri alojen taiteilijat, joiden transnationaalisia italialaisidentiteettejä käsiteleviin töihin sai tutustua konferenssin yhteydessä avatussa näyttelyssä Beyond Borders: Transnational Italy.

kuva1

Konferenssi oli varsin antoisa ja tavoitteeni haalia sieltä ajatuksia ja kontakteja väitöskirjanjälkeistä tutkimussuunnitelmaa varten toteutuivat hyvin. Näistä tärkeimmät koskevat algerialaissyntyistä italialaiskirjailijaa Amara Lakhousia (1970) ja hänen tuotantoaan. Lakhousin ensimmäinen italiankielinen romaani Scontro di civiltà per un ascensore a piazza Vittorio (2006), suom. vaikkapa “Kulttuurien törmäys hississä Piazza Vittoriolla”, käsittelee tragikoomisen hahmogallerian avulla Terminin lähistöllä sijaitsevan Esquilinon alueen maahanmuuttajayhteisöjen elämää. Erityisesti teos kiinnostaa kaunokirjallisen monikielisyyden tutkijaa, sillä se pitää sisällään elementtejä sekä vieraista kielistä (arabia, bengali, persia) että Italian eri murteista (romanesco, Napolin ja Milanon murre). Ne ovat tärkeässä roolissa myös temaattisesti: löyhästi omaelämäkerrallinen päähenkilö Ahmed pohtii romaanissa toistuvasti omaa identiteettiään kiel(t)en kautta. Sopeutuminen on vaikeaa, vaikka Ahmed (josta tulee puolivahingossa Amedeo) onkin oppinut italian kielen niin hyvin, ettei rasistisia mielipiteitään sylkevä naapuri edes tajua puhuvansa maahanmuuttajan kanssa. Lisäksi romaani on murhamysteeri, joka kumartaa yhdelle 1900-luvun italialaisen kirjallisuuden omintakeisimmista teoksista, Carlo Emilio Gaddan (1893-1973) Quer pasticciaccio brutto de via Merulana (1957), suom. “Via Merulanan sotkuinen tapaus” (2010). Liikutaanhan siinäkin samoissa maisemissa Santa Maria Maggioren basilikan kulmilla, jonne kielellisenä kokeilijana tunnettu Gaddakin sijoitti tarinansa. Molemmista on sittemmin tehty samannimiset elokuvat.

Samoihin aikoihin osui kohdalleni myös toinen kaunokirjallinen identiteettitilitys, joka täydensi oivasti pohdintaa aiheesta. Luimme Firenzen yliopiston suomalais-ugrilaisten kielten opiskelijoiden kanssa kääntäjä-kirjailija Diego Maranin (1959) teosta Nuova grammatica finlandese (2000), joka on nimestään huolimatta romaani ja suomennettu nimellä Sotilas ilman menneisyyttä (2003). Tarinan sotilas on toisessa maailmansodassa haavoittunut ja muistinsa menettänyt Sampo Karjalainen, joka joutuu kaapimaan identiteettinsä rippeet kasaan ja rakentamaan suhteensa kotimaahansa ja sen asukkaisiin tyhjästä. Olennaisessa osassa on tälläkin kertaa kieli: päähenkilö kommentoikin suomen kielen oppimisprosessin haasteita useaan otteeseen. Tukenaan hänellä on pastori Olof Koskela, joka on laillani vakuuttunut kirjallisuuden merkityksestä identiteetin kulmakivenä:

“Quando potrai leggere il Kalevala sarai un vero finlandese, quando a sentire il ritmo dei suoi canti ti si accapponerà la pelle, allora sarai davvero uno dei nostri!” (Marani 2000: 55)

“Sitten kun pystyt lukemaan Kalevalaa, olet pesunkestävä suomalainen; vasta sitten kun ihosi nousee kananlihalle kuullessasi sen runojen rytmin, kuulut oikeasti meihin!” (Marani 2003: 85)

Elävöittääkseen Kalevalan tarinoita, pastori juottaa hämmentyneelle sotilaalle litrakaupalla Koskenkorvaa pullosta, joka on aina mystisesti puolillaan. Metodi osoittautuu tehokkaaksi ja se auttaa Sampoa myös kieliopin opiskelussa. Kysyttäessä suomen kielen kauneinta piirrettä, yllättää hän valitsemalla abessiivin:

“Sì, la declinazione delle cose che mancano: koskenkorvatta, toivotta, senza koskenkorva come senza speranza, entrambi si declinano all’abessivo. È bellissimo, è poesia! E anche molto utile, perché in generale sono più le cose che ci mancano di quelle che abbiamo. Tutte le parole belle di questo mondo andrebbero declinate all’abessivo!” (Marani 2000: 64)

“Juuri niin, puuttuvien asioiden taivutuspääte: Koskenkorvatta, toivotta, eli siis ilman Koskenkorvaa tai vailla toivoa, kumpikin taipuu abessiivissa. Abessiivi on upea, se on runoutta! Se on myös hyvin tarpeellinen sijamuoto, sillä yleensähän meiltä puuttuu enemmän kuin mitä meillä on. Kaikki tämän maailman kauniit sanat pitäisi taivuttaa abessiivissa!” (Marani 2003: 99-100)

 

kuva4


Riikka Ala-Risku
Helsingin yliopisto
Italialainen filologia

Wihurin stipendiaatti 2012-13

Kirjallisuutta

Gadda, C. E. (1957). Quer pasticciaccio brutto de via Merulana. Roma: Garzanti.

Gadda, C. E. (2010). Via Merulanan sotkuinen tapaus, suom. L. Lahdensuu. Helsinki: Teos.

Lakhous, A. (2006). Scontro di civiltà per un ascensore a piazza Vittorio. Roma: E/O.

Marani, D. (2000). Nuova grammatica finlandese. Milano: Bompiani.

Marani, D. (2003). Sotilas ilman menneisyyttä, suom. L. Taavitsainen-Petäjä. Helsinki: Helmi.

Grand Tour 2015

Grand Tour-2015 -arkkitehtiopiskelijakurssin ohjelma oli edellisten vuosien kaltainen. Säätiön Institutum Romanum Finlandiae alkuperäisen idean mukaisesti tarkoitus on perehdyttää opiskelijat antiikin rakennustaidon ja kulttuurin vaikutukseen länsimaisessa arkkitehtuurissa. Kurssin ensimmäinen osa Tammisaaressa toimi johdantona sitä seuraavalle Italian-kurssille, joka suuntautui tänä vuonna Venetsiaan ympäristöineen (4 päivää), Milanoon (2 päivää), Firenzeen lähiympäristöineen (4 päivää), Napoliin lähiympäristöineen (2 päivää) ja Roomaan lähialueineen (18 päivää). Tammisaaren johdantokurssin luennot, harjoitustyöt ja kirjallisuus mahdollistivat tiiviin keskittymisen arkkitehtuuriekskursioihin Italiassa. Tammisaaren johdanto- ja intensiivikurssille valittiin 20 opiskelijaa kaikista kolmesta Suomen arkkitehtiosastosta. Hakijoita oli kuudettakymmenettä.

Kurssilla kerrattiin länsimaisen arkkitehtuurin historia antiikin näkökulmasta ja antiikin vaikutuksesta nykypäivään asti. Luennoitsijoita oli useita allekirjoittaneen lisäksi: professorit Margareta Steinby (Oxford), Aino Niskanen (Aalto) ja Annamaija Ylimaula (Oulu),  FT Eeva-Maria Viitanen, arkkitehti Yrjö Sahlstedt, taidemaalari Tero Laaksonen, FM Thomas Thesleff, apulaisasiamies Laura Nissin sekä eri museoiden oppaita. Luentojen lisäksi kurssilla käsiteltiin ryhmätyönä Vitruviuksen kirjoituksia. Tämän lisäksi tehtiin useampi piirustusharjoitus, joihin lukeutui askelmittauspiirustuksia, antiikin rakennusdetaljien skissaamista sekä Tero Laaksosen piirustusharjoituksia. Viimeisenä päivänä tehtiin opintomatka Hankoon ja ympäristön ruukinkartanoihin etsimään 1700-luvun Grand Tour -vaikutteita suomalaisessa rakentamisessa ja maisema-arkkitehtuurissa. Italian-kurssille valittiin edellä mainituista 20 opiskelijasta seitsemän henkilöä: Hanson, Heinonen, Helin, Kujala, Koponen, Rikaniemi ja Tenhu

Italian-kurssi alkoi Venetsiasta 14.8. Lähestulkoon pöyristyttävästä rumuudestaan huolimatta Venetsia oli liikkumisen kannalta käytännöllinen piste kartalla lähiympäristöön. Heti seuraavana päivänä kurssi suuntasi junalla Vicenzaan katsomaan Andrea Palladion tärkeimpiä rakennuksia. Täältä matka jatkui Padovan kautta takaisin Venetsiaan kahden tähden hotelliimme La Residenzaan, joka vaatimattomasta luokituksestaan huolimatta oli aito venetsialainen palatsi upealla salonella ja raskailla 1700-luvun stucco-koristeluillaan. 1400-luvun Palazzo Gritti-Badoeriin sijoittunut hotelli avautuu Campo Bandiera e Morolle, jonka yhdellä laidalla on Bragoran kirkko. Tässä kirkossa mm. Antonio Vivaldi kastettiin. Viehättävä pikkuaukio muodostui kurssin illanviettojen keskukseksi. Venetsian tärkeimpien kohteiden lisäksi kurssi tutustui Torcellon pieneen saareen. Venetsian biennaali tuli myös kurssille tutuksi.

Venetsiasta matka jatkui Milanoon, jossa oli sopivasti samalla Milanon EXPO-2015. Milano oli myös oivallinen tukikohta Pisaan ja Luccaan tutustumiseen. Milanon jälkeen kurssi siirtyi Firenzeen, jota pidettiin tukikohtana seuraavan neljän yön ajan. Firenzen uuvuttavan arkkitehtuuritarjonnan lisäksi kurssi pistäytyi Sienassa ja suomalaisten 20-luvun arkkitehtien vakiokohteessa San Gimignanossa, jonka vielä pystyssä olevia kaupunkipalatsien torneja kurssi piirsi tarmokkaasti.

Pääkohteeseen Roomaan kurssi saapui 25.8. Ensimmäiseen päivään mahtui Santa Maria di Trastevere ja pakolliset käytännön ohjeet, jotka kaikkien mukavuuden varmistamiseksi ovat välttämättömiä asuttaessa Giulio Romanon suunnittelemassa ja 1527 valmistuneessa instituutin renessanssihuvilassa Villa Lantessa. Talon historian ja käytännön asiat selvittivät säätiön amanuenssi Johanna Litzén.

Ensimmäiset kaksi viikkoa kuluivat Rooman keskustan lukemattomien kohteiden piirtämisessä. Suurimpana fyysisenä koitoksena oli Aurelianuksen muurin ympärikävely (28 km, kun mukaan lasketaan koko puolustuslinja ja reitiltä poikkeamiset). Rooman keskustan lisäksi kurssi tutustui myös Rooman ulkopuolisiin alueisiin kuten Tivoliin, Ostia Anticaan, muurien ulkopuolisiin kirkkoihin ja EUR:iin.

Mikään Roomassa järjestettävä kurssi ei ole täydellinen, ellei instituutin intendentti Simo Örmä vedä jo legendaariseksi muodostunutta kierrostaan etruskien mailla Cerveterissä ja Tarquiniassa. Tämäkään GT-kurssi ei ollut poikkeus edellisiin verrattuna ja rautaisannos etruskien hautoja ja seinämaalauksia nautittiin 4.9.

Lisäksi kurssi vieraili muutaman yön Viterbossa, jota käytettiin tukikohtana Caprarolassa ja Villa Lante a Bagnaiassa vierailuun. Kurssin lyhyt pistomatka sijoittui Viterbon suojelupyhimyksen Santa Rosan juhlallisuuksiin, joita myös päästiin tovi seuraamaan ja jopa osallistumaan. Kurssin piirtäessä Viterbon Duomon edessä, eteen pysähtyi kuorma-auto, josta oli tarkoitus kantaa kirkkoon sisälle juhlien vaatimaa rekvisiittaa. Koska kantajia oli liian vähän, kurssi kantoi oman velvollisuutensa juhlien onnistumisessa. Viterbon juhlallisuudet ovat siitä tunnetut, että kaupungin miehet kantavat olkapäillään noin nelikerroksisen kerrostalon korkuista Santa Rosan patsasta. Tähän kurssi ei kuitenkaan osallistunut.

GT-kurssien yksi vakiokohde on ollut myös Napoli ja sieltä suuntautuvat retket Pompejiin ja Herculaneumiin. Omana osanaan matkalla oli luonnollisesti paikalliseen pizzaan tutustuminen, että kurssilaiset voisivat muodostaa oman mielipiteensä onko napolilainen pohja parempi kuin roomalainen.

wp_20150908_018

Samanlainen lähinnä suomalaisia koskettanut makumielipiteen muodostus suoritettiin Roomassa Tazza D’oron (Via degli Orfani, 84) ja Sant’Eustachion (Piazza di S. Eustachio, 82) kahveille. Edellä mainittujen kahvien paremmuudesta on ollut Villa Lantessa jatkuvaa erimielisyyttä jo vuosikymmenien ajan – joka on sinänsä ihmeellistä, koska Sant’Eustachion kahvi on luonnollisesti parempaa.

Kurssin aikana syntyi yhteensä toistatuhatta erilaista piirustusta, askelmittausta, maalausta ja öljypastellia – leveyspiireissä mitattuna tämä kaikki siis vajaan tuhannen kilometrin mittaiselta alueelta. Lisäksi opiskelijat laativat lyhyen esseen valitsemastaan aiheesta. Edellisten kurssien tapaan piirustukset ja esseet painetaan täksi kirjaksi, joka julkaistaan kurssin piirustusnäyttelyn yhteydessä 2016. Seuraavalle kurssille haku käynnistyy helmikuussa 2017.

wp_20150822_002

On sanomattakin selvää, että matkustaminen on ollut ja tulee aina olemaan tärkeää arkkitehdeille. Tässä suhteessa erityisesti Roomalla kohteena on ehkä historiallisesti tärkein asema. Omasta puolestani esitän myös kiitokseni koko kurssin rahoittaneelle Waldemar von Frenckell -säätiölle.

Kurssin satoa esillä Antiikin vaikutus länsimaisessa rakennustaiteessa – Arkkitehtiopiskelijat Venetsiassa, Roomassa ja Tammisaaressa –piirustusnäyttelyssä, jonka avajaisia juhlitaan 8.12.2016 klo 18-20.
Avoinna 9.-18.12. klo 12-18. Suljettu maanantaina.

gt-2015-flyer wp_20150822_002 wp_20150908_018


Juhana Heikonen, arkkitehti ja kurssin vetäjä

Kuka maksoi Villa Lanten rakentamisen?

Villa Lante on kohtauspaikka, jossa suomalaiset tieteen ja kulttuurin edustajat saattavat törmätä toisiinsa sekä muualta Roomaan tulleisiin hengenheimolaisiinsa. Lanten käytävillä, keittiössä, kirjastossa, parlatoriossa ja terassilla voi vaihtaa kuulumisia vanhojen tuttujen kanssa tai tutustua aivan uusiin kiinnostaviin lantelaisiin. Mutta Lantessa ja Roomassa ei törmää ainoastaan nykyihmisiin ja kollegoihin, vaan siellä vieraillessa saattaa tutustua tutkimuksen merkeissä myös menneiden aikojen hahmoihin: kaksikasvoiseen Janus-jumalaan tai vaikkapa Baldassare Turiniin, kuten minulle kävi lokakuisella Rooman-vierailullani.

Toscanalaissyntyinen Baldassare Turini on Villa Lanten historian tärkein henkilö, huvilan rakennuttaja. Oikeusoppinut Baldassare Turini saapui Roomaan kardinaali Giovanni de’Medicin seurueessa. Giovanni nousi vuonna 1513 pyhän Pietarin istuimelle ja valitsi itselleen nimen Leo X (paavina 1513–1521). Turinin ura katolisen kirkon piirissä urkeni, kun tuore paavi nimitti uskollisen seuralaisensa paavilliseksi datariukseksi.

Datarius oli yksi paavillisen hovin eli kuurian tavoitelluimmista arvoviroista, sillä siihen sisältyi tärkeän aseman lisäksi myös merkittäviä tulonlähteitä. Borgia-sukuun kuulunut paavi Calixtus III (paavina 1455–1458) antoi nimittäin paavilliselle datariukselle oikeuden periä kanonista oikeutta vastaan rikkoneilta henkilöiltä compositioiksi kutsuttuja maksuja. Maksut liittyivät henkilöiden paavilta tekemiensä rikosten vuoksi anomiin synninpäästöihin.

Oma törmäämiseni Baldassare Turini kanssa koskee nimenomaan datariuksen viran hoitamista. Suurin osa compositio-maksuista liittyi nimittäin tutkimaltani katolisen kirkon ”katumustuomioistuimelta”, penitentiariaattivirastolta, anottuihin synninpäästöihin. Penitentiariaatista saatu armonosoituskirje ei ollut voimassa ennen kuin synnintekijä oli sopinut datariuksen kanssa maksun suuruudesta ja maksanut sovitun summan hänelle.

Turinin vinjetti Villa Lanten Salonessa
Turinin vinjetti Villa Lanten Salonessa

Sekä penitentiariaattiviraston arkistossa että Vatikaanin Salaisessa Arkistossa on asiakirjoja, jotka kertovat penitentiariaatin asiakkaiden suorittaneen Baldassare Turinille compositio-maksuja. Arkistolähteissä olevat viittaukset Turinista maksujen vastaanottajana alkavat vuonna 1519, jolloin Villa Lanten rakennustyöt olivat ilmeisestikin jo käynnistyneet. Kun tiedämme, että osa paavillisen kuurian tuloista päätyi yleensä niitä vastaanottaneiden henkilöiden hyväksi, saattaa olla, että osa penitentiariaattiviraston asiakkaista on myös kantanut kortensa kekoon Villa Lanten rakennuskustannuksien kattamisessa.

Penitentiariaatin asiakkaana on vuoden 1519 jälkeen ollut ainoastaan yksi nykyisen Suomen alueelta kotoisin ollut henkilö, Naantalin birgittalaisluostarin veli Henricus Johannis. Henricus ei kuitenkaan ollut syyllistynyt mihinkään rikokseen, jonka johdosta hän olisi joutunut suorittamaan compositio-maksua. Meillä ei siis ole todisteita siitä, että suomalaiset kristityt olisivat olleet kartuttamassa Villa Lanten rakennuskassaa.

Kirsi Salonen

Historian, kulttuurin ja taiteidentutkimuksen laitos, Turun yliopisto.

 

 

 

 

Saada aikaan jotain pysyvää – siinäpä vasta homma

 

Niin se lopulta meni nopeasti. Tieteellinen kurssi 2014 alkoi yhtä lämpimissä merkeissä kuin se päättyikin Rooman valmistautuessa kesään. Yksi kurssilainen lähti reilaamaan, toinen jatkamaan kesken jäänyttä gradua. Jollakin oli jo mielessä tulevat opinnot. Kurssin jälkeisen elämän suunnittelu vaikutti vapun jälkeen jokseenkin surrealistiselta.

On kuitenkin hyvä luoda katsaus siihen, mitä itse asiassa viimeisinä kolmena kuukautena on tapahtunut. Yhtäältä vaikutti sille, että pitkälle kurssille tullaan varsin erilaisista lähtökohdista. Oli vielä aktiivisesti opiskelevia ja jo kokeneita konkarimaistereita. Toisaalta kurssin polttopisteessä oleva ajan hallinta antiikista uudelle ajalle vaikutti olevan miltei kaikille jokseenkin uusi tuttavuus. Tulevaan haasteeseen tartuttiin innoissaan kuin ratsumies sotahevosen suitsiin.

Kurssilaiset Villa d'Esten puutarhassa. Vasemmalta: Niko Nyqvist, Erik Henriksson, Markus Lähteenmäki, Uula Neitola, Mira Harjunpää, Iina Julkunen, Urpo Kantola
Kurssilaiset Villa d’Esten puutarhassa. Vasemmalta: Niko Nyqvist, Erik Henriksson, Markus Lähteenmäki, Uula Neitola, Mira Harjunpää, Iina Julkunen, Urpo Kantola

Arno Borstin jalanjäljissä silmät tottuivat hiljalleen erottamaan museoista ja arkeologisista kohteista merkkejä uudesta ystävästämme, viittauksia menneisyyden ihmisten loputtomasta pyrkimyksestä hallita aikaa. Kolmen kuukauden aikana vaihe jäi mukavasti päälle. Vielä tälläkin hetkellä vilkaistessani kalenteria kahvilan pöydällä muistuvat mieleeni tuon pyrkimyksen perusluonteet: yhteistoiminnan suunnittelu, dateeraukset, halu saada aikaan jotain pysyvää. Antiumin kalenteri Palazzo Massimossa. Fastit Capitoliumin museon seinillä.

Ajan hallinnalla on monet kasvot. Antiikin auktorien tarkat selonteot juhlapäivistä. Syntymäpäivät ja kuoleman syntymäpäivät. Vuodenvaihteen hidas kulku keväästä talveen halki eurooppalaisen kronologian. Hautapiirtokirjoitusten hidas muuntuminen pakanallisista kristillisiksi. Munkkien rukouksen sävyttämä arki luostarissa. Ajan ja hetkien kuvaaminen personifikaatioiden kautta. Yritykset ikuistaa aika arkkitehtuuriin. Kaikkialla henkii vire saada ajan hammas hallituksi. Ikuistetuksi.

Rian ja Tuomaksen kanssa tutustumassa San Lorenzon alaisiin kaivauksiin Olof Brandtin johdolla.
Rian ja Tuomaksen kanssa tutustumassa San Lorenzon alaisiin kaivauksiin Olof Brandtin johdolla.

Ajanhallinnalla oli suuri merkitys myös kurssin arkisissa askareissa Villa Lantessa ja matkoilla. Ehdinkö lounaan ääreen Monteverdeen vai olisiko tyytyminen itse valmistettuun ateriaan? Kuinka tiivistän suuret ja abstraktit asiat Pecha kuchan 20 sekunnin armon aikaan? Taistelisinko tutkielman alati raksuttavan deadlinen lähestymistä vastaan aamulla vai illalla? Lähdenkö ohjelmavapaana päivänä museoon vai keskitynkö kirjoittamiseen? Summa summarum: yöaika ja työaika sekoittuivat usein suloisesti keskenään.

Jos eivät Sisilian ympäriajon helteet, Campanian agriturismon ruuat tai Aurelianuksen muurikierros vielä tyydyttäneet kasvavaa reissumiehen ja -naisen vaistoa, tarjosivat hyvät kulkuyhteydet matkailua myös omasta takaa. Tutuksi tulivat ainakin Firenze, Perugia ja Eur. Hetken aikaa olin hieman huolissani myös perinteisen opiskelijavapun kohtalosta Gianicolon laella, mutta instituutin nelipäiväiset 60-vuotisjuhlat häivyttivät tuon huolen niin pituudessaan kuin sisällössään. Harvoinpa pääsee vastaavassa seurassa istuskelemaan San Caliston terassille. Vappupiknikillä meitä valokuvattiin merimiehinä.

Analyysia ja tulkintoja Palestrinan arkeologisen museon "Niilin mosaiikkien" edessä Palazzo Colonna-Barberinissa.
Analyysia ja tulkintoja Palestrinan arkeologisen museon ”Niilin mosaiikkien” edessä Palazzo Colonna-Barberinissa.

Kuten jo todettua viisasten suusta, tuttavuudet Villa Lanten keittiössä ja terassilla olivat kevään opettavaisin osuus – monipuolisen ja upean kurssiohjelman ohella. On rikkaus saada tovereikseen fiksuja ja ennakkoluulottomia ihmisiä, kolme kuukautta kun on pitkä aika pitää yhtä lähes vuorokauden ympäri. Opitut ja kuullut asiat jalostuvat myöhemmin osaksi itseä. Siksi voin todeta hyvillä mielin, että kurssista jäi mieleen paljon myös luentojen ja retkien ulkopuolelta.

Kevät on mielletty historiassa mielellään uuden aluksi. Tämäkin kevät avasi runsaasti uusia näkökulmia tulevaisuutta varten. Pitkällä tähtäimellä kurssin anti sulautuu osaksi opittua. Niiden päälle tiedonpesää on hyvä rakentaa. Lyhyellä tähtäimellä voisi miettiä vaikka pystyttävänsä aurinkokellon pellonreunaan – mikäli aikaa jää lomailulle.

 

Uula Neitola

Opiskelija

Suomen Rooman-Instituutin tieteellinen kurssi 2014

Grand Tour ennen ja nyt

 

Arkkitehtien vuosisataisella Italian matkaamisella on jo vuosisatojen perinne takanaan. Matkustelun tarkemmat kiinnostuksen kohteet ovat vaihdelleet, välineinä muste ja paperi sen sijaan säilyneet.

Grand tour 2013: Arkkitehtiopiskelijat piirtävät Palermossa.
Grand tour 2013: Arkkitehtiopiskelijat piirtävät Palermossa.

”Grand Tour” on pitkälti englantilainen käsite, jolle juuri englantilaiset antoivat sen romantisoidun merkityksen. 1500-luvulla englantilaisten kiinnostus Italiaan oli lähtökohtaisesti poliittista. Mannermaisen kokemuksen katsottiin kehittävän englantilaista nuorta ylimystöä valtionhallinnon tarpeisiin sopivaksi, ja tätä mannermaista vaeltelua, jonka päätepisteenä Italia oli, tuettiin jopa kruunun taholta. Matkan tarkoituksena ei kuitenkaan ollut käydä katselemassa museoita tai kirkkoja, vaan ujuttautua paikallisiin seurapiireihin, ottaa miekkailu- tai ratsastustunteja, opiskella mantereen kuuluisissa yliopistoissa sekä suoranaisesti vakoilla kruunun puolesta.

Arkkitehtuurin osalta kultivoituneemmat englantilaiset tajusivat jo 1600-luvulla, että heidän pääkaupunkinsa oli verrattuna mannermaan kaupunkeihin käytännössä rykelmä puusta ja savivellistä rakennettuja majoja rapistuvan goottilaisen katedraalin ympärillä. Englantilaisista arkkitehdeista ensimmäinen tunnetumpi uusien tuulien tuoja, joka vieraili Italiassa, oli Inigo Jones (1573–1652). Jones ja muut arkkitehdit toivat matkoiltaan nidekaupalla uutta arkkitehtuurikirjallisuutta ja vedoksia mantereen uusista palatseista ja kirkoista. Nämä levisivät myös englantilaisten maaseutukartanoiden kirjastoihin. 1600-luvun englantilaisista arkkitehtuurivaikuttajista John Evelyn (1620–1706) tapasi Roomassa ”herrasmiesarkkitehti” Roger Prattin (1620–1684). Prattin tuotanto oli suppea, mutta sillä oli suuri vaikutus englantilaisen maaseutukartanon kehitykseen. Pratt totesi, että kirjojen ja kuparipiirrosten tutkiminen oli turhaa, jos pystyi: ”…running one’s finger along the stone grooves of huge fallen columns, slow-baked to warmth by the heat of the day, or perching on the corner of a broken altar, watching the sunset give way to moonlight over the Forum and the Colosseum.” Englantilaisista arkkitehdeista kansainvälisesti tunnetuin oli kuitenkin John Soane (1753–1837), joka palattuaan Italiasta toi mukanaan useita satoja piirustuksia ja kipsijäljennöksiä.

Ranskalaisista arkkitehdeista  François Mansart (1598–1666), Louis Le Vau (1612–1670) ja Claude Perrault (1613–1688) ottivat vaikutteensa suoraan Italiasta. Johann Wolfgang von Goethen (1749–1832) tavoin myös useat saksalaiset arkkitehdit tekivät matkoja Italiaan, mutta eivät kirjoittaneet matkastaan Goethen tavoin satojen sivujen mittaista matkakuvauksia. Saksalaisista arkkitehdeista vaikutusvaltaisin, ja johon Italia myös vaikutti eniten, oli Karl Friedrich Schinkel (1781–1841), joka teki ensimmäisen Italian matkansa 1803.

Modernilla ajalla miltei jokainen kynnelle kykenevä arkkitehti matkusti Italiaan. Le Corbusier (1887–1965) käsitteli 1920-luvun pamfletissaan ”Kohti uutta arkkitehtuuria” valtamerilaivojen ja lentokoneiden ohella myös Italiaa. Hänen mukaansa arkkitehtiopiskelijoita ei saisi viedä liian nuorina Italiaan, sillä matka saattaisi turmella heidän mielensä. Le Corbusierin tavoin myös suomalaiset arkkitehdit matkustivat paljon Italiaan. Kuuluisin arkkitehdeista oli Alvar Aalto (1898–1976), jonka skissikirjat täyttyivät antiikin kohteita esittäneistä piirustuksista. Säntillisempää lähestymistapaa voidaan tutkia Hilding Ekelundin (1893–1984) ja Erik Bryggmannin (1891–1955) luonnoskirjoista, jotka sisältävät huolella tehtyjä mittauspiirustuksia kaikesta arkkitehtuuriin liittyvästä. 1900-luvun alussa suomalaisten arkkitehtien kiinnostus suuntautui mahtipontisten julkisten rakennusten sijaan pittoreskimpaan suuntaan: kukkuloiden päälle rakennettuihin kyliin, niiden rakennuksiin sekä niiden vapaasti luonnonmuotoja myötäilevään topografiaan eli ”Architettura minoreen”.

Arkkitehtikurssin ryhmäkuva EURissa.
Arkkitehtikurssin ryhmäkuva EURissa.

Suomen Rooman-instituutin säätiön ja Waldemar von Frenckellin säätiön rahoittama arkkitehtiopiskelijakurssi järjestettiin vuona 2013 jo kolmatta kertaa. Ensimmäinen osa vietettiin Tammisaaressa, ja sen jälkeen suunnattiin Italiaan seitsemän opiskelijan kanssa. Italiassa oleskeltiin Sisiliassa, Napolin ympäristössä ja Roomassa.  Kurssi alkoi Cataniasta, joka lähestulkoon pöyristyttävästä rumuudesta huolimatta oli liikkumisen kannalta käytännöllinen piste tutustua lähiympäristöön. Pikkubussilla kierrettiin mm. Agrigenton Valle dei Templin kreikkalaiset rauniot, Piazza Armerina ja Syrakusa. Cataniasta matka jatkui Palermoon, josta käsin otettiin haltuun Monreale, Segesta ja Selinunte. Palermon omat rehevät normanni-arkkitehtuurikohteet heijastavat parhaiten sitä, mitä kulttuurillisesti monimuotoinen sekoittuminen saa aikaan arkkitehtuurissa. Palermosta matka jatkui yölautalla Napoliin, josta käsin kurssi kävi tutustumassa Pompejin ja Herculaneumin raunioihin instituutin tutkijalehtori FT Ria Bergin kanssa. Berg ehti pistää opiskelijat vieläpä pölyttämään ja pesemään juuri kaivauksilta kaivettua keramiikkaa ja stukkoa.

Opiskelijat pesemässä keramiikkaa Pompejissa. Kuva: Riku Kärkkainen
Opiskelijat pesemässä keramiikkaa Pompejissa. Kuva: Riku Kärkkainen

Kurssin kunnianhimoisesta matkasuunnitelmasta ja Italian rajoittuneesta logistiikasta johtuen suuri osa siirtymisistä ja kierroksista tehtiin vuokratuilla pikkubusseilla. Tämä tapa osoittautui jälleen kerran kustannustehokkaaksi vaihtoehdoksi ryhmän koon ollessa kahdeksan henkeä. Pääkohteen Rooman ensimmäiset vierailut suuntautuivat Santa Maria di Trastevereen ja Ria Bergin opastuksella Rooman forumeille, joissa tutustuttiin antiikin eri marmorilajeihin.

Ensimmäiset kaksi viikkoa kuluivat Rooman keskustan lukemattomien kohteiden piirtämisessä. Suurimpana fyysisenä koitoksena oli Aurelianuksen muurin ympärikävely (28 km, kun mukaan lasketaan koko puolustuslinja ja reitiltä poikkeamiset). Rooman keskustan lisäksi kurssi tutustui myös Rooman ulkopuolisiin alueisiin kuten Tivoliin, Ostia Anticaan, muurien ulkopuolisiin kirkkoihin ja EUR:iin. Tämän lisäksi kurssi teki vielä yhden kaksi yötä kestäneen retken Ravennaan ja Bolognaan.

Kuukauden aikana opiskelijoiden piirustuksia käytiin lävitse yhteisissä katselmuksissa vähintään kerran viikossa. Onnistunein näistä kritiikeistä oli Lantessa, johon ylimääräisenä kriitikkona osallistui säveltäjä Eero Hämeenniemi. Muutaman tunnin kritiikin jälkeen Hämeenniemi esitti vastalahjana Lanten salonessa improvisaatioita teemoinaan mm. Claudio Monteverdin ”Ariannan valituksen” muilta osin kadonneesta oopperasta. Hämeenniemen aasinsilta tässä kurssiimme ja Lanteen oli, että oopperan kantaesitys oli Giulio Romanon suunnittelemassa Palazzo Te:ssa Mantovassa. Ikimuistoista iltaa jatkettiin illallisella Lanten kattoterassilla.

Kurssin aikana syntyi yhteensä noin 700 erilaista piirustusta, askelmittausta, maalausta ja öljypastellia – leveyspiireissä mitattuna tämä kaikki siis vajaan tuhannen kilometrin mittaiselta alueelta. Lisäksi opiskelijat laativat lyhyen esseen valitsemastaan aiheesta. Edellisten kurssien tapaan piirustukset ja esseet painetaan kirjaksi, joka julkaistaan kurssin piirustusnäyttelyn yhteydessä 2014. Seuraavalle kurssille haku käynnistyy tammikuussa 2015.

 

Juhana Heikonen

Arkkitehtikurssin vetäjä

Villa Lante ei ole pelkkä talo

 

Suomen Rooman-Instituutti toimii tavattoman kauniissa rakennuksessa korkean kukkulan korkeimmalla huipulla, ja sieltä aukeaa upea näköala yli koko kaupungin. Kaikki tämä on todella hienoa, mutta Villa Lante ei ole pelkkä talo, se on myös yhteisö. Vakituisista Lanten kävijöistä on muodostunut kollegoiden, tuttavien ja ystävienkin verkosto, joka on tarjonnut ainakin minulle monia hyvin mielenkiintoisia ja antoisia kontakteja.

Koska Suomen Rooman-Instituutti on tieteellinen instituutti, tapaavat  arkeologit, historioitsijat ja filologit siellä usein kollegoitaan. Tämä on varmasti arvokasta, mutta arvokkaita Lanten kontaktit ovat myös minulle, säveltäjälle, kirjailijalle ja muusikolle, koska jatkuvasti kohtaan siellä mielenkiintoisia ihmisiä, joita ei tulisi tavanneeksi missään muualla. Olen saanut Lanten keittiön aamiaispöydässä monta älykästä vastausta Rooman historiaa tai arkeologiaa koskeviin tyhmiin kysymyksiini. Olen kokenut Roomassa monia kiinnostavia asioita vain siksi, että joku Villa Lantessa on osannut suositella minulle jotain kiinnostavaa vierailukohdetta.

Varsinainen onnenpotku oli se, että kun tein taustatyötä pienoisromaanilleni ”Pyhän Calixtuksen lähde”, emeritaprofessori Margareta Steinby sattui asumaan Lantessa juuri samaan aikaan. Hänen neuvojensa avulla onnistuin löytämään monia kirjani päähenkilön elämän tärkeitä paikkoja Trasteverestä. Margareta on myös yksi niistä lantelaisista, joka osaa valmistaa tavattoman herkullista italialaista ruokaa, josta toisinaan sain nauttia.

Vietin Lantessa hiljattain kuukauden valmistelemassa uutta kirjaa, ja samaan aikaan talossa sattui asumaan Juhana Heikosen opastama arkkitehtiopiskelijoiden ryhmä. Järjestimme Lanten salonessa pienen tilaisuuden, jossa minä soitin Lanten rakennukseen liittyvää musiikkia, ja opiskelijat näyttivät ympäri Rooman tekemiään piirustuksia. Sain tuntea pystyväni antamaan jotain kiinnostavaa nuorille opiskelijoille. Monet Lantessa vierailevat filologit ovat myös olleet kiinnostuneita työstäni tamilinkielisen runouden kääntäjänä, joten informaation vaihtotase ei ole aivan täydellisen epätasapainossa, vaikka olenkin toki yleensä ajatustenvaihdossa saavana osapuolena.

Lantessa väki vaihtuu tiheään tahtiin, eivätkä johtajatkaan yleensä asu talossa kuin muutaman vuoden kerrallaan, mutta Simo on ikuinen. Intendentti Simo Örmä istuu toimistossaan ulko-oven tuntumassa, joten Lanten asukkaat näkevät hänet monta kertaa päivässä. Kaikki talon langat ovat Simon käsissä, ja hän pyörittää Lanten toimintaa vuosikymmenien kokemuksella. Roomassa on varmaankin asioita, joita Simokaan ei tiedä, mutta yleensä häneltä saa vastauksen melkein mihin vain käytännön elämää Roomassa koskevaan kysymykseen.

Villa Lantessa toimii tieteellinen instituutti, joka tekee arvokasta työtä monella eri alueella, mutta Lanten yhteisölle talo on jotain muutakin, paljon persoonallisempaa, paljon koskettavampaa.

Monelle se on iltapäiväkahvit lehtimajassa tai illallinen ja lasillinen (tai pullollinen) viiniä ystävien seurassa upealla terassilla ja näköala yli koko Rooman. Minulle se on hiljainen tuokio Loggiassa ja improvisaatio vanhalla, arvokkaalla Pleyel-pianolla, jota Franz Lisztkin kuuluu soittaneen samalla, kun katse vaeltaa yli ikuisen kaupungin.

 

Eero Hämeenniemi

Säveltäjä, kirjailija ja muusikko