Kevätaamu Roomassa

Olen perheineni asettunut Wihuri-vuodekseni Gianicolon taakse, laaksoon Gianicolon ja matalan Monte del Gallo -kukkulan välissä, venäläis-ortodoksisen kirkon naapuriin. Kotikatumme päässä näkyy Pietarinkirkon kupoli. Alhaalta laaksosta voimme myös tähyillä puolen kilometrin päässä Gianicololla kohoavaa Giuseppe Garibaldin patsasta – Villa Lante ei tähän suuntaan näy vaan jää kukkulan taakse. Vaikka matkaa linnuntietä onkin Villa Lanteen vain puoli kilometriä, kertyy kävelymatkaa parin kilometrin verran.

Näkymä ikkunastamme venäläis-ortodoksiselle kirkolle

Näkymä ikkunastamme venäläis-ortodoksiselle kirkolle

Tavallisena arkiaamuna en kuitenkaan lähde tuota matkaa kävelemään, vaan suuntaan lasteni kanssa päinvastaiseen suuntaan, kohti Rooman saksalaista koulua, jossa vanhempi lapsistani aloitti koulutaipaleensa syyskuussa ja nuorempi käy päiväkotia. Aamuisin on vielä viileää, joten laitamme takit päälle, vaikka myöhemmin päivällä niitä ei tavallisesti tarvitakaan.

Kiipeämme junaradan vartta Monte del Gallo -kukkulan yli vilkkaan Gregorio VII -kadun varteen. Katua pitkin kulkee useita bussilinjoja, eikä bussia yleensä tarvitse odottaa kauaa. Poispäin kaupungista mennessä istumapaikkojakin on yleensä vapaana, ja jollei ole, joku useimmiten antaa paikkansa ainakin pienemmälle tytöistä.

Saatettuani lapset Via Aurelia Antican varrella sijaitsevaan kouluun lähden silloin tällöin kuntoilumielessä kävelemään Villa Doria Pamphiljin puiston poikki Gianicololle. Puisto on ihana vihreä keidas keskellä Rooman kaaosta. Aamuisin puistossa näkee lenkkeilijöitä, pyöräilijöitä ja koiranulkoiluttajia. Vesi virtaa suihkulähteissä, kilpikonnat ja joutsenet uiskentelevat lammissa, linnut laulavat. Näin keväällä kaikki on vielä kauniin vihreää, ja nurmikot, puut ja pensaat täynnä kukkia.
Kukkiva mimosa Villa Pamphiljissa helmikuun alkupuolella

Kukkiva mimosa Villa Pamphiljissa helmikuun alkupuolella

Villa Doria Pamphilj maaliskuun lopulla

Villa Doria Pamphilj maaliskuun lopulla

Usein minulla ei kuitenkaan ole aamukävelyyn aikaa, sillä matkaan menee pakollisine kiertoteineen helposti puolisentoista tuntia, enkä myöskään aina viitsi lähteä uhmaamaan Via Aurelia Antican liikennettä – koululta ei puistoon pääse kuin kävelemällä ensin reilut 300 metriä autojen seassa. Suuntaankin siis ennemmin Saksan arkeologisen instituutin kirjastoon täpötäydellä bussilla ja metrolla.

Jään metrosta Lepanton asemalla vilkkaassa Pratin kaupunginosassa. Täälläkin kirsikkapuut ovat jo aikoja sitten tiputtaneet kukkansa, ja puissa on hennot vihreät lehdet. Matkalla kirjastoon annan joskus kolikon katua lakaisevalle maahanmuuttajaparivaljakolle, joiden pystyttämä lappu kertoo, että he haluavat kaupunkia siivoamalla integroitua Italian yhteiskuntaan. Tänään lappuun oli lisätty myös hyvän pääsiäisen toivotus.

Vaikka en aiemmin juonut kahvia, tavakseni on Roomassa tullut aloittaa työpäivä cappuccinolla. Pratissa kantapaikakseni on vakiintunut Bar Cicerone, jossa cornetto on useimpia muita paikkoja edullisempi, ja cappuccinon kylkiäisenä tulee aina pieni pala suklaata, näin pääsiäisen alla pieni Peruginan suklaamuna.


Laura Buchholz

Wihurin stipendiaatti 2016-17

Rooma noin kello 8

Aloitin työni Suomen Rooman-instituutin tutkijalehtorina elokuun alussa ja siitä lähtien olen joka työpäivä päässyt ihailemaan ikuista kaupunkia.

Helmi-maaliskuussa päätin ottaa kuvan Roomasta joka aamu saapuessani töihin noin kello 8 (hyvin joustavasti otettuna: varhaisin on 7.34 ja myöhäisin klo 9.11). Rajaus on jotakuinkin sama Piazza Navonan laidalla sijaitsevan Sant’Agnese in agone -kirkon kupolista (vasemmalla) Santa Maria Maggioren torneihin (oikealla). Antiikista barokkiin, mutta 1900-luvun alussa rakennettu Viktor Emanuel II:n muistomerkki (kermakakku tai kirjoituskone kavereiden kesken) on taitavasti (?) rajattu pois oikealta puolelta.

1 paiva

Helmikuun auringonnousu muuttui maaliskuun auringoksi. Utua, sumua ja savusumua leijui ilmassa niin paljon, että vuoret taustalla hävisivät välillä kokonaan näkymästä. Pilvistä seuraa aina dramatiikkaa (monella tasolla).

Klikkaamalla pienoiskuvaa pääset katsomaan kuvia galleriassa:

Kotiin lähtiessä näkymä oli joskus tällainen: harmaan ja sinisen sijaan kullankeltaista.

ilta-20170227_172735

Rooma – aina samanlainen ja aina erilainen.


FT Eeva-Maria Viitanen
Instituutin tutkijalehtori

Keväinen kävelyretki Roomassa

Kevät on parasta aikaa Rooman-matkailulle. Joka paikka viheriöi ja tapahtumia on runsaasti.

Kävelyreitin ensimmäiselle rastille pääset näppärästi Vittoriano-muistomerkiltä Marcelluksen teatterin kautta kävellen.

Santa Maria in Cosmedin -kirkosta löydät totuuden suun, Bocca della Veritàn sekä Pyhän Valentinuksen kallon. Totuuden suu sijaitsee kirkon eteiskäytävässä, mutta käy myös ihastelemassa kirkon sisällä upeaa kosmaattista lattiaa. (Piazza della Bocca della Verità 18)

cosmedin

Kirkon takana sijaitsee Circus Maximus.

Kirkolta siirryt tien yli ruusutarhalle, Roseto Comunalen luo osoitteessa Via di Valle Murcia 6. Puutarha aukeaa yleisölle huhtikuun lopussa jolloin pääset nauttimaan ruusuista täydessä loistossaan. Kesäkuussa kuumuus tietenkin tappaa kukat, joten älä missaa tätä paikkaa jos huhti-toukokuinen Rooma on lomakohteesi. Tarhaan on sisäänpääsy ilmainen ja siellä kasvaa yli 1100 erilaista ruusulajiketta.

ruusutarha

Ruusutarha on perustettu entiselle juutalaisten hautausmaalle. Nykyään juutalaisen hautausmaan jäämistö sijaitsee Campo Veranon hautausmaalla jossa heillä on oma erillinen alueensa. Ruusutarhaa kartasta tutkimalla huomaatkin kujista muodostuvan tutun kuvion, menoran, juutalaisten seitsenhaaraisen kynttilänjalan.

(Olet nyt saapunut Aventinus-kukkulalle. Se on Rooman kukkuloista eteläisin ja noin 40 metriä korkea.)

Ruusutarhalta voit jatkaa matkaa aivan kivenheiton päähän Via di Santa Sabinalle Parco Savelloon, appelsiinipuutarhaan josta avautuu näkymät kaupungin ylle. Kadulla on myös Santa Sabina -niminen kirkko.
appelsiinitarha
Samaa katua vielä eteenpäin jatkamalla päädyt Piazza dei Cavalieri di Maltalle, jossa on Rooman kuuluisin avaimenreikä, jonka läpi näkyy Pietarinkirkon kupoli. Harvemmin on joutunut jonottamaan tirkistelyhommia varten, mutta kerta se on ensimmäinenkin!
maltan_ritarit
Täältä voit kääntyä takaisin tai jatkaa matkaa mäkeä alas kohti Piramidea jossa protestanttinen hautausmaa sijaitsee, kirjaimellisesti pyramidin juurella. (Via Caio Cestio 6). Pyramidi on antiikkinen hautamuistomerkki. Tämä on roomalaisen virkamiehen ja kansantribuunin Gaius Cestius Epulon viimeinen leposija, ajoitettu ajalle 18–12 eaa.

Protestanttinen hautausmaa taas on yksi Rooman kauneimmista nähtävyyksistä, rauhan tyyssija. Tänne on haudattu mm. John Keats, Percy Shelley, Johannes Takanen ja Gramsci, Goethen poika.

protestanttinen-hautuumaa-16Täältä pääset takaisin keskustaan metrolinja B:llä (Piramiden pysäkki) Terminille tai vaikkapa Colosseumille.

Tämän kävelyretken kohteet näet kartalla Rooman-oppaasta, voit lähentää ja loitontaa karttaa tutkiaksesi tarkemmin alueita.


Milja Köpsi

Kirjoittaja on intohimoinen Rooma-fani ja matkustaa aina ensin Roomaan. Rooma on ikuinen eikä sen tutkimiseen yksi ihmiselämä riitä, siksi myös oppaani Roomaan on vielä kesken. Toivottavasti saatte yhtäläistä iloa kaupungista kuten minäkin. Rooma on parhaimmillaan kävellen. Rauhaisat kävelyretket joihin sisältyy paljon eksymistä, suunnitelmien muuttamista lennosta sekä asioiden katselemista myös korkeuksista sekä maan rajasta. Voit löytää yllätyksiä mistä vain.
www.opasroomaan.fi

Herttuattaren ihme

Olen vieraillut tämän syksyn aikana pariin otteeseen Roomassa keräämässä lähdeaineistoa, mikä on käytännössä tarkoittanut istumista Vatikaanin salaisessa arkistossa 1600-luvun kanonisaatioprosessien todistajanlausuntoja kopioiden. Joulunalusviikolla yhdessä näistä silmiini osui ensimmäistä kertaa tuttu nimi ihmeen kokijana: Lante!

Vuosien 1663–1664 aikana Firenzessä käytiin 1626 autuaaksi julistetun karmeliittanunna Maria Maddalena de’ Pazzin (1566–1602) kanonisaatiokuulustelu. Eräs Maria Maddalenan luostarin sisarista, 58-vuotias Vangelista del Cuor di Maria, kertoi osana omaa todistajanlausuntoaan seuraavaa:

Ho sentito dire dal Signore Marchese Carlo Gerini, che il Serenissimo Principe Cardinal Decano mandò à Roma alla Signora Duchessa Lante figliola del’ Signore Duca Altemps un’poco d’habito della Beata, che S. A. haveva ricevuto da noi, quale fu appilicato à un’male che detta Signora haveva nel petto reputato incurabile, e che ricevette la sanità, e che ne vogliono mandare quà scrittura autentica di quanto è seguito. (ASV, Riti Processus 771, f. 510r.)

Vangelista siis todisti kuulleensa markiisi Carlo Geriniltä, että kardinaalidiakoni oli lähettänyt Roomaan herttuatar Lantelle, herttua Altempsin tyttärelle, palasen Maria Maddalena de’ Pazzin kaapua. Tämä reliikki oli asetettu herttuattaren rinnan päälle, jossa tällä oli parantumattomaksi sanottu sairaus. Reliikki paransi herttuattaren, ja Vangelistan mukaan perhe halusi lähettää kirjallisen todistuksen tapahtuneesta.

Nunna Vangelistan todistus tapauksesta on valitettavan lyhyt mutta silti kiinnostava Lante-näkökulmasta. Vaikkei herttuattaren nimeä mainita, on ajankohdan ja sukulaissuhteiden johdosta perusteltua olettaa hänen olevan Maria Cristina Lante della Rovere (k. 2.6.1712 Roomassa). Maria Cristinan isä oli Gallesen herttua ja Sorianon markiisi Gianpietro d’Altemps, ja hän meni vuonna 1646 naimisiin Ippolito Lante Montefeltro della Roveren (1618–1688) kanssa. Näin ollen Maria Cristinan ihme on tapahtunut naimisiinmenon ja vuoden 1663 välisenä aikana. Pariskunta sai viisi lasta. Ippolito oli muun muassa Bomarzon herttua ja suvun ensimmäinen kyseisen arvonimen haltija. Hän omisti sekä meidän Villa Lantemme Gianicololla että Bagnaian Villa Lanten – jonka hän, kuten instituutin internet-sivuilla kerrotaan, sai 1640-luvulla korvaukseksi menetettyään osan Gianicolo-kukkulalla sijainneista maistaan.

Miten yksi firenzeläisen nunnan reliikeistä sitten päätyi Maria Cristinan avuksi, ja miten Vangelista osasi asiasta kertoa? Kuten moni muukin Santa Maria degli Angelin luostarin nunnista, Vangelista oli varsin ylhäistä syntyperää. Hänen isänsä oli firenzeläinen senaattori Paolo Ricasoli ja äitinsä puolestaan merkittävästä Serristorin suvusta. Näin ollen on hyvin luonnollista, että perhe on ollut tekemisissä markiisi Gerinin kanssa. Vanhasta ranskalaisesta genealogisesta kirjasta löysin tiedon, jonka mukaan Gerini olisi ollut Toscanan suurherttuan aseenkantaja, ja tuohon aikaanhan titteli kuului tunnetusti Medici-suvulle. Maria Cristina Lante della Roveren äiti puolestaan oli Angela de’ Medici. Medici-suvun naisista tuli Maria Maddalena de’ Pazzin kunnioittajia ja hänen kulttinsa ja kanonisaationsa ahkeria edistäjiä sen jälkeen, kun suurherttua Cosimo II:n vaimo Maria Maddalena d’Austria koki hänen kauttaan ihmeparanemisen vuonna 1609 – oletettavasti juuri heidän poikansa Ferdinando II (1610–1670) oli se suurherttua, jota Carlo Gerini palveli. On lisäksi hyvin mahdollista, että reliikin lähettänyt kardinaalidiakoni oli Carlo de’ Medici (1595–1666), Toscanan suurherttua Ferdinando I:n poika.

Medicien sukuyhteys siis selittää nimenomaan Maria Maddalena de’ Pazzin reliikin toimittamisen Maria Cristinan avuksi. Maria Maddalenan kultti oli toki muutenkin laajalle levinnyt. Hän oli merkittävä hahmo 1500–1600-lukujen taitteen Firenzen uskonnollisessa elämässä, ja kiitos erityisesti karmeliittojen aktiivisuuden hänen maineensa pyhimyksenä oli vahva myös Napolin alueella (toinen kanonisaatiokuulustelu käytiin siellä vuonna 1668).

800px-moya-pazzis
Pedro de Moya: Maria Maddalena de’ Pazzin näky (n. 1640). Kuva: Wikimedia Commons

Osa luostarin sisarista muutti 1600-luvun kuluessa Roomaan; toiveen tästä oli esittänyt Barberini-paavi Urbanus VIII, jonka sukulaistyttäriä oli nunnien joukossa. Maria Maddalena de’ Pazzin kultti näkyy myös Via della Conciliazionen varrella olevassa, karmeliittojen Santa Maria in Traspontina -kirkossa, johon rakennettiin kappeli hänen autuaaksi julistamisensa jälkeen.

traspontina

Emme tiedä, kuinka paljon herttuatar Maria Cristina oleskeli Roomassa ollessaan Gianicolo-kukkulalla, sillä perheellä oli myös kaupunkipalatsi Piazza dei Caprettarilla. Hänen sairautensa laatua ei tarkemmin määritellä, mutta yksi tavanomainen aikakauden hoitomuoto erilaisiin tauteihin oli potilaan toimittaminen terveelliseen ilmanalaan, mikä yleensä tarkoitti maaseutua ja kukkuloita. Erityisesti Rooman kaupungin ilman katsottiin olevan huonolaatuista. Ei siis ole lainkaan poissuljettua, että paranemisihme olisi tapahtunut nimenomaan Villa Lantessa, joka yhä tuohon aikaan sijaitsi maaseudulla. Toivonkin vielä jonain päivänä löytäväni Vangelistan todistajanlausunnossa mainitun kirjallisen selvityksen kyseisestä tapauksesta!


Jenni Kuuliala
Tampereen yliopisto

Kirjallisuutta

Tancredi Carunchio & Simo Örmä (toim.), Villa Lante al Gianicolo. Storia della Fabbrica e cronaca degli abitatori (Roma: Institutum Romanum Finlandiae, 2005).

Sandra Cavallo & Tessa Storey, Healthy Living in Late Renaissance Italy (Oxford: Oxford University Press, 2013).

Clare Copeland, Maria Maddalena de’ Pazzi: The Making of a Counter-Reformation Saint (Oxford: Oxford University Press, 2016).

David Gentilcore, Healers and Healing in Early Modern Italy (Manchester: Manchester University Press, 1998).

 

Grand Tour 2015

Grand Tour-2015 -arkkitehtiopiskelijakurssin ohjelma oli edellisten vuosien kaltainen. Säätiön Institutum Romanum Finlandiae alkuperäisen idean mukaisesti tarkoitus on perehdyttää opiskelijat antiikin rakennustaidon ja kulttuurin vaikutukseen länsimaisessa arkkitehtuurissa. Kurssin ensimmäinen osa Tammisaaressa toimi johdantona sitä seuraavalle Italian-kurssille, joka suuntautui tänä vuonna Venetsiaan ympäristöineen (4 päivää), Milanoon (2 päivää), Firenzeen lähiympäristöineen (4 päivää), Napoliin lähiympäristöineen (2 päivää) ja Roomaan lähialueineen (18 päivää). Tammisaaren johdantokurssin luennot, harjoitustyöt ja kirjallisuus mahdollistivat tiiviin keskittymisen arkkitehtuuriekskursioihin Italiassa. Tammisaaren johdanto- ja intensiivikurssille valittiin 20 opiskelijaa kaikista kolmesta Suomen arkkitehtiosastosta. Hakijoita oli kuudettakymmenettä.

Kurssilla kerrattiin länsimaisen arkkitehtuurin historia antiikin näkökulmasta ja antiikin vaikutuksesta nykypäivään asti. Luennoitsijoita oli useita allekirjoittaneen lisäksi: professorit Margareta Steinby (Oxford), Aino Niskanen (Aalto) ja Annamaija Ylimaula (Oulu),  FT Eeva-Maria Viitanen, arkkitehti Yrjö Sahlstedt, taidemaalari Tero Laaksonen, FM Thomas Thesleff, apulaisasiamies Laura Nissin sekä eri museoiden oppaita. Luentojen lisäksi kurssilla käsiteltiin ryhmätyönä Vitruviuksen kirjoituksia. Tämän lisäksi tehtiin useampi piirustusharjoitus, joihin lukeutui askelmittauspiirustuksia, antiikin rakennusdetaljien skissaamista sekä Tero Laaksosen piirustusharjoituksia. Viimeisenä päivänä tehtiin opintomatka Hankoon ja ympäristön ruukinkartanoihin etsimään 1700-luvun Grand Tour -vaikutteita suomalaisessa rakentamisessa ja maisema-arkkitehtuurissa. Italian-kurssille valittiin edellä mainituista 20 opiskelijasta seitsemän henkilöä: Hanson, Heinonen, Helin, Kujala, Koponen, Rikaniemi ja Tenhu

Italian-kurssi alkoi Venetsiasta 14.8. Lähestulkoon pöyristyttävästä rumuudestaan huolimatta Venetsia oli liikkumisen kannalta käytännöllinen piste kartalla lähiympäristöön. Heti seuraavana päivänä kurssi suuntasi junalla Vicenzaan katsomaan Andrea Palladion tärkeimpiä rakennuksia. Täältä matka jatkui Padovan kautta takaisin Venetsiaan kahden tähden hotelliimme La Residenzaan, joka vaatimattomasta luokituksestaan huolimatta oli aito venetsialainen palatsi upealla salonella ja raskailla 1700-luvun stucco-koristeluillaan. 1400-luvun Palazzo Gritti-Badoeriin sijoittunut hotelli avautuu Campo Bandiera e Morolle, jonka yhdellä laidalla on Bragoran kirkko. Tässä kirkossa mm. Antonio Vivaldi kastettiin. Viehättävä pikkuaukio muodostui kurssin illanviettojen keskukseksi. Venetsian tärkeimpien kohteiden lisäksi kurssi tutustui Torcellon pieneen saareen. Venetsian biennaali tuli myös kurssille tutuksi.

Venetsiasta matka jatkui Milanoon, jossa oli sopivasti samalla Milanon EXPO-2015. Milano oli myös oivallinen tukikohta Pisaan ja Luccaan tutustumiseen. Milanon jälkeen kurssi siirtyi Firenzeen, jota pidettiin tukikohtana seuraavan neljän yön ajan. Firenzen uuvuttavan arkkitehtuuritarjonnan lisäksi kurssi pistäytyi Sienassa ja suomalaisten 20-luvun arkkitehtien vakiokohteessa San Gimignanossa, jonka vielä pystyssä olevia kaupunkipalatsien torneja kurssi piirsi tarmokkaasti.

Pääkohteeseen Roomaan kurssi saapui 25.8. Ensimmäiseen päivään mahtui Santa Maria di Trastevere ja pakolliset käytännön ohjeet, jotka kaikkien mukavuuden varmistamiseksi ovat välttämättömiä asuttaessa Giulio Romanon suunnittelemassa ja 1527 valmistuneessa instituutin renessanssihuvilassa Villa Lantessa. Talon historian ja käytännön asiat selvittivät säätiön amanuenssi Johanna Litzén.

Ensimmäiset kaksi viikkoa kuluivat Rooman keskustan lukemattomien kohteiden piirtämisessä. Suurimpana fyysisenä koitoksena oli Aurelianuksen muurin ympärikävely (28 km, kun mukaan lasketaan koko puolustuslinja ja reitiltä poikkeamiset). Rooman keskustan lisäksi kurssi tutustui myös Rooman ulkopuolisiin alueisiin kuten Tivoliin, Ostia Anticaan, muurien ulkopuolisiin kirkkoihin ja EUR:iin.

Mikään Roomassa järjestettävä kurssi ei ole täydellinen, ellei instituutin intendentti Simo Örmä vedä jo legendaariseksi muodostunutta kierrostaan etruskien mailla Cerveterissä ja Tarquiniassa. Tämäkään GT-kurssi ei ollut poikkeus edellisiin verrattuna ja rautaisannos etruskien hautoja ja seinämaalauksia nautittiin 4.9.

Lisäksi kurssi vieraili muutaman yön Viterbossa, jota käytettiin tukikohtana Caprarolassa ja Villa Lante a Bagnaiassa vierailuun. Kurssin lyhyt pistomatka sijoittui Viterbon suojelupyhimyksen Santa Rosan juhlallisuuksiin, joita myös päästiin tovi seuraamaan ja jopa osallistumaan. Kurssin piirtäessä Viterbon Duomon edessä, eteen pysähtyi kuorma-auto, josta oli tarkoitus kantaa kirkkoon sisälle juhlien vaatimaa rekvisiittaa. Koska kantajia oli liian vähän, kurssi kantoi oman velvollisuutensa juhlien onnistumisessa. Viterbon juhlallisuudet ovat siitä tunnetut, että kaupungin miehet kantavat olkapäillään noin nelikerroksisen kerrostalon korkuista Santa Rosan patsasta. Tähän kurssi ei kuitenkaan osallistunut.

GT-kurssien yksi vakiokohde on ollut myös Napoli ja sieltä suuntautuvat retket Pompejiin ja Herculaneumiin. Omana osanaan matkalla oli luonnollisesti paikalliseen pizzaan tutustuminen, että kurssilaiset voisivat muodostaa oman mielipiteensä onko napolilainen pohja parempi kuin roomalainen.

wp_20150908_018

Samanlainen lähinnä suomalaisia koskettanut makumielipiteen muodostus suoritettiin Roomassa Tazza D’oron (Via degli Orfani, 84) ja Sant’Eustachion (Piazza di S. Eustachio, 82) kahveille. Edellä mainittujen kahvien paremmuudesta on ollut Villa Lantessa jatkuvaa erimielisyyttä jo vuosikymmenien ajan – joka on sinänsä ihmeellistä, koska Sant’Eustachion kahvi on luonnollisesti parempaa.

Kurssin aikana syntyi yhteensä toistatuhatta erilaista piirustusta, askelmittausta, maalausta ja öljypastellia – leveyspiireissä mitattuna tämä kaikki siis vajaan tuhannen kilometrin mittaiselta alueelta. Lisäksi opiskelijat laativat lyhyen esseen valitsemastaan aiheesta. Edellisten kurssien tapaan piirustukset ja esseet painetaan täksi kirjaksi, joka julkaistaan kurssin piirustusnäyttelyn yhteydessä 2016. Seuraavalle kurssille haku käynnistyy helmikuussa 2017.

wp_20150822_002

On sanomattakin selvää, että matkustaminen on ollut ja tulee aina olemaan tärkeää arkkitehdeille. Tässä suhteessa erityisesti Roomalla kohteena on ehkä historiallisesti tärkein asema. Omasta puolestani esitän myös kiitokseni koko kurssin rahoittaneelle Waldemar von Frenckell -säätiölle.

Kurssin satoa esillä Antiikin vaikutus länsimaisessa rakennustaiteessa – Arkkitehtiopiskelijat Venetsiassa, Roomassa ja Tammisaaressa –piirustusnäyttelyssä, jonka avajaisia juhlitaan 8.12.2016 klo 18-20.
Avoinna 9.-18.12. klo 12-18. Suljettu maanantaina.

gt-2015-flyer wp_20150822_002 wp_20150908_018


Juhana Heikonen, arkkitehti ja kurssin vetäjä

Eräs sunnuntaikävely

Wihuri-vuoden jälkeen Roomasta ja siellä asumisesta voisi kirjoittaa useita juttuja; hiljaisista talvikuukausista, kärsivällisyyttä kehittävästä julkisesta liikenteestä tai kaupungin vähemmän tunnetuista nähtävyyksistä. Vuoden ja sitä ennen useiden viimeisen 12 vuoden aikana tapahtuneiden erimittaisten matkojen ja oleskeluiden jälkeen huomaa kuitenkin usein tallaavansa tuttuja uria, joiden alkuperä alkaa olla tallaajalle itsellekin hämärän peitossa. Ajattelin tässä kirjoituksessa jakaa yhden tällaisen tallustelureitin, jonka alkuperä on minulle täysin hämärän peitossa, mutta, jonka hyväksi havaittuna, olen tallustanut joko yksin tai yhdessä lukemattomia kertoja.

Tallustelu alkaa Largo di Torre Argentinalta, koska se oli numero kahdeksan raitiovaunun päätepysäkki ja, vaikka päätepysäkki nykyisin onkin Piazza Venezialla, en ole nähnyt syytä muuttaa reittiäni. Aukiolla on hyvä luoda ensin kunnioittava katse sen neljään tasavallan aikaiseen temppeliin ja yrittää bongata kivien välistä alueella toimivan kulkukissojen turvapaikan asiakkaita eli laiskasti makoilevia kissoja.

largo-di-torre-argentinan-kissoja

Jos budjetti sallii, aukion laidan Feltrinelli-kirjakauppa kuuluu myös usein vierailtaviin kohteisiin. Largo di Torre Argentinalta matka jatkuu Mars-kentälle aukion länsisivulta lähteviä pieniä kujia pitkin. Tällä alueella sijaitsi Pompeiuksen teatteri, jonka tiloissa Caesar murhattiin maaliskuun iduksena 44 eKr. Alueella oleva Via di Grotta Pinta mukailee teatterin katsomon muotoa. Kujanjuoksun pääasiallisena tarkoituksena on kuitenkin päätyä Campo de’ Fiorille, jolla on mukava katsella vihanneskojuja, vaikken kyllä muista ikinä ostaneeni sieltä mitään muuta kuin mutteripannuja. Jos Campo de’ Fiorilta tai sen lähistön kojuista haluaa kuitenkin ostaa jotain välipalaa, sitä on mukava mutustaa Palazzo Farnesen edustaa reunustavilla penkeillä. Palazzo Farneselle ja Piazza Farneselle pääsee torin läpi käveltyä kääntymällä suoraan vasemmalle. Muutoin matka jatkuu oikealle Via dei Baullaria pitkin. Via dei Baullaria reunustavat lähinnä vastenmielisen touristikrääsän myyjät, mutta kadun loppupäässä juuri ennen Corso Vittorio Emmanuele II:a on leipomo Il Fornaio, jonka ikkunassa olevia pizzoja, leipiä, leivoksia ja kakkuja sopii ihmetellä. Il Fornaion ovensuussa on myös yksi Rooman suurimmista ihmeistä: valtava, tai ainakin isoin näkemäni, Mortadella-makkara.

Matka jatkuu Corso Vittorio Emmanuele II:n yli kohti Piazza Navonaa ja turistikrääsänmyyjien joukko tiivistyy siinä määrin, että piazzalle päästyään on pakko hengittää muutaman kerran syvään. Piazza Navona edustaa mielestäni elokuvien ja kliseiden Roomaa parhaalla mahdollisella tavalla, ja ovathan Berninin suihkulähteet komeat, erityisesti Fontana Del Nettuno tunkeilevine tursaineen. Piazza Navonalla, piazzan pyöreässä päässä, kannattaa käydä katsomassa Al Sogno-lelukauppaa tai ainakin sen näyteikkunoita. Täytyy olla aika paatunut aikuinen, jos esimerkiksi kaksimetrinen pehmolohikäärme ei sykähdytä. Ikkunoiden somistus muuttuu aina sesongin mukaan. Kiven heiton päässä Piazza Navonalta ja Al Sognosta on Santa Maria della Pacen kirkko Via Arco della Pacella.

santa-maria-della-pace

Tämä vähemmän tunnettu kirkko on ehdottomasti vierailemisen arvoinen, mikäli se on auki. Siinä on erikoinen oktagonaalin muotoinen pohjakaava ja kirkon Chigi-kappelin freskot ovat Raffaellon maalaamat. Kirkossa on myös muiden tunnettujen renessanssitaiteilijoiden töitä. Kirkon yhteydessä on myös Donatello Bramanten suunnittelema luostarikompleksi.


santa-maria-della-pace_raffaellon-fresko

Piazza Navonan toisesta päästä länteen, kohti Tiberiä, johtaa Via del Governo Vecchio, jolla on kiinnostavia pikkuputiikkeja ja antiikki- sekä vintagevaatekauppoja. Tällä kadulla on yleensä vähemmän turisteja ja se on muutoinkin rauhallinen ainakin lähialueisiin verrattuna.

Jos vintagevaatteet eivät kiinnosta ja turistimäärä ei vielä hengästytä, kannattaa suunnata kohti Pantheonia eli suoraan itään. Mukavinta on tietysti kävellä Piazza di Sant’ Eustachion kautta, jossa voi napata kahvin samannimisestä kahvilasta, jos sattuu osumaan paikalle japanilaisten turistiryhmien välissä (mikä on epätodennäköistä turistisesonkiaikoina). Pantheonin nurkilta voi tallustelun vielä kruunata joko kävelemällä Via del Seminariota Via del Corsolle. Matkalla kannattaa pysähtyä Piazza del Sant’ Ignaziolla ja Sant’ Ignazion kirkolla, jotka molemmat ovat tunnettuja trompe l’œil -illuusioista. Vaihtoehtoisesti voi kulkea Via dei Cestaria takaisin lähtöpisteeseen eli Largo dei Torre Argentinalle. Via dei Cestaria kulkiessa ohittaa ensin Santa Maria Sopra Minervan kirkon, joka on tunnettu ja vierailemisen arvoinen kirkko, mutta ei mielestäni kadun kiinnostavin asia. Via dei Cestaria nimittäin reunustavat katolilaisille papeille, nunnille ja munkeille suunnatut kaupat, joissa myydään asiaan kuuluvia vaatteita ja välineitä. Largo di Torre Argentinalle palatessa onkin toivottavasti lounasaika ja lounaalle voi suunnata hyvällä omalla tunnolla.


Laura Aho, Wihuri-stipendiaatti 2015-2016

 

Quattro Coronatin kalendaarisia tunnelmia

Caeliuksen rinteillä, puolimatkassa Colosseumilta Lateraaniin, sijaitsee Roomankin pyhättöjen mittapuulla todellinen jalokivi. Varhaiskristillisestä titulus-kirkosta juurensa juontava Quattro Coronati -basilika sai nykyiset mittasuhteensa 1100- ja 1200-lukujen taitteessa – varhaisempi basilika väistyi vuonna 1084 normannien tultua avustamaan Castel Sant’Angeloon piiritettyä Gregorius VII:ttä. Kirkon atmosfääri on hiljainen ja hillitty. Turistien parveillessa kivenheiton päässä San Clementen ympärillä on Coronatissa ilmassa unohduksen tuntua. Valaistus on hämärä ja lattia vanha, ei mitään uuskosmaattista tyyliä. Nykyisellään kompleksia asuttavat augustinolaisnunnat, mutta 1200-luvulla tärkeän Lateraanin kulkuväylän varrelle jäävä pieni basilika toimi linnoituspalatsina. Tästä todistavat ensimmäistä eteispihaa vartioiva torni sekä kukkulan rinteiltä korkeuksiin kurottavat seinät ja jylhä apsis.

Samaiseen vaiheeseen osuu tutkimuksellinen mielenkiintoni kirkkoa kohtaan, palatsin muurit näet pitävät sisällään jotain ainutlaatuista Roomassa: seinille freskotekniikalla maalatun liturgisen kalenterin. Kirjallisista lähteistä Roomasta tunnetaan vain yksi vastaava tapaus – Santa Maria del Prioratosta – joka ei kuitenkaan ole säilynyt nykypäivään. Lisäksi tunnetaan Santa Maria Maggioren alta paljastuneet keisariaikaisen freskokalenterin fragmentit, joille Caesarin kalenterin rakennetta toisintavat keskiajan kalenterit ovat sukua. Niin ikään Quattro Coronatin kalenteri on säilynyt vain osin: näkyvillä on pätkiä kymmenestä kuukaudesta, useimmista hyvin viitteellisesti, heinä- ja syyskuu puolestaan puuttuvat täysin.

Ainutlaatuinen lähde saa kalenterientusiastin mielen heti liikkeelle: kuka on tuottanut kalenterin, miksi ja mitä se sisältää? Yhteisten juhlien ydintä lukuun ottamatta keskiaikaiset liturgiset kalenterit ovat pitkälti paikallisia, sillä kirkko oli tuolloin fragmentaarinen ja sen esivalta kyvytön, paikoin kenties halutonkin, kontrolloimaan paikallisia pyhimyskultteja ja käsikirjoitustuotantoa. Olisiko siis tämä ainoa säilynyt tapaus, jossa Rooma itse on kirjoitusalustana erityisen roomalainen? Kalenterihöylän silmä hakee tässä kohtaa poikkeuksia ja harvinaisuuksia – kaikki liturgiset kalenterithan sisältävät perusjoukon ”roomalaisia” marttyyreita siinä missä paavit ja kuuria ovat aina ”roomalaisia”. Quattro Coronatin seiniltä kuitenkin ensimmäisenä silmiin osuu tammikuinen merkintä S(ANCTI) WILIELMI BITURI(CENSIS) ARCHIEP(ISCOP)I. Jatkoa seuraa helmi- ja kesäkuussa: HVGONIS LI(N)COLNIEN(SIS) ja GVILIELMI EBORACEN(SIS).

Kyse on Bourges’n, Lincolnin ja Yorkin piispoista ja arkkipiispoista. Pyhimyksiä yhdistävänä nimittäjänä on kirkollisen statuksen lisäksi kanonisaatio tai toiminta Honorius III:nnen aikana 1216–1227. Nimet eivät esiinny tutkimissani roomalaisissa 1300- ja 1400-luvun kalentereissa, joten kultit eivät vaikuta vakiintuneen osaksi roomalaisia traditioita. Siispä on kysyttävä: miten nimien läsnäolo roomalaisilla seinillä 1200-luvulla heijastaa kaupungin historiaa?

Kuva 1
Juhlapäivien lisäksi kalenteri sisältää kuolinmerkinnän, jolle Marc Dykmans on ehdottanut luentaa Obiit R(iccardus) Comes pat(er) S(tephani cardinalis). Kyseessä voisi siis olla Innocentius III:nnen veli ja kardinaali Stefano Contin isä.

Merkinnät asettuvat luontevimmin 1200-luvun puolivälin konteksiin, jolloin basilikan yhteydessä majaili kompleksia linnoittanut ja koristanut kardinaali Stefano Conti, Innocentius III:nnen nipote. Palatsistaan käsin kardinaali toimi Innocentius IV:nnen vicariuksena tämän pakoillessa keisaria Ranskassa. Stefano kuului siten sekä hengellisen että maallisen vallan huipulle ja kardinaalin asema aikansa ”kansainvälisissä” kiistoissa oli selvä: palatsikompleksin San Silvestron oratoriota koristavassa freskosarjassa Constantinus on paavin aseenkantaja. Oratorion eteistilan seinille maalatut pyhien pohjoisten kirkonmiesten nimet eivät siis niinkään kerro paikallisten kulttien tilasta kuin 1200-luvun alun vahvan paaviuden vaikutuksesta. Roomalaisille seinille maalattu kalenteri on jälki yhtäältä kuurian vahvasta läsnäolosta kaupungissa, toisaalta sen universaalista orientaatiosta. Samalla se on kannanotto kysymykseen, kuka hallitsee aikaa.

Kuva 2
Vaikka Quattro Coronatin kalenteri sisältää Rooman kontekstissa hagiografisia harvinaisuuksia, on näkökulma aikaisemmassa tutkimuksessa jäänyt huomiotta. Esimerkiksi Silvia Maddalo on kirjoittanut, ettei San Silvestron oratorion poliittinen ohjelma ulotu tilan ulkopuolelle.

 

Kuva 3
Kalenterihöylä

Holger Kaasik
Instituutin johtajan Tuomas Heikkilän tieteellisen työryhmän jäsen

Kuvat: Marjaana Mitikka, instituutin kevään 2016 kuvaajaharjoittelija

Kirjallisuutta:

Dykmans, Marc. “Les Obituaires Romains. Une Définition Suivie D’une Vue D’ensemble”. Studi Medievali ser.3, 19-2 (1978): 591–652.

Maddalo, Silvia. “A proposito di un calendario dipinto a Roma, nel Duecento, e di una committenza cardinalizia”. Immagine e Ideologia. Studi in onore di Arturo Carlo Quintavalle, toim. Arturo Calzona, Roberto Campari, & Massimo Mussini: 302–12. Milano: Electa, 2007.

Maleczek, Werner. “Conti, Stefano”. Dizionario biografico degli Italiani v. 28, toim. Alberto Maria Ghisalberti. Roma: Istituto della Enciclopedia italiana, 1983.