Lapsikulkueiden jalanjäljillä antiikin ja nykypäivän Roomassa

Roosa Kallunki

Vuonna 207 eaa. 27 tyttöä harjoitteli kuorona hymniä tulevaa lepytysrituaalia varten Rooman Capitolium-kukkulalla, kun yhtäkkiä salamanisku osui läheisellä Aventinus-kukkulalla olevaan Juno Reginan temppeliin (lisää salamaniskuista Roomassa johtaja Arja Karivieren blogikirjoituksessa). Tämän seurauksena suunniteltua lepytysrituaalia muokattiin hieman, ja samat lapset kulkivat lopullisessa rituaalissa kulkueena silloisen Rooman kaupungin ydinalueiden läpi välillä tanssien. Lopulta kulkue päätyi Aventinus-kukkulalle ja Juno Reginan temppelille, jossa lapset pääsivät vihdoin laulamaan harjoittelemansa hymnin.

Roomalainen historioitsija Livius kuvaa vuoden 207 eaa. tapahtumia kuuluisassa historiateoksessaan Ab urbe condita. Eikä edellä mainittu esimerkki suinkaan ole ainoa lepytysrituaalin kuvaus teoksessa, vaan Liviuksen mukaan tämän tyylisiä rituaaleja tarvittiin tasavallan aikaisessa Roomassa jatkuvasti lepyttelemään jumalia huonoina nähtyjen enteiden jälkeen. Kyseisen rituaalin kuvaus on kuitenkin Liviuksenkin mittapuulla harvinainen, sillä siinä kuvataan poikkeuksellisen yksityiskohtaisesti sekä itse rituaalin harjoitteluprosessia että sille keskeisen kulkueen reittiä.

Osana Villa Lanten ystävät ry:n stipendiaattikauttani olenkin syksyn aikana pyrkinyt seuraamaan antiikin roomalaisten lasten jalanjälkiä tutustumalla niihin fyysisiin tiloihin, joissa lapset toimivat uskonnon parissa Roomassa. Projekti on osa väitöskirjatutkimustani, joka käsittelee lasten osallistumista uskonnonharjoittamiseen antiikin Roomassa. Liviuksen kuvaus on yksi keräämäni aineiston yksityiskohtaisimmista kuvauksista lasten uskonnollisen toiminnan tiloista. Lähestyäkseni tutkimusaihettani käytännön kautta päätin seurata Liviuksen kuvaaman kulkueen reittiä nykyisessä Roomassa. Katkelmassa mainitaan ainakin kahdeksan paikkaa, joiden läpi kulkue lapsineen kulki.

roosa1
Apollon temppelin paikoillaan olevat pylväät ja podium ”lapsiperspektiivistä” käsin

Livius kertoo kulkueen lähteneen liikkeelle Apollon temppeliltä, joka oli ympäristöineen melko tyypillinen erilaisten kulkueiden aloituspaikka. Tämän jälkeen kulkue jatkoi silloisen kaupungin sisälle läpi Porta Carmentaliksen, jota kutsuttiin myös triumfiportiksi. Tämän päivän Roomassa Apollon temppelistä ovat jäljellä vain kolme pylvästä, podium sekä osia friisistä ja päätykolmiosta (osat löytyvät Musei Capitolinista ja Centrale Montemartinista). Porta Carmentaliksesta ei taas ole nyky-Roomassa jälkeäkään lukuun ottamatta siitä alkaneen kaarikäytävän osia, jotka nekin ovat suurimmaksi osaksi Liviuksen kuvaamien tapahtumien jälkeen rakennettuja.

roosa2
Triumfiportilta lähteneen kaarikäytävän jäänteitä

Kulkueen seuraavia vaiheita on helppo seurata, sillä Liviuksen kuvaamat tiet ja paikat ovat yhä olemassa, vaikkakaan eivät täysin samanlaisina kuin ne olivat tasavallan aikaisessa Roomassa. Antiikkisen Vicus Iugarius -tien (nyk. Vico Iugario) moderni perillinen seuraa pitkälti samaa reittiä Forumille kuin jo yli pari vuosituhatta sitten. Nykyään tien päästä ei tietystikään ole mahdollista päästä itse Forumille saakka, sillä arkeologisen alueen aidat katkaisevat tien. Alueen voi kuitenkin nähdä hyvin aitojen läpi, joten on mahdollista hahmottaa antiikkisten teiden uomat ja yhtymäkohdat Forumin kanssa.

Liviuksen mukaan seuraavaksi kulkue pysähtyi Forumilla, missä tytöt esittivät jonkinlaisen tanssin lyöden rytmiä jaloillaan ja kuljettaen köyttä käsistä käsiin. Tämän rituaaliosuuden jälkeen kulkue jatkoi Vicus Tuscus -tietä (nyk. Via di S. Teodoro) ja Velabrumin entisen suoalueen (suunnilleen nykyinen Via del Velabro) läpi Forum Boariumille. Näitäkin tielinjoja mukailevat nykyiset kadut, joten antiikinaikaista reittiä on helppo seurata.

roosa3
Näkymä Forumille Vico Iugarion päästä

Forum Boariumilta kulkue suuntasi ylöspäin Aventinus-kukkulalle Clivus Publicius -tietä pitkin (nyk. Clivo dei Publicii) ja Juno Reginan temppelille. Tässäkin tapauksessa antiikkinen tie on ainakin nimensä perusteella yhä käytössä, vaikka nykyinen tie ei ilmeisesti aivan täysin seuraakaan antiikista esikuvaansa. Itse kulkueen päätöspisteen, Juno Reginan temppelin sijainti ei ole säilynyt meidän päiviimme. Varmaa on ainoastaan se, että temppeli sijaitsi Aventinuksella. Päätin lopettaa oman kävelyreittini tämä vuoksi toisenlaiseen pyhään paikkaan, Santa Sabinan kirkkoon. Sitä ei ehkä ole omistettu Juno Reginalle, mutta kuitenkin toiselle naispuoliselle pyhälle henkilölle, pyhälle Sabinalle.

roosa4
Näkymä Forum Boariumille. Entinen karjatori on lehmien sijaan nykyään täynnä autoja

Kaiken kaikkiaan Liviuksen kuvaama lasten kulkema reitti oli noin 1,8 kilometriä pitkä ja tansseineen kulkueella kesti luultavimmin suunnilleen tunnin verran päästä määränpäähänsä. Loppumatka oli vielä paikoin jyrkkää ylämäkeä Aventinuksen rinnettä pitkin, minkä jälkeen lapset lauloivat lopulta hymninsä. Tehtävä kaikkine eri osineen ja harjoitteluineen ei siis ollut kovin yksinkertainen vastuussa oleville nuorille tytöille. Tutkijalle jalkautuminen itse tapahtumapaikoille oli perspektiiviä tuova kokemus, joka toi tutkittavina olevat lapset hieman lähemmäksi.

roosa5
Kulkueen kulkema reitti hahmoteltuna nyky-Roomaan Google Mapsin avulla

FM Roosa Kallunki
Historia, Tampereen yliopisto
Villa Lanten ystävät ry:n stipendiaattina 1.9.-30.11.

Teksti ja kuvat: Roosa Kallunki

Mainokset

Pässiparaati ja sata kirkkoa

Ulriika Vihervalli

sdr

Pääsiäissunnuntaina juna jätti minut Roomaan kolmen kuukauden post doc -tutkimusta varten. Terminin kaaos ei anna kaupungista idyllistä vaikutelmaa oli sitten pyhäpäivä tai ei, joten pääsiäismaanantaina suuntasinkin heti Via Appialle, jossa pässilaumat kipittivät roomalaista tietä pitkin vanhojen hautojen reunustamina. Maisemaa katsellessa alkoi vanhan Rooman tuntu vihdoin elvytä, ja Lago Albanolle kävellessäni pohdin projektiani. Työni oli kartoittaa myöhäisantiikin Rooman julkisia tiloja, ja tutkia, miten tietyt kaupungin alueet olivat ongelmallisia kristillistymisen jälkeen 400- ja 500- luvuilla. Vaikka Konstantinus Suuren toimesta aloitettiin upeita kirkkoprojekteja 310-luvulla, ei kaupungin ytimeen ilmestynyt kirkkoja ennen 500-lukua – monia teorioita on esitetty viivästymisen selitykseksi.

Aikani kului American Academyn ja Istituto Patristico Augustinianumin kirjastoissa istumiseen, Rooman varhaiskristillisten kirkkojen kartoittamiseen ja niiden ympäristöjen hahmottamiseen. Kirjastopäiviä seurasivat kirkkopäivät, jolloin kiirehdin basilikasta toiseen rakennusten alla olevia jäänteitä metsästäen – jotkut ovat säilyneet hyvin, jotkut eivät lainkaan, ja monet kaivaukset eivät ole avoimia yleisölle tai ovat auki vain kerran kuussa tiettynä keskiviikkoiltapäivänä kello 15.30-17.00, jos sillä tuulella ollaan! Tarkka ja kärsivällinen siis pitää olla, kun lähtee Rooman vanhoja kirkkoja tutkimaan. Santi Nereo ed Achilleo -kirkkoon pyrin kolme kertaa ennen kuin löysin ovet aikataulun mukaisesti avoimena – pieni ja kaunis kirkko Caracallan kylpylän luona, joka on todennäköisesti kiinni.

sabinaVaikka suosikkia ei kai saisi olla, ei Roomasta kuitenkaan löydä upeampaa kirkkoa kuin vuoteen 432 jaa. mennessä valmistunut Santa Sabina, jonka alkuperäismuoto on säilynyt ja jonka 100-luvulta olevat pylväät laitettiin kirkossa uusiokäyttöön. Basilika rakennettiin Aventinus-kukkulalle aiemman domuksen tai insulan päälle, ja sen takaseinällä on yhä värikäs mosaiikki, joka ilmoittaa illyrialaisen Petrus-papin kirkon rakennuttajaksi paavi Celestinuksen aikaan (422-432 jaa.). Mosaiikin alla on kuuluisa puuovi, jossa ehkä lienee yksi varhaisimmista Jeesuksen ristiinnaulitsemiskuvauksista. Jos Santa Sabina ikinä tarvitsee uutta talonmiestä tai vaikka lattianpesijää, lähetän hakemukseni heti.

Basilikan vieressä on myös upea 1200-luvun Santi Bonifacio e Alessio -kirkko, joka on rakennettu vanhemman, pyhän Alexiuksen  titulus-kirkon päälle. Kun kävin kirkossa, sain kuunnella venäläisen pyhiinvaellusryhmän laulua, kun he lupia kyselemättä asettuivat alttaria kohti hymniä esittämään. Aventinuksella on myös Pyhän Priscan kirkko, jonka alla on mithraeumin jäännökset, ja kukkulalla on ollut myös Isis-jumalattaren pyhäkkö Santa Sabinan lähettyvillä. Naapurustolla oli siis jo 400-luvulla kolme kirkkoa lyhyen kävelymatkan päässä toisistaan, rakennettuna vanhojen talojen ja edesmenneiden kulttipaikkojen sekaan. Ehkä kirkkojen uupuminen Rooman ytimestä, lähinnä foorumin ympäriltä, tuntuu oudolta, jos unohtaa, miten monipuolinen myöhäisantiikin kulttuuri yhä oli ja miten uskonnot elivät kaupungissa monessa muodossa. Mahtipontisten ja yksiväritteisten kristillistekstien edessä on helppo unohtaa monivivahteisempi todellisuus.

trude

Monia kirkkoja jäi myös näkemättä kolmenkin kuukauden jälkeen. Perustavaan perehtymiseen tarvitsisi yhden elämän verran aikaa, ja joillakin on ollut siinä suhteessa minua parempi onni. Niinpä yhtenä iltapäivänä suunnistin Cimitero Acattolicoon, Rooman protestantiselle hautausmaalle, koska halusin tavata suuren roomalaisen: saksalaishistorioitsijan Richard Krautheimerin, jonka elämäntyönä oli Rooman kaupungin tutkimus. Vuonna 1980 ilmestynyt Rome: Profile of a City, 312-1308 on vieläkin keskeinen työ kaupungin kehittymisestä ja sen ideologisesta merkityksestä kattaen nöyrästi tuhat vuotta. Hautausmaan kissojen ja Roomaan eksyneiden ja siellä kuolleiden keskellä Krautheimer ja hänen taidehistorioitsijavaimonsa Trude olivat myös. Krautheimer oli onnistunut siinä, mitä monet ovat havitelleet: elämänsä lopussa hänestä oli tullut civis romanus. Lähes neljäkymmentä vuotta on nyt kulunut hänen kirjastaan, ja uudet löydöt yhä kehittävät tulkintoja Rooman kaupungin vaiheista: rakennukset, jumalat ja tutkijat vaihtuvat. Pässit pysyvät.


 FT Ulriika Vihervalli
Suomen Rooman-instituutin post doc -stipendiaattina 1.4.–30.6.

Mehiläisten Rooma

Kaisa Illukka

Illukka_6Työskentelen taiteessani ekologian ja ekologisten kysymysten parissa; mietin erityisesti sitä, kuinka koemme suhteemme ei-inhimilliseen luontoon ja kuinka tämä kokemuksemme rakentuu ja muuttuu. Roomassa työskentelyssäni keskeistä oli perehtyä antiikin mehiläis- ja kasvikulttuuriperintöön, mytologiaan ja kuvastoon ja ylipäänsä laajemmin ajatellen länsimaisen luontosuhteen juuriin. Yhtä tärkeä osa työskentelyäni on tässä hetkessä elävä luonto eli eteläeurooppalaisen kasviston ja mehiläisten läsnäolo suurkaupungissa. Ajattelen ne työtovereinani, ja tarkkailen, kuinka ne tuottavat ”luonnon kirjoitusta” muinaisen ja kerroksellisen ihmiskulttuurin päälle, ja toisaalta toimivat vuorovaikutuksessa sen kanssa.

Villa Lanteen saavuttuani etsin kirjastosta käsiini pari antiikin roomalaisten luontosuhdetta käsittelevää kirjaa (Hughes: Ecology in Ancient Civilizations ja Thommen: An Environmental History of Ancient Greece and Rome). Niiden pohjalta kävi pian selväksi, että senaikaiset luontosuhteet, olipa kyse mehiläisistä tai vaikkapa metsistä, olivat keskeisesti varsin opportunistisia hyötysuhteita. Toki moniin olioihin ja ilmiöihin suhtauduttiin myös (nykyaikaisen luonnontieteellisen tiedon puuttuessa) pelolla, kunnioituksella ja myyttisesti. Näin vuosituhansia myöhemmin on kuitenkin vaikea päästä käsiksi entisaikojen ihmisen sisäiseen luontokokemukseen. Mutta jos ajatellaan omaa kiinnostuksenkohdettani mehiläisiä, ne olivat osa maataloutta, hyödynnettävä luonnonvara ja kovasti arvostetun hunajan tuottajia. Siksi oli pelkästään järkevää luoda mehiläistenhoidon ja hunajantuotannon jumaluus (Mellos/Mellona), aivan samalla tavoin kuin jokaiselle maanviljelyn vaiheelle ja osa-alueelle oli kaikille oma jumaluutensa, mahdollisimman hyvien satojen takaamiseksi.

Vatikaanin museo 7
Mehiläinen Vatikaanin museoiden kartalla

Vergilius kuvaa Georgica – Maanviljelijän työt -kokoelmassaan seikkaperäisesti mehiläistenhoitoa, ja oikeastaan itse ekologista hyönteistäkin, yllättävän hyvin aikaansa nähden. Ennen sokerintuotantoa hunajalla olikin merkittävämpi asema maanviljelyssä, siksi myös mehiläisen merkitys oli suurempi kuin myöhempinä vuosisatoina, jolloin hunaja oli menettänyt asemiaan eikä pölytyksen merkitystä vielä kaikessa laajuudessaan ymmärretty.

Roomalainen, kulttuurinen mehiläissuhde painottuikin omassa tarkastelussani enemmän barokkiaikaan ja mehiläismotiivin hallitsevuuteen kaupungin barokkiarkkitehtuurissa ja -taiteessa. Osallistuin toukokuussa Sveitsin Rooman tiede- ja kulttuuri-instituutin monialaiseen mehiläiskonferenssiin maailman ensimmäisen mehiläispäivän kunniaksi. Kahden päivän tapahtuma tarjoili paitsi eurooppalaista mehiläistutkimusta ja -taidetta, myös tutustumista roomalaiseen mehiläistenhoitoon ja hunajantuotantoon sekä aiheeseen liittyviä työpajoja ja opaskierroksia. Osallistuin Barberini-suvun mehiläistunnusta esittelevälle arkkitehtuurikierrokselle, joka oli mainio johdanto ja oman havainnon orientoiminen mehiläisten jäljittämiseen Rooman kaupunkikuvassa ja museoissa. (Kierroksen jälkeen en voinut enää olla näkemättä mehiläisiä, siis Barberineja kaikkialla. Niitä totisesti on.)

Melissographia_Stelluti
Melissographia

Barberini-suvun mehiläistunnus pohjautunee vuonna 1625 julkaistuun ensimmäiseen tieteelliseen (mikroskoopin avulla tehtyyn) mehiläispiirrokseen, ”melissographiaan”, johon paavi tykästyi ja vaihtoi Barberinien silloisen paarmatunnuksen kolmeksi mehiläiseksi. Paavin mehiläisinnon taustalla oli toki myös hyönteisen merkitys kristillisessä symboliikassa ahkeruuden ja muiden hyveiden vertauskuvana. Myös Villa Lanten seinällä olevasta Historia d’Italia -maalauksesta voi hahmottaa himmeän mehiläiskolmikon. Barberini-mehiläiset eivät sinänsä näy työssäni, vaan ne olivat ennemminkin kulttuurinen viitekehys aihepiiriin Rooma ja mehiläiset.

Palazzo Barberini 8
Palazzo Barberini

Vaikka Rooman kulttuurihistoria on kaupunkikuvassa ohittamaton ja hallitseva, oma kulkemiseni mesipistiäisten perässä näytti kaupungista toisenlaisen puolen, ehkä vähemmän ihmiskeskeisemmänkin: lopulta Roomakin rakentuu luonnonmateriaaleista ja luonnonlakien mukaan, pitkä kulttuuriaika tavallaan rakentuu luonnon päälle tai sen kanssa yhteenkietoutuneena, mitä ihmiset eivät aina ajattele. Käänsin tämän asetelman toisinpäin ja havainnoin, kuinka ei-inhimillinen luonto (tässä tapauksessa kukkakasvit ja mehiläiset) kirjoittaa vuorostaan kulttuurin päälle ja väleihin: puna-apila kukkii Colosseumilla, arkisena, sattumanvaraisena, rikkakasvina, ylimääräisenä, mutta silti samalla vahvana ja perustavana. Kukaan ei valokuvaa tai katso puna-apilaa (paitsi minä), kaikki kuvaavat viereistä tiilirakennusta. Mutta tiilikin on hiekkaa…

Tämä kuvissakin näkyvä päätyöni täällä on siis eräänlainen eurooppalaisen luonto-kulttuurin mehiläiskartta, jonka suurinta, keskusosaa on ollut luontevaa tehdä länsimaisen kulttuurin perustalla Roomassa. Kirjontatekniikkaa käytän, koska se on hidasta, meditatiivista, vähän hankalampaa kuin esimerkiksi piirtäminen ja siinä välineenä on neula, ikään kuin mehiläisillä. Kirjon siis kukkia, joissa olen nähnyt jonkun sortin mehiläisen pölyttämässä. Ja pääasiassa kukkia, jotka kasvavat jollakin historiallisella merkkipaikalla; ikäänkuin luonnon ja kulttuurin ajan rinnastamisesta on kyse, mehiläinen elää muutamia päiviä ja kasvit valtaavat antiikkiset muurit ja rauniot, jotka toisaalta ovat kestäneet 2000 vuotta…


TeM, TaM Kaisa Illukka
Residenssitaiteilijana Villa Lantessa 1.5.-31.8.2018

Salamanisku Gianicololla

Arja Karivieri

Viime perjantaina heräsin aamuyön tunteina voimakkaaseen ukonilmaan, joka tuntui pyörivän aivan Villa Lanten yläpuolella. Salamat valaisivat yötaivasta ja ukkonen jyrisi aivan lähellä. Seuraavassa hetkessä kuului valtaisa räjähdys, maaperä Villa Lanten alla vavahteli: osuiko salama Lanteen? Nousin ylös ja kiersin ympäri johtajan asuntoa,sähköt olivat menneet, mutta ukonilma alkoi väistyä kauemmaksi. Talonmiehemme Giovanni sanoi myöhemmin, että hän luuli pommin räjähtäneen instituutin lähellä.

Patsas kirkkaampi ja suurennettu_ (003)Kyseessä ei ollut pommi, vaan salamanisku, joka vaurioitti Lanten vieressä, Gianicolon kukkulan korkeimmalla kohdalla olevan Giuseppe Garibaldin ratsastajapatsaan jalustan: salama halkaisi jalustaa koristavan leijonareliefin. Salama oli iskenyt Garibaldin pronssipatsaaseen, siitä alaspäin pronssiseen veistosryhmään ja lopulta alas maahan halkaisten matkalla kivisen leijonareliefin. Ratsastajapatsas kuvaa Italian yhtenäistymistaistelun tärkeintä hahmoa, Giuseppe Garibaldia. Pronssinen patsas on graniitista tehdyllä jalustalla, jonka sivuilla ovat pronssiset Eurooppaa ja Amerikkaa kuvaavat allegoriset hahmot sekä vuoden 1860 Marsalan taistelua, Boiadan vastarintaa, Rooman puolustusta ja vapautta symbolisoivat ryhmät.  Rooman kaupungin suuntaan olevalla länsisivulla, aivan Giuseppe Garibaldin katseen alla olevassa korkokuvassa Rooman susi imettää Romulusta ja Remusta. Emilio Gallorin suunnittelema ja realisoima monumentti vihittiin 20. syyskuuta 1895, 25 vuotta Italian yhdistymisen jälkeen.

1

11. syyskuuta Grande Oriente d’Italian suurmestari Stefano Bini ilmoitti Rooman pormestarille Virginia Raggille, että vapaamuurarit ovat valmiita kustantamaan patsaan restauroinnin, koska Garibaldi oli Italian vapaamuurarien suurmestari ja myös kuvanveistäjä Gallori kuului vapaamuurareihin. Joka vuosi, 20. syyskuuta, Grande Oriente d’Italia juhlistaa Italian yhtenäistymisen vuosipäivää laskemalla seppeleen sekä Giuseppe Garibaldin monumentin juureen että Villa Lanten pohjoispuolella olevalle Anita Garibaldin patsaalle. Salamaniskulla on symbolinen merkitys; Garibaldin patsaan restaurointi on tärkeä sekä kaikille italialaisille että vapaamuurareille.

2

Antiikin aikana uskottiin salamaniskun olevan Juppiterin merkki: kun ennustajapapit, auguurit varoittivat ukonilmasta, seuraavan päivän julkiset tilaisuudet saatettiin peruuttaa. Erikoisen luonnonilmiön selittäjäksi tarvittiin joko auguureja tai etruskien haruspex-pappeja, jotka saattoivat kertoa, oliko enne suosiollinen vai vahingollinen, ja määrätä asiankuuluvan toimenpiteen jumalten lepyttämiseksi.

Pesarosta on löytynyt kaksikielinen, etruskin ja latinankielinen, 1. vuosisadalle eKr. ajoitettu hautakivi, jossa Lars Cafates/Lucius Cafatius, haruspex-papilla on lisätitteli fulguriator eli salamoiden tulkitsija. Haruspex analysoi missä osassa taivaankantta salama näkyi ja mihin se iski. Taivaankansi oli jaettu 16 osaan, joita eri jumalat hallitsivat ja samalla tavoin uhrieläinten maksa oli ennustuksia varten jaettu alueisiin kuin taivaankansi; jumalilla oli omat hallintoalueensa ja kunkin jumalan hallintoalueella havaittu ilmiö joko taivaalla tai uhrieläimen maksassa vaikutti tuleviin tapahtumiin.

1024px-Liver_of_Piacenza

Esimerkiksi Livius kertoo teoksessaan Ab urbe condita useista tapauksista, joissa salamanisku on tulkittu enteeksi, samoin Ciceron teoksessa De divinatione pohditaan enteiden merkitystä. Papiston mukaan salamaniskun vaurioittama jumalpatsas tai temppeli saattoi edellyttää puhdistusrituaaleja, rukouksia, suurten uhrieläinten uhrausta ja usean päivän uskonnollisia juhlia tasapainon palauttamiseksi.

Leijonareliefin halkeaminen salamaniskusta olisi 2000 vuotta sitten nähty merkittävänä enteenä jostain tärkeästä tulevasta tapahtumasta. Ciceron mukaan salaman isku vasemmalta oikealle tulkittiin suotuisana enteenä, kun taas oikealta vasemmalle lyönyt salama oli epäonnen merkki. Antiikin tulkinnan mukaisesti voisimme sanoa, että jalustan leijonareliefi on haljennut vasemmasta yläreunasta alas oikealle, jolloin se olisi mahdollisesti tulkittu positiiviseksi enteeksi. Toisaalta ennuspapit olisivat ehkä vaatineet erityisiä rituaaleja ja uhrauksia positiivisen tuloksen varmistamiseksi. Oli niin tai näin, Villa Lantessa toivomme Garibaldin muistomerkille monia tulevia suotuisia vuosikymmeniä ja leijonareliefille pikaista paranemista.

3


 
Prof, FT Arja Karivieri
Suomen Rooman-instituutin johtaja

Suomalaisten arkkitehtiopiskelijoiden Italian-matkat

TkT, FM, arkkitehti SAFA Juhana Heikonen on Suomen Rooman-instituutin arkkitehtiopiskelijakurssin vetäjä.

Suomalaisten arkkitehtiopiskelijoiden arkkitehtuurin historian Italian ekskursioiden perinne on pitkä. Ensimmäiselle ekskursiolle 1800-luvun puolivälissä lähdettiin Helsingistä laivalla Saksaan ja sieltä junalla Alppien ylitse Italiaan. Varsinaisia järjestettyjä ekskursioita arkkitehtiopiskelijoille ei tällöin vielä ollut, vaan matka Italiaan oli enemmänkin osa opintojen viimeistelyä. Näistä opintojen viimeistelijöistä mainittakoon A. H. Dahlström, A. T. Decker, G. F. Granholm, C. Kiseleff, N. Tallgren, H. Trapp, N. M. Weckström ja G. Wilenius. Edellä mainitut arkkitehdit olivat myöhemmin suurelta osin vastuussa siitä miltä mm. Helsingin kantakaupunki näyttää nykyään. Ilman syvällistä arkkitehtuurin historian tuntemustakin voi nähdä, miten pitkät Italian matkat ovat vaikuttaneet nuorien arkkitehtien töihin klassisoivine julkisivuineen ja niiden detaljeineen.

Vuonna 1914 Teknillisen korkeakoulun rehtori ja rakennustaiteen professori Gustaf Nyström (1856–1917) kirjoitti ystävälleen ja kollegalleen Gösta Juslénille, että sopisi toivoa nuoren suomalaisen arkkitehdin lähtevän Vicenzaan tutustumaan Palladion töihin lisää vietettyään hieman aikaa iloisessa Venetsiassa, nähtyään Palladion S. Giorgio Maggioren ja maalattuaan Venetsiassa joitakin akvarelleja – olihan Palladio Nyströmin mielestä ensimmäinen moderni arkkitehti.

Arkkitehtien Italian-matkat jatkuivat itsenäistymiseen asti omatoimisina. Yksi ahkerimpia matkaajia oli Wivi Lönn (1872–1966), jonka pitkät opintomatkat valmistumisen jälkeen kulkivat lähes jokaiseen Euroopan kolkkaan. Lönnin tai Aino Aallon (1894–1949) varhaisista matkoista Italiaan ei ole niin näyttävää julkaisua kuin Hilding Ekelundin (1893–1984) ja Eva Kuhlefelt-Ekelundin (1893–1984) Italian matkoista (Italia la Bella, SLS 2004). Tarkkaan laadituista muistiinpanoista, skisseistä ja mittauspiirustuksista voi helposti löytää yhteyksiä Italian vaikutuksesta nuoren arkkitehtipariskunnan myöhempään tuotantoon (Taidehalli ja Töölön kirkko). Vaikutus ilmenee erityisesti puhdasta pohjoismaista klassismia koristereliefeineen edustavassa Kuhlefelt-Ekelundin Minerva-skolanissa Apollonkadulla Helsingissä (1929). Samaa Italiaan johdettavaa klassismia edustaa myös Suomen Rooman-instituutin säätiön kotiosoite eli Tieteiden talo Kirkkokatu 6:ssa (Elsa Arokallio, 1925).

Otaniemen arkkitehtiosaston pitkän retkiperinteen aloittajana voidaan oikeutetusti pitää Suomen ja Pohjoismaiden rakennustaiteen ja ornamentiikan professori Carolus Lindbergiä (1889–1955). Carolus Lindberg tuli tunnetuksi Sipoon, Hollolan, Janakkalan ja Vanajan kirkkojen restauroinneista. Tämän lisäksi Lindberg tunnetaan Tukholman 1912 olympialaisten Suomen suurruhtinaskunnan jalkapallojoukkueen johtajana, jossa HIFK:n pelipaidoissa pelanneet suomalaiset hävisivät Alankomaille pronssiottelussa.

1 Carolus Lindberg
Carolus Lindberg vuonna 1931. (Kuva: Museovirasto, PIetisen kokoelmat.)

Sodanjälkeiselle arkkitehtiopiskelijasukupolvelle Lindbergin vuoden 1949 ekskursio Italiaan läpi sodan tuhoaman Saksan muodostui ikimuistoiseksi kokemukseksi. Tämä oli ensimmäinen Pohjoismaiden ulkopuolelle suuntautunut ekskursio sitten sodan alkamisen. Carolus ”Cara” Lindbergistä on jäänyt myöhemmille arkkitehtisukupolville mieleen hänen oma Rooman keisareihin viittaava heittonsa ”Dom brukar mig Cara kalla.” Carolus Lindbergin opetus teki lähtemättömän vaikutuksen Alvar Aallon arkkitehtuurin – paljon antiikin jälkiä on Aallon Otaniemen korkeakoulun arkkitehtuurissakin. Aalto jopa puhui ”Otaniemen seitsemästä kukkulasta”!

Italian-matkojen perinne jatkui säännöllisesti seuraavien professuurien aikana. Nils Erik Wickbergin (1909–2002) useista ekskursioista opiskelijoiden kanssa mainittakoon vuoden 1950 syys–lokakuun retki, joka kulki Helsingistä laivalla ja junalla Saksan ja Itävallan kautta Italiaan, jossa kohteina olivat Verona, Venetsia, Firenze, Prato, Pistoia, Lucca, Pisa, Rooma, Napoli, Pompeji, Sorrento, Capri, Palermo, Agrigento, Siracusa, Catania, Taranto, Messina ja Paestum. Wickbergin kirjallinen tuotanto ei keskittynyt pelkästään suomalaiseen rakennusperintöön, vaan koko Italian arkkitehtuuriin antiikista barokkiin.

2 Nils Erk Wickberg
Nils Erik Wickberg (Kuva: Svenska litteratursällskapet i Finland.)

Laaja kirjallinen tuotanto veti pitkiä linjoja roomalaisesta antiikista erityisesti barokin kautta myös moderniin arkkitehtuuriin, jonka kiihkeä puolustaja Wickberg oli. Kirjoituksessaan Omaggio a Borromini (1952) Wickberg päätti oikaista kollegaansa Aulis Blomstedtia, jonka mielestä Borrominin arkkitehtuuri oli ”bisarra inventioner”: Jag hyser givetvis inget tvivel om, att arkitekt Blomstedt inte skulle vara på det klara med de förhållanden jag önskar påpeka. Men som det är möjligt, att någon mindre initierad kunde fatta ifrågavarande passus glimtar av hans personlighet och samtidigt i korthet söka skissera upp hans enastående nyckelställning i den europeiska arkitekturens hävder – detta inte minst som en gärd av tacksamhet till denne egenartade ande för en av de intensivaste upplevelser av konst som blivit mig beskärd. Intohimoisena ja luovana kirjoittajana Wickberg sai useampia palkintoja. Wickberg testamenttasi omaisuutensa Teknillisille korkeakoululle ja Wickberg-rahaston varoilla järjestetään vuosittainen Nils Erik Wickberg -symposium Quo Vadis Architectura kansainvälisine ja kotimaisine vieraineen. Viimeisin Wickberg-symposiumin julkaisu on Baroque Magic and its Reflections (toim. Aino Niskanen, Aalto Arts 2017).

Henrik Liliuksen, Vilhelm Helanderin ja Aino Niskasen professuurien aikana Italian ekskursiot jatkuivat perinteiseen tapaan. Viimeisin Otaniemen arkkitehtiosaston ekskursio Roomaan oli 2016 aiheenaan Rooman ajalliset kerrostumat. Aalto yliopiston laajassa mittauspiirustusarkistossa on Suomen ja Pohjoismaiden ohella myös huomattava määrä opiskelijoiden laatimia piirustuksia Italian matkoilta aina 1800-luvulta lähtien. Allekirjoittanut on ollut myös mukana laatimassa tähän arkistoon vuonna 2001 professori Vilhelm Helanderin johtamalla Roma Barocca -ekskursiolla asema- ja julkisivupiirustuksia Piazza della Querciasta kollegojensa Teemu Taskisen ja Kristo Vesikansan kanssa opiskelijoina. Mittausprojekti oli päättyä hullusti, kun pitkän lounaan jälkeen olimme levittäneet kelamitan aukion poikki Palazzo Spadalta S. Maria della Quercialle sillä seurauksella, että liian vauhdikkaasti kaasuttanut mopedisti oli hirttäytyä kelamittaamme.

3 Aino Niskanen-2
Aino Niskanen opiskelijoiden kanssa Roomassa vuonna 2016. (Kuva kirjoittajan.)

Italian-matkojen perinne tunnetaan myös Tampereen ja Oulun arkkitehtiosastoilla. Opiskelijoiden Italian-matkat ovat myös vaikuttaneet heidän myöhempiin urapolkuihinsa. Wickbergin aikana opiskellut professori emeritus Tore Tallqvist (TTY) laati diplomityönsä Villa Lantesta. Tänä kesänä Tallqvist on palannut Villa Lanteen opiskelijoidensa harjoitustöihin perustuvalla Rooman arkkitehtuurin historiaa käsittelevällä näyttelyllään Amos & Lupa. Näyttely on nähtävissä Villa Lanten loggiassa instituutin vierailuaikoina.

Viimeisen vuoden aikana Otaniemen arkkitehtiosastolla on tehty kolme Italian ja varsinkin Rooman arkkitehtuuriin liittyvää diplomityötä. Suomen Rooman-instituutin vuoden 2016 arkkitehtiopiskelijastipendiaatti Robert Hanson laati diplomityön, joka tutki suomalaista nykyarkkitehtuuria barokin muotokielen ja sen erityispiirteiden kautta. Rikkaalla piirustusmateriaalilla varustettuun Quo Vadis Borromini? Barokin piirteitä suomalaisessa nykyarkkitehtuurissa voi tutustua tämän linkin kautta. Hanson oli mukana instituutin arkkitehtiopiskelijakurssilla vuonna 2015. Samalle kurssille vuonna 2013 osallistuneen Anna Solinin diplomityö Rooman varhaiskristilliset pyörökirkot – Arkkitehtuurin tausta ja tulkinta käsittelee varhaiskristillisten pyörökirkkojen historiaa ja arkkitehtuuria. Jaakko Ojamon diplomityö Antiikin Rooman akveduktit -synteesi vuorostaan käsittelee sitä, miten antiikin Rooman aikainen akvedukti toimi ja mitä eri osia se sisälsi.

Lisää matkakertomuksia ja muuta tietoa teoksissa:

Matkalla! Suomalaiset arkkitehdit opintiellä – En Route! Finnish Architects’ Studies Abroad, Toim. Hildi Hawkins, Maija Kärkkäinen, Nicholas Mayow, Timo Tuomi ja Jouko Vanhanen. Suomen rakennustaiteen museo, Helsinki 1999.

Ville Lukkarinen: Classicism and history: anachronistic architectural thinking in Finland at the turn of the century: Jac. Ahrenberg and Gustaf Nyström. Suomen muinaismuistoyhdistyksen aikakauskirja 93, Helsinki 1989.

Ikuinen Rooma ja ikuinen muutos

Muutos on osa minkä tahansa kaupungin historiaa, niin myös Rooman. Tulin Roomaan ensimmäisen kerran 30 vuotta sitten ja vaikka suurin osa kaupunkia on yhä edelleen samanlainen kuin silloin, niin moni yksityiskohta on muuttunut. Uudisrakennuksia ei Rooman keskustassa tietenkään juuri ole – uusimmat rakennukset ovat yleensä 1900-luvun alkupuolelta, joten Augustuksen rauhanalttarin eli Ara Pacis Augustaen uusi moderni museorakennus herätti paljon keskustelua valmistuttuaan kymmenen vuotta sitten. Miten se sopii yhteen barokkikirkkojen, keskiaikaisten talojen ja antiikin monumenttien kanssa? Arkkitehti Richard Meierin suunnittelema rakennus on kuitenkin muuttumassa olennaiseksi osaksi Mars-kentän topografiaa.

ARAPACIS15
Ara Pacis Augustaen museo. (Kuva: Wikipedia Commons.)

Turistien määrän jatkuva lisääntyminen on johtanut monien arkeologisten kohteiden uudelleenjärjestelyihin. Aikaisemmin Forum Romanumin läpi saattoi kävellä, se oli osa kaupunkirakennetta, mutta nyt se on maksullinen arkeologinen kohde. Viime vuonna käytiin paljon keskustelua siitä, voidaanko Pantheonin sisäänpääsystä ryhtyä ottamaan maksua. Lopulta päädyttiin maksullisuuteen siirtymiseen ja toukokuusta 2018 lähtien yksi Rooman keskeisistä monumenteista muuttuu maksulliseksi. Yksi Rooman ihmeistä on mielestäni aina ollut se, miten kaikki sen aikakaudet ovat luonnollinen osa nykyistä kaupunkirakennetta. Monumenttien eristäminen lippukassan taakse on kuitenkin myös osa niiden suojelemista eikä siltä voi nykyoloissa välttyä.

Suuri muutos on tapahtunut myös Forumin vieressä, jossa viimeisen 25 vuoden aikana on kaivettu esiin lisää keisariforumeita. Harva kuitenkaan muistaa, että prosessi aloitettiin itse asiassa vasta 1930-luvulla, kun Benito Mussolini halusi paraatikadun Colosseumin ja Piazza Venezian välille. Alueelta purettiin pois 1500-luvun alussa rakennettu Quartiere Alessandrino, ja arkeologiset kaivaukset tehtiin niin kiireellä, että niistä jäi hyvin vähän dokumentaatiota. Kaivauksia jatkettiin 1990-luvulla hieman verkkaisemmalla tahdilla ja työ jatkuu edelleen Metro C -linjan töiden takia. Arkeologisten muistomerkkien ”puhdistaminen” Rooman kaupunkikuvaan alkoi 1800–1900-lukujen vaihteessa, kun Roomasta oli tullut jälleen pääkaupunki ja haluttiin saada esiin edellinen yhtenäisen Italian kausi.

romasparita_sds2476
Rooman keisariforumien alue Colosseumilta (vasemmalla) isänmaan alttarille (oikealla) ennen kaivauksia. (Kuva: Roma Sparita.)

Myös Via dei Fori Imperialin alkupiste eli Piazza Venezia on melko nuori nykyisessä asussaan. Palazzo Venezia aukion länsilaidalla on renessanssirakennus ja sen edessä oli alun perin pienehkö aukio. 1900-luvun alussa aukion laitaan tehtiin yhdistyneen Italian ensimmäiselle kuninkaalle Vittorio Emanuele II:lle omistettu monumentti, joka myös isänmaan alttarina tunnetaan. Siinä yhteydessä purettiin aikaisemman aukion sekä Capitolium-kukkulan reunoilta paljon vanhoja kortteleita – yksi fasadi, ns. Michelangelon talon julkisivu siirrettiin silloin Villa Lanten lähelle ison vesisäiliön etuosaksi. Lisäksi Piazza Venezian itäreunalle rakennettiin uusrenessanssityylinen rakennus erään vakuutusyhtiön päämajaksi. Isänmaan alttaria kritisoitiin aikanaan varmasti yhtä paljon kuin Ara Paciksen museota eikä Brescian valkoisesta marmorista tehty kolossi oikein vieläkään sulaudu osaksi maisemaa. Tämän linkin takaa löytyy italiankielinen selostus muutoksista hienojen kuvien kera.

Piazza Venezian ja Via dei Fori Imperialin lisäksi eräs toinen ikonisista näkymistä Roomassa on Mussolinin aikaansaannosta: Via della Conciliazione eli Tiberin rannasta Pietarinkirkolle johtava katu. Aksiaalisen näkymän tieltä purettiin 1930-luvulla keskiaikainen korttelikokonaisuus, ”Spina” di Borgo. Vatikaanin ympäristö on muutenkin muuttunut paljon. Sen vieressä Tiberin tulvatasangolla on Prati-niminen kaupunginosa, joka nyt on täynnä 1800-luvun lopun sekä 1900-luvun alun kerrostaloja. ”Prati” tarkoittaa ’niittyjä’ ja vanhoista maalauksista sekä valokuvista voikin nähdä, että nykyään tiheästi asuttu kaupunginosa oli vielä 1850-luvulla kirjaimellisesti niittyä.

Prati-di-castello-roma ieri e oggi
Prati di Castello 1857 – taustalla häämöttävät Castel Sant’Angelo sekä Pietarinkirkko. (Kuva: Roma Ieri e Oggi.)

Italian yhdistymisen jälkeinen aika 1870-luvulta aina toiseen maailmansotaan saakka on varmasti yksi Rooman kaupunkikuvan suurimpien muutosten kausi. Sitä ennen Rooma oli ollut vuosisatoja paavin hallitsema pienehkö kaupunki, jonka asutuksesta suurin osa sijoittui Vatikaanin, Mars-kentän ja Trasteveren alueille. Sen ulkopuolella alkoi heti maaseutu, kuten Giambattista Nollin 1748 tekemästä kartasta voi todeta – kartasta tehty interaktiivinen versio on mainio väline uuden ja vanhan Rooman vertailuun. Keisari Aurelianuksen aikana vuonna 271 jaa. rakennetut muurit kattoivat silloisen tiiviisti rakennetun alueen, mutta 1700-luvulla suurin osa niiden sisälle jäävästä alueesta oli muuttunut viinitarhaksi tai muuksi maatalousmaaksi.

Rooman tultua jälleen pääkaupungiksi 1870 varsinkin sen reunamilla alkoi kiihkeä rakentaminen, kun oli luotava infrastruktuuri uuden valtion hallinnolle sekä asuntoja Roomaan töihin tuleville virkamiehille ja heidän perheilleen. Henry Jamesin romaani ”Naisen muotokuva” (Portrait of a Lady, 1881) sijoittuu tämän ajan Roomaan. Kirjan loppupuolella sen sankarittaren Isabel Archerin avioliitto on karilla ja hän käy Lateraanikirkossa etsimässä lohtua sen muuttumattomuudesta ja pysyvyydestä. Mutta samalla Aurelianuksen muurien yli näkyvä Rooman maaseudun rauniomaisema on kuin Isabelin elämän raunioiden kuvajainen. Ja vain hiukan myöhemmin rauniot peitti Nuovo Quartiere Esquilinon asuinalue.

Ikuinen Rooma onkin ulkomuodoltaan osin varsin uusi ja se jatkaa edelleen muuttumisleikkiään!

Roomasta otettuja vanhoja valokuvia on kerätty runsaasti muun muassa näille verkkosivuille ja suurin osa tämän tarinan kuvista on löydetty niitä selaillessa.
https://www.romasparita.eu/
https://www.romaierioggi.it/

FT Eeva-Maria Viitanen työskentelee Suomen Rooman-instituutin tutkijalehtorina kaudella 2016-2019.

A dopo, Roma!

Tätä tekstiä kirjoittaessani vietän viimeistä päivääni Roomassa. Olen ollut instituutin CIMO-harjoittelijana syyskuusta joulukuuhun. Tammi- ja helmikuun olen toiminut amanuenssin sijaisena instituutissa. Tässä blogikirjoituksessa kerron hieman kokemuksistani sekä harjoittelu- ja työskentelyjaksostani tässä ikuisessa kaupungissa.

Vaikka Italia on maana tullut tutuksi jo opiskeluaikoina Erasmus-vaihdon ja muiden opintomatkojen myötä, Roomassa olen käynyt vain kaksi kertaa aikaisemmin lyhyillä lomareissuilla. En myöskään tiennyt etukäteen juuri mitään Suomen Rooman-instituutin toiminnasta, vaikka olin aikaisemmin kuullut puhuttavan Villa Lantesta. Tiedossa oli siis paljon uutta ja erilaista!

Ensimmäiset viikot olivat jännittäviä. Tuntui, että työpäivien jälkeen Lanten ja instituutin historiaa päntätessäni mikään ei tahtonut tarttua muistiini tuosta valtavasta tietomäärästä. Ensimmäisenä työpäivänä selvisi myös, että yksi työtehtävistäni olisi instituutin puhelimeen vastaaminen.  Ja sekös oli jännää! Itse kun olen jo sitä sukupolvea, joka käyttää puhelinta kaikkeen muuhun paitsi puhumiseen. Sosiaalisen median, pikaviestisovellusten ja asiakaspalveluchattien myötä puhelimessa puhuminen on minunlaiseni milleniaalin onneksi jo vähentynyt Suomessa, mutta tilanne vaikuttaa olevan eri täällä Italiassa. Italialaiset rakastavat puhelimessa puhumista! Kaupungilla kulkiessa lähes jokaisen vastaantulijan korvalla keikkuu puhelin. Puhelimeen jaksetaan puhua julkisissa kulkuneuvoissa ja jopa skootterilla ajaessa. Silloin italialaisilla on tapana sujauttaa kännykkä kätevästi kypärän ja korvan väliin; täytyyhän puhumisen sujua kätevästi myös kaksipyöräisen selässä!

Tässä puolisen vuotta instituutin puhelimeen vastailleena olen huomannut myös kulttuurienväliset erot varsinkin hiljaisuuden sietämisessä. Puhettahan saattaa italialaisilta tunnetusti tulla kuin konekiväärin suusta. Voin kokemuksesta kertoa, että tällaiselle jäyhälle, lievästä puhelinpelosta kärsivälle, ajoittain tuppisuullekin pohjalaiselle mikään ei ole ollut piinallisempaa kuin se, kun joudut kolmatta kertaa pyytämään vastapuolta toistamaan asiansa (etkä välttämättä vielä sittenkään kuule tai ymmärrä kaikkea). Italialaiset kun ovat suomalaisen näkökulmasta melko malttamattomia kommunikoinnissaan; puhelimessa puhuessa reaktioiden on oltava salamannopeita. Muuten syntyy se pelätty hiljaisuus, joka meille suomalaisille on niin luontaista asian prosessoimiseen käytettävää aikaa. Turhautumisen on kyllä saanut kuulla myös puhelinlinjan toisessa päässä. Alkuaikoina syvät, jopa hieman teatraaliset huokaukset ja prontot tulivat tutuiksi. Mutta niistäkin on nyt selvitty!

IMG_0670
Tammikuinen auringonlasku Piazzale Giuseppe Garibaldilla kivenheiton päässä Suomen Rooman-instituutista.

Työtehtäviini ovat kuuluneet myös muut asiakaspalvelutehtävät, kuten instituutin asukkaiden vastaanottaminen ja neuvonta. Lisäksi olen opastanut instituutissa käyneitä vierailijoita vierailla kielillä ja päivittänyt instituutin kotisivuja sekä sosiaalista mediaa eri kielillä. On ollut mielenkiintoista tutustua eri alan ihmisiin ja olla tekemisissä heidän kanssaan. Olen tavannut muun muassa kirjailijoita, taiteilijoita, muusikoita, toimittajia, näyttelijöitä, käsikirjoittajia, instituutin entisiä johtajia ja monia eri alan tutkijoita sekä opiskelijoita.

Heti syyskuussa harjoitteluni alussa instituuttiin saapui seitsemän yliopisto-opiskelijaa, jotka tulivat neljän viikon pituiselle antiikin ja keskiajan Rooman johdantokurssille. Lisäksi tapasin syksyn mittaan tutkijoita ja muita eri alan ihmisiä, joista pääsin tekemään myös esittelyjä instituutin Instagram-tilille. Viimeisinä työviikkoinani ehdin tapaamaan vielä seitsemän historian alan korkeakouluopiskelijaa, jotka tulivat kolmen kuukauden pituiselle tieteelliselle kurssille. Osallistuin tiiviisti myös moniin erilaisiin seminaareihin, joita instituutissa järjestettiin. Kääntäjän koulutuksen saaneena tunsin ajoittain kipeästi sivistymättömyyteni, kun hädin tuskin osasin lausua antiikin aikana ja keskiajalla eläneiden keisarien nimiä, tai kun muutamilla arkeologisilla kaivauksilla vieraillessani mielikuvitukseni ei mitenkään riittänyt kuvittelemaan, miten eri kokoiset ja muotoiset kivenmurikat olivat entisaikoihin muodostaneet kokonaisia kyliä ja kaupunkeja.

Koko työskentelykauteni kohokohta oli se, kun Colosseum valaistiin 5.12. Suomen lipun väreihin Suomen itsenäisyyden juhlavuoden kunniaksi. Tilaisuudesta uutisoitiin suorana lähetyksenä Suomen televisioon, joten paikalla oli myös suuri idolini toimittaja Ella Kanninen, jonka kanssa onnekseni pääsin myös yhteiskuvaan. Muutamaa päivää myöhemmin Villa Lantessa järjestettiin vielä Suomi 100 -seminaari, jossa oli paikalla useita eri puhujia. Tilaisuuden päätteeksi 80-luvun italodiscoartisti Gazebo esiintyi instituutissa. Loppujen lopuksi jopa tämä ysärin lapsi tunnisti Gazebon (ainakin hieman googlailtuani). Varmasti kovinkaan moni ei ole päässyt joraamaan Gazebon tunnetuimman kappaleen ”I like Chopinin” tahtiin 1500-luvun renessanssihuvilan näköalaparvekkeella ikuisen kaupungin pimenevässä illassa!

IMG_9715
Colosseum Suomen väreissä ja onnellinen fani Ella Kannisen kainalossa.

Vieraassa maassa asuminen lisää itsevarmuutta sekä rohkeutta ja – niin kornilta kuin se saattaa kuulostaakin – tunnen itseni aikuisemmaksi nyt kuin puoli vuotta sitten. Tämän työskentelyjakson aikana olen ylittänyt itseni moneen otteeseen ja ennen kaikkea olen oppinut nauramaan itselleni. Vaikka mokaamisia ja nolojakin hetkiä on ollut (erityisesti juuri puhelimessa), on täytynyt vain oppia pääsemään niiden yli. Kaikesta selviää kyllä, vaikka viime syksynä olikin melkoisen pelottavaa kuuden yliopistovuoden jälkeen valmistua filosofian maisteriksi, katkaista siteet turvalliseen alma materiin ja jättää taakseen todella rakkaaksi kotikaupungiksi muodostunut Turku. Oli aika ottaa askel työelämään ja muuttaa vieraaseen miljoonakaupunkiin. Uskallan väittää, että kaiken tämän jälkeen tuleviin muutoksiin osaa taas suhtautua hieman rennommin. Onhan asioilla tapana järjestyä tavalla tai toisella.

Tässä vaiheessa on aika kiittää lämpimästi koko instituutin henkilökuntaa. On ollut ilo olla osana teitä nämä kuusi kuukautta! Vaikka viimeinen puolivuotinen on ollut ikimuistoinen ja edelleen lähes päivittäin ihastun uudelleen Roomaan kaduilla kulkiessani, kaipaan kuitenkin jo Suomen hiljaisuutta sekä rauhaa ja jopa kylmiä pakkasia, jotka paukkuvat tätä kirjoittaessa eteläistä Suomea myöten. Kuten Suomen Rooman-instituutin intendentillä Simo Örmällä on tapana sanoa: ”On lähdettävä pois, jotta voi palata takaisin”.

IMG_8149muok
”Rooma, joka kääntää ajatukset pois huonoista päivistä.”
IMG_1525
Roomaan 26.2. satanut lumi toi eksotiikkaa viimeisiin työpäiviin.

FM Marjo-Riina Välimaa työskenteli CIMO-harjoittelijana Suomen Rooman-instituutissa neljä kuukautta vuoden 2017 lopussa ja kaksi kuukautta amanuenssin viransijaisena alkuvuodesta 2018.

Kuvat: Marjo-Riina Välimaa