Pässiparaati ja sata kirkkoa

Ulriika Vihervalli

sdr

Pääsiäissunnuntaina juna jätti minut Roomaan kolmen kuukauden post doc -tutkimusta varten. Terminin kaaos ei anna kaupungista idyllistä vaikutelmaa oli sitten pyhäpäivä tai ei, joten pääsiäismaanantaina suuntasinkin heti Via Appialle, jossa pässilaumat kipittivät roomalaista tietä pitkin vanhojen hautojen reunustamina. Maisemaa katsellessa alkoi vanhan Rooman tuntu vihdoin elvytä, ja Lago Albanolle kävellessäni pohdin projektiani. Työni oli kartoittaa myöhäisantiikin Rooman julkisia tiloja, ja tutkia, miten tietyt kaupungin alueet olivat ongelmallisia kristillistymisen jälkeen 400- ja 500- luvuilla. Vaikka Konstantinus Suuren toimesta aloitettiin upeita kirkkoprojekteja 310-luvulla, ei kaupungin ytimeen ilmestynyt kirkkoja ennen 500-lukua – monia teorioita on esitetty viivästymisen selitykseksi.

Aikani kului American Academyn ja Istituto Patristico Augustinianumin kirjastoissa istumiseen, Rooman varhaiskristillisten kirkkojen kartoittamiseen ja niiden ympäristöjen hahmottamiseen. Kirjastopäiviä seurasivat kirkkopäivät, jolloin kiirehdin basilikasta toiseen rakennusten alla olevia jäänteitä metsästäen – jotkut ovat säilyneet hyvin, jotkut eivät lainkaan, ja monet kaivaukset eivät ole avoimia yleisölle tai ovat auki vain kerran kuussa tiettynä keskiviikkoiltapäivänä kello 15.30-17.00, jos sillä tuulella ollaan! Tarkka ja kärsivällinen siis pitää olla, kun lähtee Rooman vanhoja kirkkoja tutkimaan. Santi Nereo ed Achilleo -kirkkoon pyrin kolme kertaa ennen kuin löysin ovet aikataulun mukaisesti avoimena – pieni ja kaunis kirkko Caracallan kylpylän luona, joka on todennäköisesti kiinni.

sabinaVaikka suosikkia ei kai saisi olla, ei Roomasta kuitenkaan löydä upeampaa kirkkoa kuin vuoteen 432 jaa. mennessä valmistunut Santa Sabina, jonka alkuperäismuoto on säilynyt ja jonka 100-luvulta olevat pylväät laitettiin kirkossa uusiokäyttöön. Basilika rakennettiin Aventinus-kukkulalle aiemman domuksen tai insulan päälle, ja sen takaseinällä on yhä värikäs mosaiikki, joka ilmoittaa illyrialaisen Petrus-papin kirkon rakennuttajaksi paavi Celestinuksen aikaan (422-432 jaa.). Mosaiikin alla on kuuluisa puuovi, jossa ehkä lienee yksi varhaisimmista Jeesuksen ristiinnaulitsemiskuvauksista. Jos Santa Sabina ikinä tarvitsee uutta talonmiestä tai vaikka lattianpesijää, lähetän hakemukseni heti.

Basilikan vieressä on myös upea 1200-luvun Santi Bonifacio e Alessio -kirkko, joka on rakennettu vanhemman, pyhän Alexiuksen  titulus-kirkon päälle. Kun kävin kirkossa, sain kuunnella venäläisen pyhiinvaellusryhmän laulua, kun he lupia kyselemättä asettuivat alttaria kohti hymniä esittämään. Aventinuksella on myös Pyhän Priscan kirkko, jonka alla on mithraeumin jäännökset, ja kukkulalla on ollut myös Isis-jumalattaren pyhäkkö Santa Sabinan lähettyvillä. Naapurustolla oli siis jo 400-luvulla kolme kirkkoa lyhyen kävelymatkan päässä toisistaan, rakennettuna vanhojen talojen ja edesmenneiden kulttipaikkojen sekaan. Ehkä kirkkojen uupuminen Rooman ytimestä, lähinnä foorumin ympäriltä, tuntuu oudolta, jos unohtaa, miten monipuolinen myöhäisantiikin kulttuuri yhä oli ja miten uskonnot elivät kaupungissa monessa muodossa. Mahtipontisten ja yksiväritteisten kristillistekstien edessä on helppo unohtaa monivivahteisempi todellisuus.

trude

Monia kirkkoja jäi myös näkemättä kolmenkin kuukauden jälkeen. Perustavaan perehtymiseen tarvitsisi yhden elämän verran aikaa, ja joillakin on ollut siinä suhteessa minua parempi onni. Niinpä yhtenä iltapäivänä suunnistin Cimitero Acattolicoon, Rooman protestantiselle hautausmaalle, koska halusin tavata suuren roomalaisen: saksalaishistorioitsijan Richard Krautheimerin, jonka elämäntyönä oli Rooman kaupungin tutkimus. Vuonna 1980 ilmestynyt Rome: Profile of a City, 312-1308 on vieläkin keskeinen työ kaupungin kehittymisestä ja sen ideologisesta merkityksestä kattaen nöyrästi tuhat vuotta. Hautausmaan kissojen ja Roomaan eksyneiden ja siellä kuolleiden keskellä Krautheimer ja hänen taidehistorioitsijavaimonsa Trude olivat myös. Krautheimer oli onnistunut siinä, mitä monet ovat havitelleet: elämänsä lopussa hänestä oli tullut civis romanus. Lähes neljäkymmentä vuotta on nyt kulunut hänen kirjastaan, ja uudet löydöt yhä kehittävät tulkintoja Rooman kaupungin vaiheista: rakennukset, jumalat ja tutkijat vaihtuvat. Pässit pysyvät.


 FT Ulriika Vihervalli
Suomen Rooman-instituutin post doc -stipendiaattina 1.4.–30.6.

Mainokset

Salamanisku Gianicololla

Arja Karivieri

Viime perjantaina heräsin aamuyön tunteina voimakkaaseen ukonilmaan, joka tuntui pyörivän aivan Villa Lanten yläpuolella. Salamat valaisivat yötaivasta ja ukkonen jyrisi aivan lähellä. Seuraavassa hetkessä kuului valtaisa räjähdys, maaperä Villa Lanten alla vavahteli: osuiko salama Lanteen? Nousin ylös ja kiersin ympäri johtajan asuntoa,sähköt olivat menneet, mutta ukonilma alkoi väistyä kauemmaksi. Talonmiehemme Giovanni sanoi myöhemmin, että hän luuli pommin räjähtäneen instituutin lähellä.

Patsas kirkkaampi ja suurennettu_ (003)Kyseessä ei ollut pommi, vaan salamanisku, joka vaurioitti Lanten vieressä, Gianicolon kukkulan korkeimmalla kohdalla olevan Giuseppe Garibaldin ratsastajapatsaan jalustan: salama halkaisi jalustaa koristavan leijonareliefin. Salama oli iskenyt Garibaldin pronssipatsaaseen, siitä alaspäin pronssiseen veistosryhmään ja lopulta alas maahan halkaisten matkalla kivisen leijonareliefin. Ratsastajapatsas kuvaa Italian yhtenäistymistaistelun tärkeintä hahmoa, Giuseppe Garibaldia. Pronssinen patsas on graniitista tehdyllä jalustalla, jonka sivuilla ovat pronssiset Eurooppaa ja Amerikkaa kuvaavat allegoriset hahmot sekä vuoden 1860 Marsalan taistelua, Boiadan vastarintaa, Rooman puolustusta ja vapautta symbolisoivat ryhmät.  Rooman kaupungin suuntaan olevalla länsisivulla, aivan Giuseppe Garibaldin katseen alla olevassa korkokuvassa Rooman susi imettää Romulusta ja Remusta. Emilio Gallorin suunnittelema ja realisoima monumentti vihittiin 20. syyskuuta 1895, 25 vuotta Italian yhdistymisen jälkeen.

1

11. syyskuuta Grande Oriente d’Italian suurmestari Stefano Bini ilmoitti Rooman pormestarille Virginia Raggille, että vapaamuurarit ovat valmiita kustantamaan patsaan restauroinnin, koska Garibaldi oli Italian vapaamuurarien suurmestari ja myös kuvanveistäjä Gallori kuului vapaamuurareihin. Joka vuosi, 20. syyskuuta, Grande Oriente d’Italia juhlistaa Italian yhtenäistymisen vuosipäivää laskemalla seppeleen sekä Giuseppe Garibaldin monumentin juureen että Villa Lanten pohjoispuolella olevalle Anita Garibaldin patsaalle. Salamaniskulla on symbolinen merkitys; Garibaldin patsaan restaurointi on tärkeä sekä kaikille italialaisille että vapaamuurareille.

2

Antiikin aikana uskottiin salamaniskun olevan Juppiterin merkki: kun ennustajapapit, auguurit varoittivat ukonilmasta, seuraavan päivän julkiset tilaisuudet saatettiin peruuttaa. Erikoisen luonnonilmiön selittäjäksi tarvittiin joko auguureja tai etruskien haruspex-pappeja, jotka saattoivat kertoa, oliko enne suosiollinen vai vahingollinen, ja määrätä asiankuuluvan toimenpiteen jumalten lepyttämiseksi.

Pesarosta on löytynyt kaksikielinen, etruskin ja latinankielinen, 1. vuosisadalle eKr. ajoitettu hautakivi, jossa Lars Cafates/Lucius Cafatius, haruspex-papilla on lisätitteli fulguriator eli salamoiden tulkitsija. Haruspex analysoi missä osassa taivaankantta salama näkyi ja mihin se iski. Taivaankansi oli jaettu 16 osaan, joita eri jumalat hallitsivat ja samalla tavoin uhrieläinten maksa oli ennustuksia varten jaettu alueisiin kuin taivaankansi; jumalilla oli omat hallintoalueensa ja kunkin jumalan hallintoalueella havaittu ilmiö joko taivaalla tai uhrieläimen maksassa vaikutti tuleviin tapahtumiin.

1024px-Liver_of_Piacenza

Esimerkiksi Livius kertoo teoksessaan Ab urbe condita useista tapauksista, joissa salamanisku on tulkittu enteeksi, samoin Ciceron teoksessa De divinatione pohditaan enteiden merkitystä. Papiston mukaan salamaniskun vaurioittama jumalpatsas tai temppeli saattoi edellyttää puhdistusrituaaleja, rukouksia, suurten uhrieläinten uhrausta ja usean päivän uskonnollisia juhlia tasapainon palauttamiseksi.

Leijonareliefin halkeaminen salamaniskusta olisi 2000 vuotta sitten nähty merkittävänä enteenä jostain tärkeästä tulevasta tapahtumasta. Ciceron mukaan salaman isku vasemmalta oikealle tulkittiin suotuisana enteenä, kun taas oikealta vasemmalle lyönyt salama oli epäonnen merkki. Antiikin tulkinnan mukaisesti voisimme sanoa, että jalustan leijonareliefi on haljennut vasemmasta yläreunasta alas oikealle, jolloin se olisi mahdollisesti tulkittu positiiviseksi enteeksi. Toisaalta ennuspapit olisivat ehkä vaatineet erityisiä rituaaleja ja uhrauksia positiivisen tuloksen varmistamiseksi. Oli niin tai näin, Villa Lantessa toivomme Garibaldin muistomerkille monia tulevia suotuisia vuosikymmeniä ja leijonareliefille pikaista paranemista.

3


 
Prof, FT Arja Karivieri
Suomen Rooman-instituutin johtaja

Piirtokirjoituksia pitkin Italiaa

Urpo Kantola

Rooman kiviä oli käännelty jo useampaankin otteeseen, ja ikuiseksi kutsutulla kaupungilla oli tarjota minulle, kuluneen kevätkauden wihuristille, etupäässä tutkimuskirjastojen viileyttä, kelpo ravintoloita ja toisinaan negroni työpäivän pääteeksi. Nämä toki toivotin tervetulleiksi, mutta tähän niistä – saati muusta sitäkin banaalimmasta – olisi vaivalloista puristaa mitään, mikä sitoisi lukijan mielenkiinnon tähän kirjoitelmaan hetkeäkään pidemmäksi.

Näinpä kerron pikemmin vaikkapa siitä, kun vierailin erään italialaisen diktaattorin synnyinseutuna tunnetussa Forlìssa ja sain tilaisuuden käväistä sieltä ihailemassa Ravennan ihmeitä. Kaiken muun kiintoisan ohella, mitä kaupungin muinaisuuksien joukosta löytyy, arkkipiispalliseen museoon oli pantu näytille puolimetrinen pronssinen kirkonkello (ei valokuvaa, koska kuvaaminen oli kielletty). Bonifatius VIII:n kerrotaan lahjoittaneen sen Ravennaan vuoden 1300 ensimmäisen kristillisen iubilaeum-juhlavuoden aikana tai jälkimainingeissa. Liittymättä nykyisiin tutkimusintresseihini se kuitenkin kytkeytyy instituutin viimeisimmän työryhmän hankkeeseen, semminkin kun kelloa kiertää kirjoitus: an(n)o D(omi)ni M CCC t(empor)e d(omi)ni Bonifacii p(a)p(ae) o(c)t(avi). Muuan erityispiirre maustaa tapausta: kirjoitus juoksee oikealta vasemmalle. Paavi on teettänyt kelloja saadakseen juhlavuoden soimaan komeammin, mutta tämän maanantaikappaleen valumuottiin on kirjaimet piirustettu väärin päin, ja tästä huolimatta – vai tämän takia? – Bonifatius on kokenut antaa sen ravennalaisille.

1 Verona-UrpoKantola
Kreikkalainen hautasteele hellenistiseltä ajalta.

Siitäkin saatan mieluummin mainita, että muutaman päivän perästä käväisin myös Veronassa, joka ei ainoastaan osoittautunut kuvaukselliseksi, vaan myös aidosti kiinnostavaksi. Pääasiallinen vierailukohteeni oli ilman muuta Museo Lapidario Maffeiano, joka perustuu Scipione Maffein (1675–1755) luomaan kokoelmaan. Voittopuolisesti se on koottu paikallisista roomalaisajan piirtokirjoituskivistä, mutta muualtakin on haettu: on pieni etruskikokoelma sekä pari Palermosta tuotua arabian- ja hepreankielistä keskiaikaista piirtokirjoitusta. Lisäksi oman pienen, mutta oikein edustuskelpoisen osastonsa muodostaa kreikankielinen tuontitavara, jonka valtaosa on perujaan Kykladeilta, Vähä-Aasian länsirannikolta tai näiden väliltä. Alkuperä liittyykin noiden aikojen kauppareitteihin, sillä hautasteelejä ja muuta sopivan muotoista on käytetty kauppa-alusten painolastina ja siten päätynyt Venetsiaan, joten keräilijän tuskin on tarvinnut hakea niitä sen kauempaa. Kiinnostus tällaisia esineitä kohtaan tietysti antoi joillekin hieman oppineemmille voitontavoitteijoille aihetta tehtailla omia piirtokirjoituksia tekstittömiin (tai tekstinsä menettäneisiin) kiviin, ja tällaisia on tarttunut muutama Scipionenkin haaviin. Esimerkiksi hellenistiseen hautasteeleen, kukaties Deloksen naapurisaaren Rheneian hautausmaalta poimittuun, tehty myöhempi kirjoitus mitä ilmeisimmin on sekä kieliasulta että visuaaliselta toteutukselta verrattaen tuore.

3 Termini Imerese-UrpoKantola
Veistosjalusta Termini Imeresestä, ajanlaskumme alun paikkeilta.

Koska käyntini Kreikan puolella Euboian Khalkiissa jäi tuloksiltaan mitä laihimmaksi, on parasta loikata suoraan Sisilian pohjoisrannikolle, jossa kesäkuussa kävin kauttakulkumatkalla vanhassa kunnon Palermossa ja uudessa tuttavuudessa, Termini Imeresessä. Jälkimmäinen vaikutti olevan itsestään sangen niukasti melua pitävä pienemmänlainen kaupunki, joten oli sitäkin mainittavampi sattumus, että sikäläisen museon luultavasti ainoat toiset sen päivän vierailijat olivat italianopettajia Suomesta. Piirtokirjoitusten osalta roomalaisvalloitusten jälkeistä (200-l eaa.) Sisiliaa leimaa valinta, käyttääkö latinaa vai kreikkaa, jolla oli vanhastaan tukeva jalansija saarella. Erinomainen esimerkki tästä on Palermon museossa säilytettävä mainosplakaatti, jolla työpaja kertoo niin kreikaksi kuin latinaksi tuottavansa piirtokirjoituksia molemmilla kielillä. Tämä muuten on näytteillä pienessä Välimeren alueen epigrafiaa yleisesti esittelevässä huoneessa, joka tarjoaa asiasta kiinnostuneille mutta vähemmän tietäville mainion pikakurssin muinaisen piirtokirjoittamisen luonteesta. Kielivaihtelua ilmentää Termini Imeresessä oleva latinankielinen veistosjalusta sotilastribuuni Gnaeus Pollienukselle ajanlaskumme alun vaiheilta ja toinen vastaava, mutta kreikankielinen Palermossa tämän sukulaiselle – ellei peräti samalle miehelle. Valitettavasti kirjoitus on paikoin erittäin huonosti säilynyt.

Liparilainen hautacippus paikallisesta tuliperäisestä kivestä, todennäköisesti 1. vuosisadalta eaa.
Liparilainen hautacippus paikallisesta tuliperäisestä kivestä, todennäköisesti 1. vuosisadalta eaa.

Sisilian rannoilta hankin vesille saavuttaakseni Aiolian saaret, eritoten Liparin. Onnekseni kaarevassa haaksessa oli neuvokas kippari ja itseäni etevämpi miehistö, joten Aioloksen asunnot saavutettiin kohtuuajassa siitäkin huolimatta, että minäkin kajosin ruoriin. Suosituksen voi myöntää Liparin museon meriarkeologiahuoneelle, jonka näyttely on koottu lukuisista Aiolian kareille jääneistä hylyistä yli kahden ja puolen vuosituhannen ajalta aina 1600-luvulle saakka. Varsinaisesti minut kuitenkin houkuttivat paikalle Liparin hautacippukset, jotka pelkkyyttään ovat hyvin yksitoikkoisen näköisiä, mutta tarjoavat hyvää suhteellisen varhaista näyttöä samoista kielikysymyksistä kuin Sisilian pääsaaren puolella. Muun muassa erään Marcus Rustiuksen muistomerkin harvasanainen kreikkalainen tervehdys vainajalle ”Μ. Ῥούστει, χαῖρε” antaa osviittaa siitä, että – verrattuna itäisempiin kreikankielisiin alueisiin – Liparilla toisaalta on jo aikaisin harrastettu roomalaisittain tavanomaista etunimen lyhentämistä ja toisaalta latinan vaikutusta on tihkunut kreikkalaiseen ilmaisuun: tässä (pitkää) i-äännettä vastaava pääte -ει yhtenee nimen latinalaiseen vokatiivimuotoon, joka kreikkalaisittain olisi oikeammin Ῥούστιε.

Siinä lienee pääpiirteissään se, mitä nähdystä ja koetusta maksaa vaivan kertoa tässä. Näinpä päätän tähän ja vetäydyn esiripun taakse kiittäen instituuttia erinomaisesta työskentelykeväästä ja kaikista näistä mahdollisuuksista.

Tuurilla wihuristikin navigoi. (Kuva: Eemeli Kantola)
Tuurilla wihuristikin navigoi. (Kuva: Eemeli Kantola)

FM Urpo Kantola
Klassillinen filologia, Helsingin yliopisto
Wihurin stipendiaatti kevät 2018

Teksti ja kuvat: Urpo Kantola (ellei toisin mainita)

Suomalaisten arkkitehtiopiskelijoiden Italian-matkat

TkT, FM, arkkitehti SAFA Juhana Heikonen on Suomen Rooman-instituutin arkkitehtiopiskelijakurssin vetäjä.

Suomalaisten arkkitehtiopiskelijoiden arkkitehtuurin historian Italian ekskursioiden perinne on pitkä. Ensimmäiselle ekskursiolle 1800-luvun puolivälissä lähdettiin Helsingistä laivalla Saksaan ja sieltä junalla Alppien ylitse Italiaan. Varsinaisia järjestettyjä ekskursioita arkkitehtiopiskelijoille ei tällöin vielä ollut, vaan matka Italiaan oli enemmänkin osa opintojen viimeistelyä. Näistä opintojen viimeistelijöistä mainittakoon A. H. Dahlström, A. T. Decker, G. F. Granholm, C. Kiseleff, N. Tallgren, H. Trapp, N. M. Weckström ja G. Wilenius. Edellä mainitut arkkitehdit olivat myöhemmin suurelta osin vastuussa siitä miltä mm. Helsingin kantakaupunki näyttää nykyään. Ilman syvällistä arkkitehtuurin historian tuntemustakin voi nähdä, miten pitkät Italian matkat ovat vaikuttaneet nuorien arkkitehtien töihin klassisoivine julkisivuineen ja niiden detaljeineen.

Vuonna 1914 Teknillisen korkeakoulun rehtori ja rakennustaiteen professori Gustaf Nyström (1856–1917) kirjoitti ystävälleen ja kollegalleen Gösta Juslénille, että sopisi toivoa nuoren suomalaisen arkkitehdin lähtevän Vicenzaan tutustumaan Palladion töihin lisää vietettyään hieman aikaa iloisessa Venetsiassa, nähtyään Palladion S. Giorgio Maggioren ja maalattuaan Venetsiassa joitakin akvarelleja – olihan Palladio Nyströmin mielestä ensimmäinen moderni arkkitehti.

Arkkitehtien Italian-matkat jatkuivat itsenäistymiseen asti omatoimisina. Yksi ahkerimpia matkaajia oli Wivi Lönn (1872–1966), jonka pitkät opintomatkat valmistumisen jälkeen kulkivat lähes jokaiseen Euroopan kolkkaan. Lönnin tai Aino Aallon (1894–1949) varhaisista matkoista Italiaan ei ole niin näyttävää julkaisua kuin Hilding Ekelundin (1893–1984) ja Eva Kuhlefelt-Ekelundin (1893–1984) Italian matkoista (Italia la Bella, SLS 2004). Tarkkaan laadituista muistiinpanoista, skisseistä ja mittauspiirustuksista voi helposti löytää yhteyksiä Italian vaikutuksesta nuoren arkkitehtipariskunnan myöhempään tuotantoon (Taidehalli ja Töölön kirkko). Vaikutus ilmenee erityisesti puhdasta pohjoismaista klassismia koristereliefeineen edustavassa Kuhlefelt-Ekelundin Minerva-skolanissa Apollonkadulla Helsingissä (1929). Samaa Italiaan johdettavaa klassismia edustaa myös Suomen Rooman-instituutin säätiön kotiosoite eli Tieteiden talo Kirkkokatu 6:ssa (Elsa Arokallio, 1925).

Otaniemen arkkitehtiosaston pitkän retkiperinteen aloittajana voidaan oikeutetusti pitää Suomen ja Pohjoismaiden rakennustaiteen ja ornamentiikan professori Carolus Lindbergiä (1889–1955). Carolus Lindberg tuli tunnetuksi Sipoon, Hollolan, Janakkalan ja Vanajan kirkkojen restauroinneista. Tämän lisäksi Lindberg tunnetaan Tukholman 1912 olympialaisten Suomen suurruhtinaskunnan jalkapallojoukkueen johtajana, jossa HIFK:n pelipaidoissa pelanneet suomalaiset hävisivät Alankomaille pronssiottelussa.

1 Carolus Lindberg
Carolus Lindberg vuonna 1931. (Kuva: Museovirasto, PIetisen kokoelmat.)

Sodanjälkeiselle arkkitehtiopiskelijasukupolvelle Lindbergin vuoden 1949 ekskursio Italiaan läpi sodan tuhoaman Saksan muodostui ikimuistoiseksi kokemukseksi. Tämä oli ensimmäinen Pohjoismaiden ulkopuolelle suuntautunut ekskursio sitten sodan alkamisen. Carolus ”Cara” Lindbergistä on jäänyt myöhemmille arkkitehtisukupolville mieleen hänen oma Rooman keisareihin viittaava heittonsa ”Dom brukar mig Cara kalla.” Carolus Lindbergin opetus teki lähtemättömän vaikutuksen Alvar Aallon arkkitehtuurin – paljon antiikin jälkiä on Aallon Otaniemen korkeakoulun arkkitehtuurissakin. Aalto jopa puhui ”Otaniemen seitsemästä kukkulasta”!

Italian-matkojen perinne jatkui säännöllisesti seuraavien professuurien aikana. Nils Erik Wickbergin (1909–2002) useista ekskursioista opiskelijoiden kanssa mainittakoon vuoden 1950 syys–lokakuun retki, joka kulki Helsingistä laivalla ja junalla Saksan ja Itävallan kautta Italiaan, jossa kohteina olivat Verona, Venetsia, Firenze, Prato, Pistoia, Lucca, Pisa, Rooma, Napoli, Pompeji, Sorrento, Capri, Palermo, Agrigento, Siracusa, Catania, Taranto, Messina ja Paestum. Wickbergin kirjallinen tuotanto ei keskittynyt pelkästään suomalaiseen rakennusperintöön, vaan koko Italian arkkitehtuuriin antiikista barokkiin.

2 Nils Erk Wickberg
Nils Erik Wickberg (Kuva: Svenska litteratursällskapet i Finland.)

Laaja kirjallinen tuotanto veti pitkiä linjoja roomalaisesta antiikista erityisesti barokin kautta myös moderniin arkkitehtuuriin, jonka kiihkeä puolustaja Wickberg oli. Kirjoituksessaan Omaggio a Borromini (1952) Wickberg päätti oikaista kollegaansa Aulis Blomstedtia, jonka mielestä Borrominin arkkitehtuuri oli ”bisarra inventioner”: Jag hyser givetvis inget tvivel om, att arkitekt Blomstedt inte skulle vara på det klara med de förhållanden jag önskar påpeka. Men som det är möjligt, att någon mindre initierad kunde fatta ifrågavarande passus glimtar av hans personlighet och samtidigt i korthet söka skissera upp hans enastående nyckelställning i den europeiska arkitekturens hävder – detta inte minst som en gärd av tacksamhet till denne egenartade ande för en av de intensivaste upplevelser av konst som blivit mig beskärd. Intohimoisena ja luovana kirjoittajana Wickberg sai useampia palkintoja. Wickberg testamenttasi omaisuutensa Teknillisille korkeakoululle ja Wickberg-rahaston varoilla järjestetään vuosittainen Nils Erik Wickberg -symposium Quo Vadis Architectura kansainvälisine ja kotimaisine vieraineen. Viimeisin Wickberg-symposiumin julkaisu on Baroque Magic and its Reflections (toim. Aino Niskanen, Aalto Arts 2017).

Henrik Liliuksen, Vilhelm Helanderin ja Aino Niskasen professuurien aikana Italian ekskursiot jatkuivat perinteiseen tapaan. Viimeisin Otaniemen arkkitehtiosaston ekskursio Roomaan oli 2016 aiheenaan Rooman ajalliset kerrostumat. Aalto yliopiston laajassa mittauspiirustusarkistossa on Suomen ja Pohjoismaiden ohella myös huomattava määrä opiskelijoiden laatimia piirustuksia Italian matkoilta aina 1800-luvulta lähtien. Allekirjoittanut on ollut myös mukana laatimassa tähän arkistoon vuonna 2001 professori Vilhelm Helanderin johtamalla Roma Barocca -ekskursiolla asema- ja julkisivupiirustuksia Piazza della Querciasta kollegojensa Teemu Taskisen ja Kristo Vesikansan kanssa opiskelijoina. Mittausprojekti oli päättyä hullusti, kun pitkän lounaan jälkeen olimme levittäneet kelamitan aukion poikki Palazzo Spadalta S. Maria della Quercialle sillä seurauksella, että liian vauhdikkaasti kaasuttanut mopedisti oli hirttäytyä kelamittaamme.

3 Aino Niskanen-2
Aino Niskanen opiskelijoiden kanssa Roomassa vuonna 2016. (Kuva kirjoittajan.)

Italian-matkojen perinne tunnetaan myös Tampereen ja Oulun arkkitehtiosastoilla. Opiskelijoiden Italian-matkat ovat myös vaikuttaneet heidän myöhempiin urapolkuihinsa. Wickbergin aikana opiskellut professori emeritus Tore Tallqvist (TTY) laati diplomityönsä Villa Lantesta. Tänä kesänä Tallqvist on palannut Villa Lanteen opiskelijoidensa harjoitustöihin perustuvalla Rooman arkkitehtuurin historiaa käsittelevällä näyttelyllään Amos & Lupa. Näyttely on nähtävissä Villa Lanten loggiassa instituutin vierailuaikoina.

Viimeisen vuoden aikana Otaniemen arkkitehtiosastolla on tehty kolme Italian ja varsinkin Rooman arkkitehtuuriin liittyvää diplomityötä. Suomen Rooman-instituutin vuoden 2016 arkkitehtiopiskelijastipendiaatti Robert Hanson laati diplomityön, joka tutki suomalaista nykyarkkitehtuuria barokin muotokielen ja sen erityispiirteiden kautta. Rikkaalla piirustusmateriaalilla varustettuun Quo Vadis Borromini? Barokin piirteitä suomalaisessa nykyarkkitehtuurissa voi tutustua tämän linkin kautta. Hanson oli mukana instituutin arkkitehtiopiskelijakurssilla vuonna 2015. Samalle kurssille vuonna 2013 osallistuneen Anna Solinin diplomityö Rooman varhaiskristilliset pyörökirkot – Arkkitehtuurin tausta ja tulkinta käsittelee varhaiskristillisten pyörökirkkojen historiaa ja arkkitehtuuria. Jaakko Ojamon diplomityö Antiikin Rooman akveduktit -synteesi vuorostaan käsittelee sitä, miten antiikin Rooman aikainen akvedukti toimi ja mitä eri osia se sisälsi.

Lisää matkakertomuksia ja muuta tietoa teoksissa:

Matkalla! Suomalaiset arkkitehdit opintiellä – En Route! Finnish Architects’ Studies Abroad, Toim. Hildi Hawkins, Maija Kärkkäinen, Nicholas Mayow, Timo Tuomi ja Jouko Vanhanen. Suomen rakennustaiteen museo, Helsinki 1999.

Ville Lukkarinen: Classicism and history: anachronistic architectural thinking in Finland at the turn of the century: Jac. Ahrenberg and Gustaf Nyström. Suomen muinaismuistoyhdistyksen aikakauskirja 93, Helsinki 1989.

Ikuinen Rooma ja ikuinen muutos

Muutos on osa minkä tahansa kaupungin historiaa, niin myös Rooman. Tulin Roomaan ensimmäisen kerran 30 vuotta sitten ja vaikka suurin osa kaupunkia on yhä edelleen samanlainen kuin silloin, niin moni yksityiskohta on muuttunut. Uudisrakennuksia ei Rooman keskustassa tietenkään juuri ole – uusimmat rakennukset ovat yleensä 1900-luvun alkupuolelta, joten Augustuksen rauhanalttarin eli Ara Pacis Augustaen uusi moderni museorakennus herätti paljon keskustelua valmistuttuaan kymmenen vuotta sitten. Miten se sopii yhteen barokkikirkkojen, keskiaikaisten talojen ja antiikin monumenttien kanssa? Arkkitehti Richard Meierin suunnittelema rakennus on kuitenkin muuttumassa olennaiseksi osaksi Mars-kentän topografiaa.

ARAPACIS15
Ara Pacis Augustaen museo. (Kuva: Wikipedia Commons.)

Turistien määrän jatkuva lisääntyminen on johtanut monien arkeologisten kohteiden uudelleenjärjestelyihin. Aikaisemmin Forum Romanumin läpi saattoi kävellä, se oli osa kaupunkirakennetta, mutta nyt se on maksullinen arkeologinen kohde. Viime vuonna käytiin paljon keskustelua siitä, voidaanko Pantheonin sisäänpääsystä ryhtyä ottamaan maksua. Lopulta päädyttiin maksullisuuteen siirtymiseen ja toukokuusta 2018 lähtien yksi Rooman keskeisistä monumenteista muuttuu maksulliseksi. Yksi Rooman ihmeistä on mielestäni aina ollut se, miten kaikki sen aikakaudet ovat luonnollinen osa nykyistä kaupunkirakennetta. Monumenttien eristäminen lippukassan taakse on kuitenkin myös osa niiden suojelemista eikä siltä voi nykyoloissa välttyä.

Suuri muutos on tapahtunut myös Forumin vieressä, jossa viimeisen 25 vuoden aikana on kaivettu esiin lisää keisariforumeita. Harva kuitenkaan muistaa, että prosessi aloitettiin itse asiassa vasta 1930-luvulla, kun Benito Mussolini halusi paraatikadun Colosseumin ja Piazza Venezian välille. Alueelta purettiin pois 1500-luvun alussa rakennettu Quartiere Alessandrino, ja arkeologiset kaivaukset tehtiin niin kiireellä, että niistä jäi hyvin vähän dokumentaatiota. Kaivauksia jatkettiin 1990-luvulla hieman verkkaisemmalla tahdilla ja työ jatkuu edelleen Metro C -linjan töiden takia. Arkeologisten muistomerkkien ”puhdistaminen” Rooman kaupunkikuvaan alkoi 1800–1900-lukujen vaihteessa, kun Roomasta oli tullut jälleen pääkaupunki ja haluttiin saada esiin edellinen yhtenäisen Italian kausi.

romasparita_sds2476
Rooman keisariforumien alue Colosseumilta (vasemmalla) isänmaan alttarille (oikealla) ennen kaivauksia. (Kuva: Roma Sparita.)

Myös Via dei Fori Imperialin alkupiste eli Piazza Venezia on melko nuori nykyisessä asussaan. Palazzo Venezia aukion länsilaidalla on renessanssirakennus ja sen edessä oli alun perin pienehkö aukio. 1900-luvun alussa aukion laitaan tehtiin yhdistyneen Italian ensimmäiselle kuninkaalle Vittorio Emanuele II:lle omistettu monumentti, joka myös isänmaan alttarina tunnetaan. Siinä yhteydessä purettiin aikaisemman aukion sekä Capitolium-kukkulan reunoilta paljon vanhoja kortteleita – yksi fasadi, ns. Michelangelon talon julkisivu siirrettiin silloin Villa Lanten lähelle ison vesisäiliön etuosaksi. Lisäksi Piazza Venezian itäreunalle rakennettiin uusrenessanssityylinen rakennus erään vakuutusyhtiön päämajaksi. Isänmaan alttaria kritisoitiin aikanaan varmasti yhtä paljon kuin Ara Paciksen museota eikä Brescian valkoisesta marmorista tehty kolossi oikein vieläkään sulaudu osaksi maisemaa. Tämän linkin takaa löytyy italiankielinen selostus muutoksista hienojen kuvien kera.

Piazza Venezian ja Via dei Fori Imperialin lisäksi eräs toinen ikonisista näkymistä Roomassa on Mussolinin aikaansaannosta: Via della Conciliazione eli Tiberin rannasta Pietarinkirkolle johtava katu. Aksiaalisen näkymän tieltä purettiin 1930-luvulla keskiaikainen korttelikokonaisuus, ”Spina” di Borgo. Vatikaanin ympäristö on muutenkin muuttunut paljon. Sen vieressä Tiberin tulvatasangolla on Prati-niminen kaupunginosa, joka nyt on täynnä 1800-luvun lopun sekä 1900-luvun alun kerrostaloja. ”Prati” tarkoittaa ’niittyjä’ ja vanhoista maalauksista sekä valokuvista voikin nähdä, että nykyään tiheästi asuttu kaupunginosa oli vielä 1850-luvulla kirjaimellisesti niittyä.

Prati-di-castello-roma ieri e oggi
Prati di Castello 1857 – taustalla häämöttävät Castel Sant’Angelo sekä Pietarinkirkko. (Kuva: Roma Ieri e Oggi.)

Italian yhdistymisen jälkeinen aika 1870-luvulta aina toiseen maailmansotaan saakka on varmasti yksi Rooman kaupunkikuvan suurimpien muutosten kausi. Sitä ennen Rooma oli ollut vuosisatoja paavin hallitsema pienehkö kaupunki, jonka asutuksesta suurin osa sijoittui Vatikaanin, Mars-kentän ja Trasteveren alueille. Sen ulkopuolella alkoi heti maaseutu, kuten Giambattista Nollin 1748 tekemästä kartasta voi todeta – kartasta tehty interaktiivinen versio on mainio väline uuden ja vanhan Rooman vertailuun. Keisari Aurelianuksen aikana vuonna 271 jaa. rakennetut muurit kattoivat silloisen tiiviisti rakennetun alueen, mutta 1700-luvulla suurin osa niiden sisälle jäävästä alueesta oli muuttunut viinitarhaksi tai muuksi maatalousmaaksi.

Rooman tultua jälleen pääkaupungiksi 1870 varsinkin sen reunamilla alkoi kiihkeä rakentaminen, kun oli luotava infrastruktuuri uuden valtion hallinnolle sekä asuntoja Roomaan töihin tuleville virkamiehille ja heidän perheilleen. Henry Jamesin romaani ”Naisen muotokuva” (Portrait of a Lady, 1881) sijoittuu tämän ajan Roomaan. Kirjan loppupuolella sen sankarittaren Isabel Archerin avioliitto on karilla ja hän käy Lateraanikirkossa etsimässä lohtua sen muuttumattomuudesta ja pysyvyydestä. Mutta samalla Aurelianuksen muurien yli näkyvä Rooman maaseudun rauniomaisema on kuin Isabelin elämän raunioiden kuvajainen. Ja vain hiukan myöhemmin rauniot peitti Nuovo Quartiere Esquilinon asuinalue.

Ikuinen Rooma onkin ulkomuodoltaan osin varsin uusi ja se jatkaa edelleen muuttumisleikkiään!

Roomasta otettuja vanhoja valokuvia on kerätty runsaasti muun muassa näille verkkosivuille ja suurin osa tämän tarinan kuvista on löydetty niitä selaillessa.
https://www.romasparita.eu/
https://www.romaierioggi.it/

FT Eeva-Maria Viitanen työskentelee Suomen Rooman-instituutin tutkijalehtorina kaudella 2016-2019.

Kulttuurikävelyllä Campo Veranolla

Veranon monumentaalihautausmaa levittäytyy kaikkiaan 83 hehtaarin alueelle Tiburtinon kaupunginosassa, San Lorenzo fuori le Mura -basilikan takana. Hautausmaa perustettiin Roomaan Via Tiburtinan varrelle Napoleonin vallan aikana (1805–1814), sillä tämän antama Saint-Cloudin edikti (1804) kielsi vainajien hautaamisen kirkkoihin ja määräsi hautausmaat sijoitettavaksi kaupungin muurien ulkopuolelle. Campo Veranon alue on kuitenkin toiminut hautausmaana ainakin kahdentuhannen vuoden ajan, mistä todistavat paikalta löydetyt jäännökset Santa Ciriacan katakombeina tunnetusta antiikin Rooman aikaisesta nekropolista. Myös hautausmaan nimi, Verano, juontuu antiikin ajoilta: alue tunnettiin nimellä ager veranus keisari Lucius Veruksen (161–169) mukaan, jonka tiluksiin se aikoinaan kuului.

Uuden hautausmaan rakennusprojektin ensimmäinen vaihe alkoi 1811 arkkitehti Giuseppe Valadierin suunnitelmien mukaan, mutta keskeytyi muutaman vuoden päästä: Napoleonin sotaretkien päättyessä tappioon 1814 Kirkkovaltio palautettiin, ja paavien hallitessa jälleen Roomaa vainajien hautaaminen kirkkoihin yleistyi uudelleen. Hautausmaan rakennustöitä jatkettiin 1830-luvulla arkkitehti Virginio Vespignanin johdolla Gregorius XVI:n (1831–1846) ja Pius IX:n (1846–1878) valtakausilla. Veranon hautausmaa vihittiin käyttöön 1835, mutta vielä sen jälkeen, kun Roomasta oli tullut yhdistyneen Italian pääkaupunki (1870–1871), hautausmaata laajennettiin liittämällä siihen viereisiä maa-alueita, kuten Villa Mancini, johon ns. Pincetton alue kuului. Vuosinen 1880–1906 välillä hautausmaalle vielä perustettiin juutalainen ja ei-katolinen sektori sekä rakennettiin krematorio.

kuva1
Campo Veranon pääsisäänkäynti

Pääsisäänkäynnin yllä on neljä suurta naispatsasta: Meditaatio, Toivo, Armeliaisuus ja Hiljaisuus; pian sen takana aukeaa Vespignanin suunnittelema suuri nelisivuinen portiikki (Quadroportico), joka valmistui 1880. Campo Veranon nykyinen ilme on peräisin San Lorenzon pommituksen (19.7.1943) jälkeen toteutetusta restauraatiosta. Tämä liittoutuneiden ensimmäinen suuri ilmaisku Roomaan tuhosi myös San Lorenzon basilikaa sekä hautausmaan kolmea aluetta: pahimmin vaurioituivat monumentaalisisäänkäynti, Quadroportico ja Pincetto; samoin hallinnolliset tilat sekä ensimmäisen maailmansodan sotilasmuistomerkin (1928) lähellä oleva alue kärsivät vaurioita. Lopullisen muotonsa Campo Verano sai 1950–60-lukujen aikana, kun sitä laajennettiin Nuovo Reparto -sektorilla (kirjaimellisesti ”uusi alue”).

Koska käytännössä kaikki Roomassa 1830- ja 1980-lukujen välillä kuolleet katoliset – poikkeuksina paavit, kardinaalit ja kuninkaalliset – on haudattu Campo Veranolle, hautausmaa on roomalaisesta historiasta ja kulttuurista kiinnostuneelle varsinainen Kuka kukin on -galleria. Hautamonumenteista voi nauttia myös taiteellisesta sekä arkkitehtonisesta näkökulmasta tarkastellen niiden erilaisia tyylejä ja tekniikoita. Upein sarja 1800-luvun jälkipuoliskon hautaveistoksia löytyy läheltä pääsisäänkäyntiä Quadroporticosta.

kuva2
Runoilija Goffredo Mamelin hautamuistomerkki

Ennen Quadroporticoa kannattaa kuitenkin kiertää pääkäytävältä pari ”korttelia” vasemmalle ja käydä tervehtimässä runoilija Goffredo Mamelia (1827–1849), joka oli yksi Italian yhdistymisen (Risorgimento) sankarihahmoista. Mameli haavoittui kuolettavasti puolustaessaan Rooman toista tasavaltaa ranskalaisilta joukoilta, ja hänen rintakuvansa koristaakin Gianicolo-kukkulaa muiden garibaldiinien joukossa. Kuolema vain 21 vuoden iässä ja kirjallinen ura, jonka helmenä on teksti Italian kansallishymniin, Canto degli italiani (paremmin tunnettu Italiassa nimellä Inno di Mameli), antoi Mamelille patrioottirunoilijan statuksen. Vuonna 1872 hänen ruumiinsa nostettiin ylös Stimmate di San Francescon kirkon kryptasta ja haudattiin Campo Veranolle, jossa hänet vielä kertaalleen siirrettiin 1891 rakennettuun koristeelliseen hautamuistomerkkiin. Goffredo Mamelin viimeinen leposija on kuitenkin lähempänä Villa Lantea kuin voisi aavistaa – vuonna 1941 hänen jäännöksensä sijoitettiin sarkofagiin Garibaldiinien mausoleumissa (Mausoleo Ossario Garibaldino) lähellä Aqua Paolan suihkulähdettä.

Moni Villa Lanten -kävijä on varmasti Trasteveressa kuljeskellessaan huomannut kahdelle romanescon murteella kirjoittaneelle runoilijalle omistetut muistomerkit näiden nimiä kantavilla aukioilla: Giuseppe Gioachino Bellin (1791–1863) patsas vartioi piazzaansa lähellä Tiberin rantaa raitiovaunu numero 8:n reitillä; Carlo Alberto Salustri eli Trilussa (1873–1950) puolestaan nojailee aukionsa laidalla Ponte Siston lähellä. Kumpikin runoilija on haudattu Campo Veranolla Quadroporticon pohjoispuolella kohoavalla Pincetton alueelle.

kuva3
Runoilija G. G. Bellin hauta

G. G. Bellin hauta sijaitsee kukkulan korkeimmalla tasolla, Altopiano Pincetto, lähellä hautausmaan pohjoismuuria. Bellin latinankielisen epitafin on kirjoittanut hänen ystävänsä Francesco Spada: ”Hic situs est /  Josephus Joachim Belli / Romanus / qui religione moribus ingenio / exemplar integer acer / carminibus omnigenis / delectando pariterque monendo / late enituit”*

kuva4
Runoilija Trilussan hauta
kuva5
Runoilija Trilussan hauta, yksityiskohta

Trilussan hauta taas löytyy alempaa uudemmasta osasta, Pincetto Nuovo (Rampa Caracciolo). Runoilijan hautamuistomerkissä yksi hänen runoistaan, La felicità, on kaiverrettu pieneen kiviseen kirjaan haudan oikealla puolella:

C’è un ape che se posa / su un bottone de rosa / lo succhia e se ne va: / tutto sommato, la felicità /
è una piccola cosa.”**

Kirjallisen kulttuurin edustajien ohella Campo Veranolle on haudattu myös lukuisia kuvataiteiden, teatterin ja elokuvan aloilla menestyneitä taiteilijoita. Elokuva-alalta suomalaisille varmastikin tutuimpia hahmoja ovat elokuvaohjaaja ja käsikirjoittaja Roberto Rossellini (1906–1977) sekä Federico Fellinin luottonäyttelijä Marcello Mastroianni (1924–1996).

kuva6
Elokuvaohjaaja Roberto Rossellinin suvun mausoleumi

Roberto Rossellinin maailmanlaajuiseen kuuluisuuteen nostanutta elokuvaa Rooma – avoin kaupunki (1945), joka kuvaa Roomaa saksalaismiehityksen aikana vuonna 1944, pidetään ensimmäisenä varsinaisena neorealistisena elokuvana. Rossellinin suvun mausoleumi sijaitsee Altopiano Pincetton alueella; sen vieressä seisoo erikoinen valurautainen puhelimen jalusta. Roberto Rossellinin esikoispoika Romano kuoli 9-vuotiaana vuonna 1946, ja Rossellini vietti kokonaisia päiviä Campo Veranolla hänen hautansa äärellä. Rossellinin pyynnöstä kansallinen puhelinyhtiö asensi hautausmaalle puhelimen, jotta hän saattoi pitää yhteyttä tuotantotiiminsä kanssa elokuvan Saksa vuonna nolla kuvausten aikana ja pysyä samalla poikansa luona.

kuva7
Näyttelijä Marcello Mastroiannin ja elokuvaleikkaaja-näyttelijä Ruggero Mastroiannin hauta

Marcello Mastroiannin hauta kannattaa jättää hautausmaakierroksen viimeiseksi: se löytyy uudelta laajennusosalta (Zona Ampliamento) läheltä eteläisintä Veranon aukion puolella olevaa sisäänkäyntiä. Samassa haudassa lepää myös Marcellon pikkuveli, elokuvaleikkaaja ja näyttelijä Ruggero Mastroianni (1929–1996).

Campo Veranolla järjestetään opastettuja teemakierroksia; näihin liittyvät kartat löytyvät osoitteesta http://visite.cimitericapitolini.it/

Eri taiteenalojen, politiikan jne. merkkihenkilöiden hautoja voi etsiä myös tämän karttahaun avulla:

http://www.cimiteridiroma.it/luoghi/gm_verano.html

(* Suom. ”Tässä on Giuseppe Gioachino Belli, roomalainen, joka uskossaan, tavoissaan, nerokkuudessaan; esimerkillisenä, rehellisenä, terävänä, loisti kaikkialla kaikentyyppisillä runoillaan, samaan aikaan huvittavilla ja nuhtelevilla.”)

(**Suom. ”On mehiläinen, joka istahtaa / ruusunnupulle / imaisee sitä ja menee menojaan: / summa summarum, onnellisuus / on pieni asia.”)

FM Pia Mustonen
Wihuri-stipendiaatti 2017–2018
Kirjoittaja harrastaa vapaa-ajallaan hautausmaaturismia.

(Kaikki valokuvat: Pia Mustonen)

Kaljalla Roomassa eli maltainen kävelyretki

… tai siis oikeammin oluella Roomassa. Ja oluella en tarkoita sitä, mitä noin 99,9 % roomalaisista ravintoloista ja baareista tarjoaa eli suomalaisille niin kovin rakasta massalageria à la Nastro Azzurro, vaan hyvistä raaka-aineista ajan kanssa valmistettua pienpanimo-olutta. Italialaisen pienpanimo-oluen maistoon tarjoaa maan pääkaupunki mitä mainioimmat mahdollisuudet ja erilaista maistettavaa myös riittää, sillä globaali käsityöläisoluthurmos on tuplannut puolessa vuosikymmenessä panimoiden määrän melkein 900 pienpanimoon tai panimoravintolaan. Tätä kehitystä heijastaa Rooman olutkauppojen, -baarien ja -ravintoloiden runsas määrä; kasvavalle alalle riittää kaikentyyppistä ja -tasoista yrittäjää; osa on kadonnut seuraavaan Rooman-vierailuun mennessä, toiset ovat ilmiselvästi tulleet jäädäkseen.

Seuraavassa muutama oma suosikkini, jotka olen järjestänyt pienimuotoiseksi kävelyretkeksi. Se alkaa turistien suosimalta Campo de’ Fiori -aukiolta ja päättyy Trasteveren rautatieaseman kulmille. Kokonaismatkaa kertyy mukaan lukien raitiovaunulla suoritettava 1,25 kilometrin siirtymä – jonka voi halutessaan kävellä – yhteensä noin 3,5 kilometriä.

Campo de’ Fiorin eteläkulmaan johtavalla via dei Balestrarilla (no. 9) sijaitsee Johnny’s Off License, olutkauppa, jossa voit napata kylmiön monipuolisesta valikoimasta pullon ja istahtaa puodin ulkopuolelle strategisesti sijoitetulle puupenkille nauttimaan sen sisällöstä muovimukista. Ei onnistu Suomessa. Ystävällinen henkilökunta avustaa tarvittaessa oluen valinnassa englanniksi ja saattaa spontaanisti tarjota maistiaisia paikan kolmesta oluthanasta.

Kuva1
Campo de’ Fiorin liepeillä Johnny’s Off License -olutkauppaa pyörittävällä Enrico Colorella on syytä hymyyn liikkeen sijainnin ja edustavan valikoiman johdosta.

Todettakoon kuitenkin, että ympäristönä suhteellisen vilkkaalla kadulla olutmukin kanssa istuminen ei välttämättä miellytä kaikkia. Rauhallisemman ympäristön olutkokeiluille löytää kävelemällä 250 metriä kaakkoon, mistä löytyy…

Open Baladin (Via degli Specchi no. 6) on vuonna 1996 perustetun ja neljä kertaa Italian parhaaksi valitun Birrificio Baladin -panimon lippulaiva Roomassa. Avara ja hyvin ilmastoitu ravintolatila, monipuolinen lounaslista ja peräti 40 oluthanan valikoima sekä ilmainen WiFi houkuttelevat viipymään pitempään. Leijonanosa tarjotuista oluista on panimon omia luomuksia, mutta mukana on myös edustava kattaus juomaa vieraspanimoilta; esimerkiksi Toccalmatto-panimon tuotteisiin harvemmin pettyy. Lasku maksetaan kassalle ja samassa yhteydessä voi napata viereisestä hyllystä tuotteita mukaan.

Kuva2
Päivittäin uusiutuva olutmenu ei ole roomalaisessa olutravintolassa harvinaisuus (Open Baladin).

Seuraavan, puoli kilometriä edellisestä lounaaseen sijaitsevan kohdekaksikon saavuttaminen vaatii jonkinlaisia suunnistustaitoja, sillä ensin janoisen kulkijan täytyy osata ylittää Ponte Sisto, jatkaa sen jälkeen eteenpäin Piazza Trilussalla sijaitsevan suihkulähteen oikealla puolella kaartuvaa katua ja lopuksi suorittaa tiukka käännös vasempaan Via Benedettalle, jonka varrella on kymmenen metrin matkalla kaksi hyvin erityyppistä, mutta silti erinomaista olutpaikkaa.

Ma ché siete venuti a fa… (Via Benedetta no. 25). on saanut nimensä jalkapallo-ottelussa kunnolla köniinsä ottavan vierasjoukkueen faneille esitettävästä laulelmasta, jonka sisältö on suurin piirtein ”mitä tulitte tänne tekemään”. Vaatimaton sisäänkäynti, kaksi pientä huonetta ja jonkinlaisena varoventtiilinä toimiva alakerta, mutta ulkonäön ei pidä antaa hämätä. Hanassa on tusinan verran hyvässä iskussa olevia oluita, pullovalikoimasta löytyy harvinaisuuksia ja siksi paikka onkin toinen alan harrastajien (Ratebeer.com) täysillä 100 pisteellä palkitsemista paikoista Italiassa. Erikoisuutena mainittakoon brysseliläisen, villihiivaoluiden valmistukseen keskittyneen Cantillon-panimon vakiohana, josta laskettavan nektarin happamuus yllättää varmasti ensikertalaisen.

Kuva3
Roomalaisen olutkulttuurin episentrumi Via Benedettalla. Sieltä löytyvät Ma ché siete venuti a fa … – baari (oikealla) ja pienellä terassilla varustettu olutravintola Bir & Fud (takana vasemmalla).

Ulos ovesta, parikymmentä askelta kadun yli etuoikealle ja olet paikassa nimeltä Bir & Fud (Via Benedetta no. 23), josta lienee oikeutettua käyttää luonnehdintaa olutpainotteinen gastropub. Ruokaa siis saa ja ohraista juomaa tarjotaan kaikkiaan 38 hanan voimalla. Valikoima on edustava käsittäen kaikenlaista paikallisten pienpanimoiden uusimmista keitoksista vakiintuneiden belgivalmistajien klassikoihin. Muista olutkuppiloista erottuen Bir & Fudilla on pieni neljän pöydän katuterassi, mutta ainakin allekirjoittanut nauttii oluen lisäksi myös paikan tehokkaasta ilmastoinnista.

Seuraavaksi on aika siirtyä puolen kilometrin matka rannan suuntaisesti Viale Trasteveren varteen ja napata Piazza G.G. Belliltä raitiovaunu kohti Trasteveren asemaa. Neljäs pysäkki on Piazza Ippolito Nievo, tuo Porta Portesen sunnuntaikirpputorilta monelle tuttu aukio, ja samaisen kirjailija-patriootin mukaan nimettyä katua alas kulkemalla päästään via Portuensen varteen, jota 150 metriä kohti pohjoista kulkemalla saavutetaan kiellettyihin nautintoaineisiin viittaavalla nimellä ristitty Brasserie 4:20 (Via Portuense no. 82).

Brasserie 4:20 yhteydessä toimi aikaisemmin olutharrastajien keskuudessa mainetta kerännyt Revelation Cat -panimo, jota pyörittänyt paikan omistaja lähti kuitenkin hiljattain Amerikkaan kultaa vuolemaan. Taakse jäi rinteen kylkeen työntyvään varastotilaan rakennettu, ilmapiiriltään miellyttävä gastropubi, jonka koristelussa ei ole harjattua messinkiä ja humalanoksia säästetty. Oluthanoja paikassa on parisenkymmentä ja ruokapuolesta mainittakoon asiakkaan toiveiden mukaan rakennettavat hampurilaiset.

Olutpainotteisen kävelyretken maalina toimii itseoikeutetusti Viale Trasteveren varrella (osoite kuitenkin Via Giuseppe Parini no. 4), Trasteveren asemalta 300 metriä pohjoiseen sijaitseva Luppolo Station, joka on allekirjoittaneen tämänhetkinen suosikkipaikka koko kaupungissa. Perustelut? Tilava, mukavasti sisustettu ja äärimmäisen rauhallinen olutravintola, jossa on 20 varsin nopeasti kiertävää hanaa, hyvä keittiö ja Roomassa harvinainen mahdollisuus ostaa pieni olut (25 cl) suhteellisen edulliseen hintaan. Pesäeron muihin Rooman olutpaikkoihin ”humala-asema” tekee kuitenkin alkuillan (klo 20.30 saakka) tarjouscombollaan, joka oluen (birra media) lisäksi sisältää monipuolisen ja lähestulkoon ateriaksi riittävän antipastolautasen.

Kuva4
Luppolo Station on sisustettu rautatieasemaa muistuttavaksi. Dataprojektorilla heijastettu juomalista päivittyy reaaliaikaisesti ravintolan Internet-sivuille.

 

Janne Ikäheimo

Kirjoittaja on olutkulttuuriin hurahtanut Oulun yliopiston arkeologian yliopistonlehtori