Erityislaatuinen kyläpahanen

Monteverde eli ”Vihreä vuori”, tosin virallisissa asiakirjoissa Janiculum-kukkulan mukaan nimetysti Gianicolense, on Rooman 12. (Q. XII) kaupunginosa Villa Lanten kupeessa, jossa sijaitsee myös Suomen Rooman-instituutin via Faldan asuntola. Vehreä kaupunginosa on saanut ihmisten puheissa tavallisimmin esiintyvän Monteverde-nimensä kukkulan tuffikiven sävyistä. 1900-luvun alussa yleiskaavassa asutetuksi päätynyt ja aiemmin lähinnä viiniköynnösten laajalti peittämä ja aatelisvilloistaan tunnettu maa-ala jakautuu paikallisten mielissä kahteen eri osaan, vanhaan Monteverde Vecchioon sekä uuteen Monteverde Nuovoon, vaikka molempia alueita alettiin itse asiassa kaavoittaa samoihin aikoihin. Huolimatta siitä, että kaupunginosa on yksi pinta-alaltaan ja väestöllisesti Rooman suurimmista, Monteverdeä kuulee usein pidettävän vahvan paikallisidentiteetin leimaamana yhteisöllisenä ja sosiaalisesti aktiivisena kaupunginosana, joka on tunnettu paitsi Risorgimenton aikaisista dramaattisista puolustustaisteluistaan ja arkkitehtuuristaan, myös monista kuuluisista asukkaistaan. Monteverdessä ovat asuneet mm. elokuvaohjaajat Bernardo Bertolucci ja Nanni Moretti, näyttelijä-ohjaaja Carlo Verdone sekä monia kuuluisia italialaispoliitikkoja, kuten Massimo D’Alema, Giovanna Melandri, Gianfanco Fini sekä Italian edustajainhuoneen nykyinen puhemies Laura Boldrini.

21245184_10155414143213964_1169265774_nErinomaisista merellisistä annoksistaan ja jälkiruoistaan tunnetussa Il Focolare -ravintolassa (Via G. Rossetti 40) voi törmätä ohimennen vaikkapa Oscar-voittaja Roberto Benigniin. Been there, done that, got…well, nothing.

Arkkitehtuurisesti kaupunginosa tunnetaan Monteverde Vecchion eli vanhan osan Jugend- ja Art Deco -villoistaan. Kaupunginosa käsittää myös osan Rooman suurimmasta julkisesta puistoalueesta, 184 hehtaarin kokoisesta Villa Doria Pamphiljsta, joka pitää sisällään mm. Casino del Bel Respiron (tunnetaan myös arkkitehtinsä mukaan nimellä Casino dell’Algardi) suurenmoiset vieraileville valtionpäämiehille varatut edustustilat. Roomassa vierailleelle Libyan diktaattori Muammar Gaddafille tuokaan marmoripalatsi ei tosin kelvannut, vaan hän pystytytti tavoilleen uskollisena beduiiniteltan palatsin pihamaalle.

Lanten-kävijöiden mieleen ovat varmasti painuneet Gianicolo-kukkulan Giuseppe ja Anita Garibaldin patsaiden lisäksi muidenkin Italian yhdistymisen puolesta taistelleiden patrioottien ja vapaustaistelijoiden näköisveistokset, joiden joukossa tunnetusti myös suomalainen Herman Liikanen. Garibaldinien varjot ovatkin läsnä laajalti Monteverdessä, ne nimittäin näkyvät myös osassa kadunnimistä. Lähellä, Paolo Sorrentinon La Grande Bellezza -elokuvan kohtauksessa turistin kaikella kauneudellaan pyörryttäneen Acqua Paolan suihkulähteen paikkeilla puolestaan seisoo komea Rooman tasavallan Janiculum-kukkulalla käydyissä puolustustaisteluissa kaatuneiden muistomerkki, joka muistuttaa samalla myös Italian kansallislaulun sanoittajan Goffredo Mamelin traagisesta kohtalosta. Porta San Pancrazio, heti paavi Urbanus VIII:n rakennuttamien muurien ulkoreunalla, taas kätkee sisäänsä mielenkiintoisen vuoden 1849 Rooman tasavaltaan ja Garibaldin muistoon keskittyvän museon. Yhtä garibaldismia siis tuppaa olemaan, näillä tienoin.

Erityisen paljon kaupunginosan maineeseen on kuitenkin vaikuttanut Pier Paolo Pasolini, jonka romaanissa ’Ragazzi di Vita’ kaupunginosalle on luovutettu suuri rooli. Toisen maailmansodan jälkeen Monteverde oli kokenut mittavan demografisen muutoksen, kun alueelle nousseisiin ”pilvenpiirtäjiksi” kutsuttuihin kymmenkerroksisiin kerrostaloihin siirtyi ja oli fasismin aikana pakkosiirretty asukkaita lähempää keskustaa. Via Donna Olimpia korkeine taloineen oli tuon ajan rakentamisen keskipiste ja sen ympäristöön Pasolinin kaupunginosakuvauksetkin pääosin sijoittuvat.

Niin kuluivat iltapäivät tekemättä mitään, Donna Olimpialla, Monte di Casadiolla, jätkien kanssa jotka pelasivat pienellä auringon kellertämällä köyryllä, ja myöhemmin naisten kanssa, jotka tulivat levittämään vaatteensa palaneelle nurmelle. Tai sitten menivät pelaamaan palloa sinne Pilvenpiirtäjien ja Monte di Splendoren väliselle laakealle satojen kundien keskellä, jotka pelasivat pienillä auringon valtaamilla pihoilla. Kuivilla pihanurmilla, via Ozanamilla tai Via Donna Olimpialla, Franceschin ala-asteen edessä, joka oli täynnä kodittomia ja häädettyjä.”

Käännösote Pier Paolo Pasolinin romaanista “Ragazzi di Vita”.

21244707_10155414140053964_1958104935_nTässä kaupunginosassa syntyi kuuluisan ’Monteverden kansalaisen’ Pierpaolo Pasolinin romaani ’Ragazzi di Vita'”.

21268597_10155414139903964_217144786_n

Ydinkeskusta-alueita raikkaampi ilma, kylämäinen henki, vehreys ja vilkas sosiaalinen kanssakäyminen tekevät Monteverdestä nykypäivänä yhden Rooman halutuimmista ja samalla myös kiinteistöhinnoiltaan arvokkaimmista asuinalueista. Ja kulkeehan tänne raitiovaunu numero 8 sekä enimmillään 65 metrin syvyyteen louhitulla stazione Quattro Ventillä pysähtyvät junat. Tutustuminen Monteverdeen kannattaa aloittaa esimerkiksi Via Poerion ympäristöstä, eikä Lanten-kävijöiden soisikaan – ainoastaan Janiculum-kukkulan toiselle naapurialueelle Trastevereen suunnaten – ylenkatsovan esimerkiksi alueen erinomaista ravintolatarjontaa. Il Focolaren (via G. Rossetti, 40) lisäksi henkilökohtaisiin suosikkeihin lukeutuvat viinipyhättö Al Grammelot (via Giacinto Carini, 39), puu-uunilla varustettu moderni pizzeria Pommmodoro (via Giovanni Battista Niccolini, 4), Lumie di Sicilia (via Fratelli Bonnet, 41) sekä Lo Scarpone (via di San Pancrazio, 15).

21245385_10155414144118964_848572522_nRooman kaupunginosista puhuttaessa ei voi ainakaan silmät auki ohittaa kaupungin jalkapalloseurojen värejä. Monteverde tunnetaan perinteisesti vahvana S.S. Lazion kannattaja-alueena, ja juuri tästä kaupunginosasta onkin lähtöisin seuran vanhin äärikannattajajoukko CML’74, Commandos Monteverde Lazio, jonka ääne(e)nkannattajien reviirinmerkkaukset ”värittävät” edelleen tiheästi naapurustoamme.

FM Juuso Oksanen

Kirjoittaja on viettänyt puoli vuotta Monteverden kaupunginosassa Suomen Rooman-instituutin CIMO-harjoittelijana.

Mainokset

Kevätaamu Roomassa

Olen perheineni asettunut Wihuri-vuodekseni Gianicolon taakse, laaksoon Gianicolon ja matalan Monte del Gallo -kukkulan välissä, venäläis-ortodoksisen kirkon naapuriin. Kotikatumme päässä näkyy Pietarinkirkon kupoli. Alhaalta laaksosta voimme myös tähyillä puolen kilometrin päässä Gianicololla kohoavaa Giuseppe Garibaldin patsasta – Villa Lante ei tähän suuntaan näy vaan jää kukkulan taakse. Vaikka matkaa linnuntietä onkin Villa Lanteen vain puoli kilometriä, kertyy kävelymatkaa parin kilometrin verran.

Näkymä ikkunastamme venäläis-ortodoksiselle kirkolle

Näkymä ikkunastamme venäläis-ortodoksiselle kirkolle

Tavallisena arkiaamuna en kuitenkaan lähde tuota matkaa kävelemään, vaan suuntaan lasteni kanssa päinvastaiseen suuntaan, kohti Rooman saksalaista koulua, jossa vanhempi lapsistani aloitti koulutaipaleensa syyskuussa ja nuorempi käy päiväkotia. Aamuisin on vielä viileää, joten laitamme takit päälle, vaikka myöhemmin päivällä niitä ei tavallisesti tarvitakaan.

Kiipeämme junaradan vartta Monte del Gallo -kukkulan yli vilkkaan Gregorio VII -kadun varteen. Katua pitkin kulkee useita bussilinjoja, eikä bussia yleensä tarvitse odottaa kauaa. Poispäin kaupungista mennessä istumapaikkojakin on yleensä vapaana, ja jollei ole, joku useimmiten antaa paikkansa ainakin pienemmälle tytöistä.

Saatettuani lapset Via Aurelia Antican varrella sijaitsevaan kouluun lähden silloin tällöin kuntoilumielessä kävelemään Villa Doria Pamphiljin puiston poikki Gianicololle. Puisto on ihana vihreä keidas keskellä Rooman kaaosta. Aamuisin puistossa näkee lenkkeilijöitä, pyöräilijöitä ja koiranulkoiluttajia. Vesi virtaa suihkulähteissä, kilpikonnat ja joutsenet uiskentelevat lammissa, linnut laulavat. Näin keväällä kaikki on vielä kauniin vihreää, ja nurmikot, puut ja pensaat täynnä kukkia.
Kukkiva mimosa Villa Pamphiljissa helmikuun alkupuolella

Kukkiva mimosa Villa Pamphiljissa helmikuun alkupuolella

Villa Doria Pamphilj maaliskuun lopulla

Villa Doria Pamphilj maaliskuun lopulla

Usein minulla ei kuitenkaan ole aamukävelyyn aikaa, sillä matkaan menee pakollisine kiertoteineen helposti puolisentoista tuntia, enkä myöskään aina viitsi lähteä uhmaamaan Via Aurelia Antican liikennettä – koululta ei puistoon pääse kuin kävelemällä ensin reilut 300 metriä autojen seassa. Suuntaankin siis ennemmin Saksan arkeologisen instituutin kirjastoon täpötäydellä bussilla ja metrolla.

Jään metrosta Lepanton asemalla vilkkaassa Pratin kaupunginosassa. Täälläkin kirsikkapuut ovat jo aikoja sitten tiputtaneet kukkansa, ja puissa on hennot vihreät lehdet. Matkalla kirjastoon annan joskus kolikon katua lakaisevalle maahanmuuttajaparivaljakolle, joiden pystyttämä lappu kertoo, että he haluavat kaupunkia siivoamalla integroitua Italian yhteiskuntaan. Tänään lappuun oli lisätty myös hyvän pääsiäisen toivotus.

Vaikka en aiemmin juonut kahvia, tavakseni on Roomassa tullut aloittaa työpäivä cappuccinolla. Pratissa kantapaikakseni on vakiintunut Bar Cicerone, jossa cornetto on useimpia muita paikkoja edullisempi, ja cappuccinon kylkiäisenä tulee aina pieni pala suklaata, näin pääsiäisen alla pieni Peruginan suklaamuna.


Laura Buchholz

Wihurin stipendiaatti 2016-17

Rooma noin kello 8

Aloitin työni Suomen Rooman-instituutin tutkijalehtorina elokuun alussa ja siitä lähtien olen joka työpäivä päässyt ihailemaan ikuista kaupunkia.

Helmi-maaliskuussa päätin ottaa kuvan Roomasta joka aamu saapuessani töihin noin kello 8 (hyvin joustavasti otettuna: varhaisin on 7.34 ja myöhäisin klo 9.11). Rajaus on jotakuinkin sama Piazza Navonan laidalla sijaitsevan Sant’Agnese in agone -kirkon kupolista (vasemmalla) Santa Maria Maggioren torneihin (oikealla). Antiikista barokkiin, mutta 1900-luvun alussa rakennettu Viktor Emanuel II:n muistomerkki (kermakakku tai kirjoituskone kavereiden kesken) on taitavasti (?) rajattu pois oikealta puolelta.

1 paiva

Helmikuun auringonnousu muuttui maaliskuun auringoksi. Utua, sumua ja savusumua leijui ilmassa niin paljon, että vuoret taustalla hävisivät välillä kokonaan näkymästä. Pilvistä seuraa aina dramatiikkaa (monella tasolla).

Klikkaamalla pienoiskuvaa pääset katsomaan kuvia galleriassa:

Kotiin lähtiessä näkymä oli joskus tällainen: harmaan ja sinisen sijaan kullankeltaista.

ilta-20170227_172735

Rooma – aina samanlainen ja aina erilainen.


FT Eeva-Maria Viitanen
Instituutin tutkijalehtori

Vivere discere est

Vivere discere est

Elämä on oppimista. Antiikin ja keskiajan Rooman johdantokurssi syyskuussa 2016 tarjosi siihen mitä parhaimmat olosuhteet sekä miellyttävän henkisen ja konkreettisen ympäristön. Kuukauden mittainen jakso Rooman parhaassa historiallisessa miljöössä, renessanssihuvilassa upeine näköaloineen, teki eittämättä lähtemättömän vaikutuksen jokaiseen kurssilaiseen. Jokainen päivä innoitti, inspiroi, antoi uutta ajateltavaa historiasta, mutta myös itsestä ja suhteesta omaan akateemiseen positioonsa. Koko kokemusta on vaikea vieläkään, parin kuukauden jälkeen, eritellä sanoiksi. Jälkikäteen tuon kuukauden aikana otettuja valokuvia katsellessa muistuu mieleen yhä uusia asioita. Kokemuksen prosessointi jatkuu vielä pitkään sen antoisuuden vuoksi ja kurssin hedelmiä pääsee poimimaan ehkä vasta jonkun ajan jälkeen, kun ymmärtää suuremmassa mittakaavassa kurssin merkityksen.

Otsikko voisi olla myös Vivere militare est, elämä on taistelua. Lanten johdantokurssilaiset valitaan vuosittain parhaiden joukosta. Kurssille pääseminen tuntui suurelle etuoikeudelle, toisaalta sitä varten oli omilla ansioillaan taisteltava paikastaan Rooman auringon alla.  Kun paikka oli ansaittu, instituutin tuttavallinen ilmapiiri henkilökunnan sekä tutkijoiden puolesta antoi tunteen arvostuksesta siitä huolimatta, että olimme vasta humanistisen uramme alkutaipaleella. Kurssin opettajat, oman alansa rautaiset ammattilaiset, jakoivat avoimesti tietoaan ja kokemuksiaan. Teki nöyräksi kuunnella heidän kokemuksistaan. Samalla he jaksoivat muistuttaa, että eivät itsekään olleet sen erilaisemmista lähtökohdista. Kurssin alussa nousi esiin metafora Lanten pyörteestä, jonka tendenssi on imeä sen ulkokehälle joutuvat vuosien saatossa yhtä lähemmäksi ydintä. Tämä pitää mitä ilmeisemmin paikkansa. Monilla Villa Lantessa tapaamillamme tutkijoilla on takanaan pitkä Lante-historia.

Vaikka kurssilla suoritettu päivittäinen monumenttiravi ja marssiaskeleet museosta toiseen kävivät välillä raskaiksi, herääminen yhtä aikaa ikuisen kaupungin kanssa uuteen päivään kuittasi edellisen päivän rakot jalkapohjista. Jokainen päivä tuntui seikkailulle ja mieli oli positiivisen odottavainen, vaikka yllämme vallitsi kirous: visiittimme arkeologisiin kohteisiin teimme aina sateessa. (Yksi esimerkki kuvassa, jossa ihmettelemme Paestumin doorilaisia pylväitä Johtajan kanssa).

paestumryhmax

Tutustuimme kuukauden aikana lukemattomiin Rooman nähtävyyksiin. Teimme myös retkiä lähiseuduille paikkoihin, joihin ei ehkä turistina eksyisi. Varsinkin pidemmät ekskursiot oli organisoitu huolella, mikä sai aikaan lämpimän tunteen siitä, kuinka hyvin meistä pidettiin huolta. Itse ei tarvinnut tehdä juuri mitään muuta kuin kuunnella…ja kävellä. Sen lisäksi, että saimme aimo annoksen antiikin historiaa ja näimme konkreettisesti ajallisia kerrostumia, pääsimme tutustumaan myös moderniin italialaiseen kulttuuriin ja kieleen: kulttuuriin, jota voisi ajatella useita vaikutteita läpikäyneenä jatkumona antiikin ajoilta.

Kurssi oli myös osaltansa henkinen retriitti, joka auttoi käsittämään omaa asemaa tiedeyhteisössä. Siis siinä, joka sekin on jonkinlainen jatkumo antiikista. Huomasimme, että jokaisella pienellä tai suurella tieteentekijällä on oma erikoisalansa ja samalla omat vahvuutensa. Keskustelut erilaisten tutkijoiden ja opiskelijoiden kanssa avarsivat näkemystä akateemisesta maailmasta, joka ei enää tunnu kaukaiselta määränpäältä. Jokaisella meillä, jos niin haluamme, on siinä maailmassa oma paikkansa ja tähtihetkensä. Ylipäätään kurssi ja instituutissa asuminen tutustutti meidät lämminhenkiseen ja samalla ammatilliseen akateemiseen ilmapiiriin, jollaiseen harvalla on opiskeluaikoina kunnia tutustua. Keskustelut henkilökunnan ja muiden asukkaiden kanssa auttoi myös selkiyttämään mitä minä osaan, mitä minä pystyn antamaan muille, mutta myös toisin päin: missä voi hyvillä mielin tukeutua toisiin asiantuntijoihin. Instituutin Johtaja kannusti meitä laajentamaan omaa osaamista ja pyrkimään monialaisuuteen, mutta parhaimmillaan monialaisuus syntyy myös tiedeyhteisön sisällä tapahtuvasta vuorovaikutuksesta.

Kurssin aihepiirien lisäksi opimme siis paljon itsestämme, omista toimintatavoistamme ja ennen kaikkea siitä, että meillä kaikilla on jotain opittavaa toisiltamme. Tapasimme sydämeltään ja osaamiseltaan suuria persoonia, joita jäi ikävä. Isoin vaikutus kuitenkin oli inspirointi ja toivon antaminen tulevaan. Kurssilta todella sai uutta intoa ja uusia näkökulmia opiskeluun, mutta myös eväitä elämään. Kaiken päätteeksi haikeus takaisin lämpimiin Gianicolon idyllisiin maisemiin valtasi mielen heti kun astuimme lentokoneen rappusilta Suomen maaperälle lokakuiseen tuulen tuiverrukseen. Jotkut meistä palaavat takaisin.


Essi M., Jyväskylän yliopisto
Iida H. ja Olivia P., Turun yliopisto

Vuoden 2016 johdantokurssilaisia

Säätiö, asiamies?! Mitä ne oikein on ja mitä ne tekee?

Suomen Rooman-instituutti eli kavereiden kesken Villa Lante on Säätiön Institutum Romanum Finlandiae perustama ja ylläpitämä tutkimuslaitos. Varsin harvat instituutista tietävät tosin ovat tietoisia tästä järjestelystä. Toisin kuin monissa muissa maissa Suomen ulkomailla toimivat instituutit ovat yksityisten säätiöiden perustamia ja ylläpitämiä eli ne ovat osa kansalaistoimintaa, vaikka saavatkin rahoituksensa pääasiassa valtiolta.

Säätiössä on hallitus ja valtuuskunta, jotka huolehtivat instituutin toiminnan perusedellytyksistä kuten rahoituksen saamisesta ja yleisestä hallinnosta. Hallituksen päätöksen toimeenpanosta huolehtii paitsi tietysti instituutin henkilökunta myös asiamies, joka on jonkinlainen joka paikan höylä sekä se henkilö, jolla on useimmat toiminnan lankojen päistä hyppysissään.

Asiamies Viitanen ja säätiön valtuuskunta tutustumassa remontoituun Kansalliskirjastoon
Asiamies Viitanen ja säätiön valtuuskunta tutustumassa remontoituun Kansalliskirjastoon

Säätiön asiamiehinä on toiminut vuodesta 1938 alkaen aikamoinen joukko asialleen omistautuneita henkilöitä sekä sihteerin että asiamiehen nimityksellä. Tiedeinstituutti kun olemme, niin myös asiamiehet ovat aina olleet jonkin instituutin keskeisen alan edustajia. Näin myös allekirjoittanut, joka aloitti Liisa Suvikummun sijaisena keväällä 2012 ja päätti kautensa nelisen vuotta myöhemmin. Aiemmin olin ollut instituutissa opiskelijana ja tutkijana, mutta pääsy katsomaan sen toimintaa toiselta puolelta on ollut varsin opettavaista ja välillä jopa suorastaan ihmeellistä.

Asiamies huolehtii tietysti instituutin hallinnosta ja taloudesta, mikä saattaa tuntua kovinkin tylsältä pintapuolisesti ajatellen. Mutta kun joutuu seikkailemaan kahden eri maan lainsäädännön ja toimintakulttuurin välimailla, niin monet yksinkertaisiltakin tuntuvat asiat muuttuvat varsin jännittäviksi… Asiamies joutuu shakinpelaajan tavoin miettimään mitä seuraamuksia milläkin hallituksen päätöksellä mahtaa olla eri ympäristöissä, ottamaan selvää ja kyselemään jopa vastaajien kärsivällisyyttä koetellen yksityiskohtien yksityiskohtia – ja aina on oltava myös varasuunitelma ja varasuunnitelman varasuunnitelma. (Ja sittenkin Italia usein yllättää!)

Perushallintorutiinien lisäksi neljän vuoden aikana olen päässyt järjestämään bileitä, suorastaan jatkuvasti: säätiön 75-vuotisjuhlat, instituutin 60-vuotisjuhlat sekä Wihurin stipendin 50-vuotisjuhlat. Instituutin pitkää ja hienoa historiaa kelpaa juhlistaa aina uudestaan! Samalla olemme selvitelleet myös uusia puolia instituutin historiassa, kuten esimerkiksi Suomen tiedemaailmassa aika ainutlaatuista, puolivuosisataista säätiöiden välistä yhteistyötä Jenny ja Antti Wihurin rahaston kanssa.

Instituuttien välinen yhteistyö on myös ollut hauskaa ja vaihtelevaa. Yhdessä olemme opiskelleet kaikenlaista mm. lainsäädäntöä, työnantajana olemista ja viestintää. Yhdessä olemme järjestäneet erilaisia tapahtumia Suomessa ja muuallakin. Tapaamiset ero puolilla Eurooppaa sijaitsevissa instituuteissa ovat hieno tapa tutustua paitsi isäntiin myös itse asemamaihin. Tiedeinstituuttifoorumi eli tiedeinstituuttien oma yhteistyöelin on tuonut lisänsä myös asiamiehen arkeen – vuonna 2015 teimme mm. selvityksen tiedeinstituuttien toiminnasta.

Mutta vahvimmin muistoihin jäävät kaikki ihanat ihmiset, joihin on asiamiehen tehtävässä päässyt tutustumaan – henkistä ja fyysistä avunantoa ja tukea, paljon naurua ja joskus kyyneleitäkin! Lähimpinä työtovereina tietysti apulaisasiamiehet Johanna Rassi sekä Laura Nissin, instituutin henkilökunta johtaja Tuomas Heikkilän johdolla, säätiön aktiivinen ja asiantunteva hallitus sekä valtuuskunta. Lisäksi asiamieskollegat, instituuttiverkoston toimijat, ministeriöiden virkamiehet, kirjanpitäjät, tilintarkastajat, muiden säätiöiden edustajat, lähetystöt Suomessa ja Italiassa, instituutin opiskelijat, tutkijat, opettajat, jne. Suuret kiitokset, halaukset ja italialaiseen tapaan moiskuvat poskisuudelmat teille kaikille!

Uusi ja vanha, eli säätiön asiamies 2012-16, FT Eeva-Maria Viitanen sekä uutena asiamiehenä elokuussa 2016 aloittanut FM Reima Välimäki jäätelöllä Helsingissä. Mukana myös säätiön apulaisasiamies Laura Nissin
Uusi ja vanha kohtaavat, eli säätiön asiamies 2012-16, FT Eeva-Maria Viitanen sekä uutena asiamiehenä elokuussa 2016 aloittanut FM Reima Välimäki jäätelöllä Helsingissä. Mukana myös säätiön apulaisasiamies Laura Nissin

FT Eeva-Maria Viitanen
Säätiön asiamies 2012-2016 ja instituutin tutkijalehtori 1.8.2016 alkaen

Agentti- ja harjoittelijaseikkailuja monumenttien varjossa

Alun perin halusin nähdä uusimman Bond-elokuvan, Spectren, koska siinä ajetaan lujaa Lungoteverellä ja tietysti, koska siinä melkein näkyy instituutti. Takaa-ajokohtaus Tiber-joen varrella on hyvä esimerkki todellisen Rooma-kokemuksen Bond-elokuvien kaavojen yhteentörmäyksestä.

 

Takaa-ajo Tiberin rannalla, kuva Daily Mail
Takaa-ajo Tiberin rannalla, kuva Daily Mail

Kenelle tahansa Roomassa asuneelle tai käyneelle ajatus lujaa autolla ajamisesta Lungoteverellä on vähintäänkin absurdi. Kukapa ei olisi joskus myöhästynyt tapaamisesta istuttuaan ruuhkassa yksisuuntaisella rantakadulla kaivaten siltaa ja joutuen kiertämään. Toisaalta kuka tahansa, joka on nähnyt Bond-elokuvia, ja luultavasti vaikkei olisi nähnytkään, tietää, että kun James Bond ajaa autolla, hän ajaa lujaa, näin siis myös Lungoteverellä. Tosielämässä vauhdikkaiden takaa-ajokohtausten kuvaukset aiheuttivat tietysti teiden sulkemista ja lisäsivät osaltaan Rooman liikennekaaosta.

007 pääsee nauttimaan Roomassa tyhjistä kaduista, mitä meille muille harvoin sattuu. Autio on myös Pietarin aukio, jolla Bond käy automainosmaisesti kääntymässä. Pietarinkirkon kupoli on tietysti pakollinen Rooman tunnusmerkki, jonka täytyy vähintään vilahtaa, jo siksi että Ikuinen kaupunki olisi varmasti tunnistettava. Kuten kaikissa parhaissa mainoksissa ja matkailunedistämiskuvissa, normaalisti matkailijoiden täyttämä aukio on elokuvassa typötyhjä.

Itsellänikin on lämpimiä muistoja Pietarin aukiosta iltavalaistuksessa, kun matkailijajoukot todella hivenen harvenevat. Olen jopa nauttinut ystävineni eväsillallisen Via della Conciliazionelle pysäköidyssä autossa jutellen niitä näitä ja pohtien Pietarinkirkon iltavalaistusta.

 

Pietarinkirkon pylväikkö, kuva Maria Covino
Pietarinkirkon pylväikkö, kuva Maria Covino

Iltaisin Pietarin aukion ja Via della Conciliazionen pylväiköt täyttyvät kuitenkin toisenlaisesta väestä. Hämärän laskeutuessa ja väen vähetessä kodittomat, italiaksi katottomat eli senzatetto, asettuvat levolle matkamuistoliikkeiden ovisyvennyksiin ja pylväikköjen suojaan. Osalla on vain pahvialusta, makuupussi ja huopia, toiset rakentavat suojan pressusta tai pahvilaatikoista, muutamilla on jopa teltta.

Vaikka kodittomille on perustettu yömaja ja peseytymistilat aivan Vatikaanin tuntumaan ja heille tarjotaan aterioita, tämä ei ole osa Rooman virallista kuvaa eikä tietenkään sovi Bondin mainosestetiikkaan. Niinpä kuvausten ajaksi kodittomat on hätistetty jonnekin muualle, vaikka tavallisesti vain tiukimmat turvatoimet, kuten riemuvuoden avajaiset, karkottavat heidät totunnaiselta paikaltaan.

Monumentit esitetään elokuvan kulisseina virallisessa asussaan. Todellisuudessa kaupunkiympäristö kuitenkin elää omaa elämäänsä ja meillä kaikilla on siihen jonkinlainen valta. Katottomatkin voivat tehdä kirkon pylväiköistä ja kauppojen ovisyvennyksistä kotinsa ja merkitä ne omakseen, säilyttää puhelinkopeissa tavaroitaan ja tehdä jotakin niinkin arkista ja yksityistä kuin nukkua ja siten uudelleen määrittää julkiset tilat kodikseen, makuuhuoneekseen.

Kuten Vatikaanin seutu, monet muutkin elokuvan kuvauspaikoista ovat itsessään jonkinlaisiksi kulisseiksi rakennettuja vallan näyttämöitä: Pietarinkirkko aukioineen julistaa katolisen kirkon ja paavin mahtia ja aukiolle johtavan Via della Conciliazionen, sovinnon tien, rakennutti Mussolini symboloimaan katolisen kirkon ja Italian valtion välisen eripuran päättymistä. Paaville kuuluneen Rooman julistaminen yhdistyneen Italian pääkaupungiksi vuonna 1871 ja kirkkovaltion lopettaminen hiersi kirkon ja valtion välejä vuosikymmeniä ja tilanne ratkesi vasta vuonna 1929 Italian kuningaskunnan ja Paavin välille solmituilla lateraanisopimuksilla.

 

KUVA: Via della Conciliazione, kuva Maria Covino
Via della Conciliazione, kuva Maria Covino

Italian yhdistymiseen liittyy myös instituutin lähellä sijaitseva Porta San Pancrazio, jossa on  Garibaldille omistettu museo. Tässäkin kohtaa Bondia suosii harvinaisen rauhallinen (tai lähinnä olematon) liikenne. Instituutissa asuneet muistavat risteykseen mutkasta portin takaa piilosta kaahaavat autot, joita olen itsekin saanut pelätä lounaalle mennessä ja sieltä palatessani. Heti harjoitteluni aluksi opin, ettei pelko ei ole turhaa, sillä instituutin talonmies Giovanni joutui risteyksessä skootterionnettomuuteen syksyllä.

Mussolinista puolestaan muistuttaa myös Museo della Civiltà Romanassa kuvattu hautajaiskohtaus. Valo lankeaa vaikuttavasti pylväikköön, johon on elokuvaa varten lisätty italiankielisiä hautakiviä. EURin alue, missä Museo della Civiltà Romanakin sijaitsee, on ollut elokuvaohjaajien suosiossa vaikuttavan arkkitehtuurinsa ansiosta.

Alun perin alueen oli tarkoitus olla fasismin näyteikkuna maailmannäyttelyssä vuosina 1941­–42. Maailmannäyttely jäi kuitenkin sodan vuoksi pitämättä ja alueen rakentaminenkin jäi kesken. Klassisesta arkkitehtuurista ja italialaisesta rationalismista ammentavaa aluetta kuitenkin jatkettiin sodan jälkeen ja sitä hyödynnettiin muun muassa vuonna 1960 Rooman olympialaisissa. Nykyisin alueella on paljon toimistoja, muun muassa lukuisten pankkien sekä Italian postin.

KUVA: Kulmikas Colosseum, kuva Katja Mäkkylä
Kulmikas Colosseum, kuva Katja Mäkkylä

Alueen maamerkki Palazzo della Civiltà Italiana tai tuttavallisesti ”kulmikas Colosseum” on tuttu kaikille Roomaan lentokentältä bussilla tulleille, sillä se näkyy kauas moottoritielle. Me teimme Euriin retken eräänä aurinkoisena lauantaina joulukuussa ja kävimme kuvaamassa myös Palazzo della Civiltà Italianaa. Pohjakerroksessa oleva näyttely on ilmainen ja kuvaa rakennuksen ja koko alueen historiaa sekä esittelee piirustuksia, suunnitelmia ja dokumentteja rakennusvaiheesta. Näyttelyyn sisältyy myös sarja kohtauksia EURissa kuvatuista elokuvista, joihin kuuluu mm. Federico Fellinin Dolce vita. Ehkäpä Spectrekin päätyy aikanaan joukon jatkoksi.

Kuvaavaa on että Palazzo Cadenza, johon Bond jatkaa pelastettuaan ja vieteltyään Monica Belluccin esittämän lesken, on itse asiassa Oxfordshiressa sijaitseva Blenheim Palace ja palatsin sisällä tapahtuva kohtaus on kuvattu studiossa. Lopulta Rooma on Spectressä pelkkä lepattava lavaste ja kaupungista käytetään tunnetuimpia monumentteja, joita kuitenkin voidaan yhdistää ja sekoittaa myös muihin paikkoihin. Kaupunki sinänsä ei tule elokuvaan tai vaikuta päähenkilön toimintaan niin, että Bond tekisi siellä mitään erityisen italialaista. Ironista kyllä elokuvan pisin italiankielinen dialogikin taitaa sijoittua Meksikoon.

Jos Bond pysähtyisi hetkeksi elämään kaupunkia, jossa on, hän saattaisi nähdä Pietarin aukion kodittomat, ylittää jalan ruuhkaisen kadun tai edes jäädä itse ruuhkaan. Hän voisi syödä Montissa mainion pizzan, kuten me elokuvan jälkeen, tai siemailla Aperol Spriziä Trasteveressä, mutta siihen hänellä ei ole aikaa, sillä genrekonventiot lennättävät hänet jo takaisin Lontooseen, joka sekin typistyy Big Beniksi.

Sananmukaista törmäystä italialaiseen arkeen edustaa vain taka-ajokohtauksessa jalkoihin jäävä vanha herra pikkuisessa autossaan. Tämä varsin stereotyyppinen herrasmies hyräilee  oopperaa illalliselta palatessaan ja liikkuu valitettavan hitaasti Bondin edellä kapeilla kaduilla, joilla ohittaminen ei onnistu. Karikatyyrimäinen koominen sivullinen on lopulta stereotyyppisyydestään huolimatta vahvin linkki meidän todellisten Rooman-kävijöiden tunteman elämänmenon ja Bondin kulissikaupungin välillä.

Jos Bond joisi elokuvassa kahvia, hänen valintansa olisi ketjukahvilan americano, sama kaikkialla. Toisaalta samoin meidän todellisten Rooman-kävijöidenkin taitaa olla koko ajan vaikeampi tarttua hetkeen ja elää kaupunkia sellaisenaan. Käymmehän katsomassa  isolla rahalla suoraan kansainvälisille markkinoille tehtyjä elokuvia, joita voi heti kommentoida suomalaisen ystävän kanssa älypuhelinsovelluksessa.

Meidänkin suhteemme paikkaan alkaa hiipua ja olemme vähemmän fyysisessä sijainnissamme ja enemmän yhtä aikaa kaikkialla ja samalla ei missään. Siksi elokuvan jälkeen kannattaakin hengittää syvään Rooman talvista tuoksua, ihastella raunioita matkalla pizzalle ja kohottaa malja proseccoa Roomalle ja sen tarjoamille ainutlaatuisille mahdollisuuksille.


Silja-Maaria Aronpuro

Instituutin syksyinen Cimo-harjoittelija

 

Tutkijan ja vauvaperheen arkea Roomassa

Olin Villa Lantessa Wihurin stipendiaattina lukuvuonna 2014–2015. Vuodestani teki aivan erityisen se, että poikamme oli kolmen kuukauden ikäinen muuttaessamme Ikuiseen kaupunkiin. Päivät kuluivat toisaalta kirjoittaessa väitöskirjaa upeassa ympäristössä, toisaalta eläessä tavallista vauva-arkea hieman historiallisen keskustan ulkopuolella.

Suuri osa Roomassa vierailevista ei poistu muurien rajaaman historiallisen keskustan alueelta, mutta roomalaisista noin 93 % asuu sen ulkopuolella, ”fuori le mura.” Oma asuntomme sijaitsi vain 800 metriä Vatikaanista, mutta matkamuistomyymälöitä, selfie-keppien kaupustelijoita tai suuria turistimassoja ei siellä näkynyt. Via Gregorio VII:n ympärille ja Villa Doria Pamphilj –puiston laitamille levittäytyvä Aurelion kaupunginosa on sen sijaan pullollaan pankkeja, sisustusliikkeitä ja ruokakauppoja, joita alueella tuntui olevan enemmän kuin koko historiallisessa keskustassa. Sieltä löytyy myös vähemmän tunnettuja, mutta hyvin paikallisia ravintoloita ja kahviloita. Alue on vehreä: monissa asunnoissa on joko suuri parveke tai (kuten omassamme) pohjakerroksessa puutarha.

Aurelion kaupunginosa sijaitsee Vatikaanin ja Villa Lanten lähellä. Se rajoittuu idässä laajaan viheralueeseen johon kuuluvat suuri Doria Pamphiljin puisto, Gianicolon kukkula sekä kuvassa oleva kotieläintila. Lante sijaitsee kuvan oikeassa laidassa olevien puiden keskellä. Vasemmalla Pietarinkirkko.

Vauvan kanssa kaupungilla liikkuessa joku tyypillisen lapsiystävällinen italialainen tulee tuon tuostakin ihmettelemään vauvan kauneutta. Tämä toimii myös usein vanhempien eduksi, sillä vauvan kanssa saa usein ystävällisempää palvelua. Apua vauvan kanssa saa usein pyytämättäkin, esimerkiksi lentokentän turvatarkastuksessa turvamies halusi pitää vauvaamme sillä aikaa kun laitoimme omia tavaroitamme läpivalaisuun!

Avun saaminen roomalaisista terveyspalveluista jäi meiltä (onneksi) kokematta apteekkia lukuun ottamatta. Apteekki on Italiassa höveli, eli sieltä saa esimerkiksi antibiootit ja rokotteet ilman sen kummempia lääkärin reseptejä. Moisen tavan kansanterveydellisistä seurauksista voi kiistellä, mutta yksittäisen vauvaperheen elämää se helpotti.

Positiivinen suhtautuminen vauvoihin ei kuitenkaan näy julkisessa liikenteessä. Bussit ovat usein tupaten täynnä, eikä lastenvaunujen kanssa sinne menevä saa sympatiaa. Paikalliset tuntuvat ahtautuvan bussiin lyhyttäkin matkaa varten, vieden näin tilan bussia enemmän tarvitsevilta, kuten lastenvaunujen, pyörätuolin tai rollaattorin kanssa liikkuvilta; oletusarvoisesti nämä käyttävät omaa autoa tai taksia tai pysyvät kotona. Sainkin jatkuvasti osakseni ihmettelyä, sillä tapanani oli pääsääntöisesti kävellä paikasta toiseen.

Kävelytiet niin keskustassa kuin sen ulkopuolella ovat usein surkeassa kunnossa: täynnä kuoppia ja parkkeerattuja autoja, koirankakan miinoittamia tai pensaiden peittämiä, tai ne saattavat yllättäen päättyä. Myös siksi lastenrattaat ovat Roomassa hankalat ja kantoliina tai –reppu on paljon kätevämpi. Tosin kuumimmilla helteillä vauvan kanssa paras kulkupeli on ilmastoitu vuokra-auto, jollaisen saa parilla kympillä viikonlopuksi.

Kantoreppu on Roomassa kätevä. Kädet jäävät vapaaksi esimerkiksi pikkutakin ja gelato-annoksen pitelemiseen.

Hedelmien ja vihannesten osalta italialainen ruokakauppa on paratiisi. ”Kotimaisena” löytyy niin sitrushedelmät kuin melonit, millaisesta ei Suomessa oikein voisi haaveillakaan. Suomalaisesta näkökulmasta on hauskaa, että esimerkiksi kesäkurpitsoja ja munakoisoja on esillä paljon enemmän kuin perunoita! Hankaluuksia aiheuttaa tiettyjen tuotteiden puuttuminen. Esimerkiksi sokeroimattomia hedelmäsosepurkkeja tai suolattomia puurohiutaleita on lähes mahdoton löytää. Lastenvaatteiden osalta tilanne taas on parempi sekä valikoiman että hintojen osalta.

Roomassa olo vauvan kanssa on monessa mielessä myös helpompaa kuin Suomessa. Suurimman osan vuodesta sää on hyvin lämmin, vähentäen vauvan talvivaatteiden jatkuvan pukemisen ja riisumisen tarvetta. Vanhempien kannalta tietysti Välimeren aurinko ja roomalainen ruokakulttuuri pitävät tunnelman korkealla ja saavat tavallisen arjenkin tuntumaan juhlalta.

Joulukuu on Roomassa parasta aikaa niille, joilla on oma klementiinipuu. Silloin sato kypsyy!
Joulukuu on Roomassa parasta aikaa niille, joilla on oma klementiinipuu. Silloin sato kypsyy!

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 


Marko Halonen

Wihuristi 2014–2015