Jäätelöconnoisseurin mietteitä

Sara Pollesello

Suomen Rooman-instituutin blogia selaillessani yllätyin, ja suorastaan järkytyin, kun huomasin, ettei kirjoitusta Rooman jäätelöbaareista löytynyt. Miten kukaan ei ole vielä kirjottanut tästä elintärkeästä asiasta? Noh, ei huolta, sillä olen tämän seitsemän kuukauden jakson aikana tehnyt suhteellisen perusteellista empiiristä tutkimusta aiheesta. Omasta mielestäni minua voisikin jo kutsua oikeaksi jäätelöconnoisseuriksi.

Saapuessani Roomaan harjoitteluun tavoitteeni oli syödä jäätelöä (ainakin) kerran viikossa, ja käydä joka kerta eri paikassa. Vaikka tavoitteeni ei ihan täyttynyt (määrällisesti kyllä ylittyi, mutta suosikkipaikoissa kävin useammankin kerran), ehdin kuitenkin käydä aika monessa paikassa. Useammat löytyvät tietenkin Villa Lanten ja Faldan asuntolan läheisyydestä, mutta jonkin verran tuli seikkailtua myös joen toisella puolella. Ennen kun listaan teille parhaat testaamani jätskibaarit, haluaisin kuitenkin jakaa muutaman perussäännön hyvän jäätelön etsinnässä – sillä Italiassakaan jäätelö ei ole aina hyvää![1]

  1. Vältä turhat koristelut
    Parhaat jäätelöt saa yleensä paikoista, joissa koristelua ei ole ollenkaan tai jäätelöt ovat jopa kannella peitetty. Asian voi ajatella niin, että hyvä tuote ei tarvitse koristelua myydäkseen.
  2. Tarkista pistaasin väri
    Pistaasin pitää olla enemmänkin harmaanruskea kuin vihreänvärinen. Kirkas vihreä pistaasijäätelö on selvä varoitusmerkki huonosta jäätelöstä. Värin tarkistaminen ei toki onnistu, jos jäätelö on kannella peitetty, mutta kokemukseni mukaan niissä paikoissa voi yleensä luottaa siihen, että jäätelö on hyvä.
  3. Vältä amerikkalaiset maut
    Amerikkalaisilla mauilla tarkoitan tietenkin kaikki bountyt, oreot, snickersit, jne. Myös havainto sinisestä smurffijäätelöstä ja liilasta my little ponystä pitäisi saada hyvää jäätelöä etsivän kääntymään ovella.

Yritin tätä tekstiä kirjoittaessani laskea, kuinka monessa eri jäätelöbaarissa olen tämän vuoden aikana oikeasti käynyt. Se oli vaikeaa, sillä niitä oli todella monta. Tässä kuitenkin pieni lista niistä, jotka ovat jääneet erityisesti mieleen.

Vakiobaariksi muodostui (hieman yllättäen) Fatamorgana Trasteveressä. Fatamorganaan ei mennä, jos tekee mieli perusmakuja kuten suklaata, vaniljaa tai pistaasia, vaan tänne kannattaa tulla enemmän seikkailunhaluisena, sillä jännät makuyhdistelmät ovat tämän ketjun bravuuri. Parhaimmat siellä syömääni maut ovat tummasuklaa-wasabi, päärynä-gorgonzola, tummasuklaa-lapsangtee sekä basilika-saksanpähkinä-hunaja.[2] Basilikajäätelö on muutenkin ollut minulle hieno uusi tuttavuus. Jänniä makuja voi löytää myös Otalegistä Trasteveressä, sekä Ponte Siston toisella puolella sijaitsevasta Gelateria Guntherista, jossa olen syönyt muun muassa männyn makuista pinjainjäätelöä. Vähän kauempana Lantesta löytyy Balduinassa Gelateria Retro’, mistä saa paitsi ihanaa punajuuri-inkiväärijäätelöä myös koirille tuotettua jäätelöä.

Trasteveren Fatamorgana.

Vaihtoehtoja löytyy tottakai myös, kun perusmaut houkuttelee enemmän. Sekä La Romana, Giuffrè ja Come il Lattessa saa korkealaatuista jäätelöä, tötteröön tummaa tai valkoista suklaata ja päälle halutessa zabaionen tai kanelin makuista kermavaahtoa. Ehdottomasti paras näistä on Come il Latte, mistä saa erinomaista jäätelöä, ja tämän lisäksi siellä tehtyihin artesaanitötteröihin selvästi enemmän suklaata kuin muissa paikoissa. La Romanalla ja Giuffrèllä on muuten täysin samat maut, sillä Giuffrètä perusti La Romanasta potkut saanut työntekijä, joka tietenkin vei kaikki salaiset reseptit mukanaan.

La Romana, Giuffrè ja Come il Latte.
Tappoportaat.

Faldan asuntolan läheisyydelläkin on onneksi(?) muutama hyvä jäätelöbaari, kuten Family Cremeria Artigianale sekä fiksusti nimetty Miami.[3] Yksi lempipaikoistani Monteverdessä on pieni jäätelökiska La Gourmandise, mikä sijaitsee pienellä kadulla keskellä ei mitään, ja on auki vähän miten sattuu. Faldan lähellä sijaitsevien tappoportaiden päässä löytyy taas Gelateria Tropicana, mistä saa yllättävän hyvää, mustaa kookos-hiilijäätelöä.

Kahvigranita Pantheonilla.

Jos jäätelöön jostain syystä kyllästyisi, erinomainen vaihtoehto on granita[4]. Nyt puhutaan tietenkin siitä oikeasta granitasta, jota annostellaan jäätelökahvalla astiasta, eikä feikkigranitasta, jota otetaan pyörivästä koneesta hanalla. Ihana uusi tuttavuus oli minulle kahvigranita kermavaahdolla (vaikka en muuten ole kermavaahdon paras ystävä). Jos turistailee Pantheonin läheisyydellä kannattaa ehdottomasti käydä Caffè Tazza D’Oro:ssa kahvigranitalla. Varsinkin kesähelteessä, kun kahvihammasta kolottaa, ei kyllä ole mitään parempaa![5]


Näiden kuukausien aikana taisin syödä ehkä kolme kertaa huonossa jäätelöbaarissa. Joka kerta varoituskellot kyllä soivat eri syistä, mutta itsepäisesti en vain kuunnellut. Jätskiä piti saada nyt ja heti, ja siitä sain sitten kärsiä. Seuraamalla minun alussa listaamiani vinkkejä vältätte toivottavasti turhan kärsimyksen huonosta jäätelöstä. Hyviä jäätelöhetkiä!

FM Sara Pollesello

Kirjoittaja oli instituutin EDUFI-harjoittelijana helmikuusta elokuuhun 2019.


[1] Jos on eri mieltä, on joko käynyt uskomaton tsägä, tai sitten ei vaan tiedä jäätelöistä mitään ja voi yhtä hyvin lopettaa lukemisen tähän.

[2] Tsatsikinmakuinen jäätelö oli kuitenkin minullekin vähän liikaa.

[3] Mi ami = rakastat minua – ja tottahan se on…

[4] Tai grattachecca, kuten Roomaassa sanotaan.

[5] Tähän mielipiteeseen taitaa vaikuttaa jonkin verran myös uutuuden huuma. Onhan shakeratokin ihana kuumana päivänä, tai miksi ei kylmä cappuccino, affogato al caffè tai ihan perus kahvijäätelö?

Mainokset

Maitse ja meritse Roomasta Helsinkiin – hidas matkustaminen, oman aikansa anakronismi vai tulevaisuuden normi?

Roosa Kallunki ja Anna Vuolanto

”Rautatie on suuri keksintö. Hitaalla matkustamisella, jalkapatikalla tai purjehtimisella on omat erikoiset viehätyksensä, joita mikään muu ei korvaa, mutta viehättävää on myös rynnätä 20:nnen vuosisadan tapaan 100 kilometriä tunnissa nykyaikaisessa pikajunassa. Ihmiset, jotka eivät osaa nauttia semmoisesta matkasta, ovat vieraita omalle ajalleen, ovat anakronismeja.”
Matkakirja, Yrjö Koskelainen (1921)

Elämäntahti on yhä kiihtynyt: tehokkuus, tuottavuus ja nopeus ovat nyt avainsanoja. Olemmeko me siis anakronismeja, kun matkustamme junalla halki Euroopan aikana, jolloin lentoliikenne on hallitseva matkustusmuoto? Kahdennellakymmenennellä ensimmäisellä vuosisadalla raideliikennettä pidetään hitaana matkustamisena, vaikka pikajuna voi kulkea yli 200 kilometrin tuntivauhtia. Matkustaminen on kuitenkin muuttunut ja tulee muuttumaan: monen ahkeran Rooman-kävijän on jo vaikea olla miettimättä ilmastonmuutosta ja matkustamisesta koituvia päästöjä matkalippuja varatessaan.

Lähtöpäivänä Rooma oli sateinen.

Lähdimme Villa Lantesta Roomasta kohti Helsinkiä toukokuun toisena sunnuntaina, ja teimme matkaa kolme yötä ja kaksi päivää. Molempien matkustajien tausta on historian alalla, mutta maata pitkin matkaajina olemme erilaisia; toinen kokenut Euroopan läpi junailija ja toinen aloittelija.

Matkan ensimmäinen etappi oli Itävallan rautateiden (ÖBB) suora yöjuna Roomasta Bolognan ja Innsbruckin kautta Müncheniin. Käytössämme oli oma kuuden lepopaikan hytti: pari sänkyä piti varata matkatavaroille, sillä lattiapinta-alaa ei juuri ollut. Jokaisessa makuuvaunussa oli vaunuemäntä tai -isäntä, joka huolehti matkustajien tarpeista. Isäntämme myös tarjoili aamiaisen hytin ovelle. Aamiainen sängyssä baijerilaisista maisemista nauttien Alppien jäädessä taakse tuntui mukavalta luksukselta.

Aamuvarhaisella jossain Innsbruckin ja Münchenin välillä.

Saavuimme maanantaiaamuna Münchenin päärautatieasemalle, jossa söimme vielä rauhallisen brunssin asiaankuuluvine apfelstrudeleineen ja käsepretzeleineen. Aamupäivällä jatkoimme intercity-junalla kohti Hampuria. Matka sujui rattoisasti työskennellen ja maisemia ihmetellen. Lounasajan koittaessa siirryimme valkoisin pöytäliinoin varustettuun ravintolavaunuun, joka oli VR:n ravintoloihin tottuneelle suorastaan ylellistä. Ravintolassa oli luonnollisesti pöytiintarjoilu, mutta siitä huolimatta Suomea edullisempi hintataso.

Hamburg Hauptbahnhof.

Hampurista taipaleemme jatkui vielä samana iltapäivänä kohti Kööpenhaminaa. Reissun ensimmäiselle meriosuudelle pääsimme, kun juna rullasi Pohjois-Saksan Puttgardenissa sisään lauttaan. Se kulkee saksalaisen Fehmarnin saaren ja tanskalaisen Lollandin välillä – ja palvelee myös tax free -asiakkaita. Toinen vaihtoehto siirtyä maiden välisen rajan yli on lännempänä, jolloin laivamatka jää välistä ja juna kulkee Flensburgin kautta.

Pienen laivalla jaloittelun jälkeen pääsimme takaisin junaan, joka ajoi ulos lautasta Tanskan puolella Rødbyssä. Siellä meitä odotti matkan ensimmäinen rajatarkastus. Ratatöiden vuoksi matka  Kööpenhaminaan taittui bussilla, jonne saavuimme noin kymmeneltä illalla. Nukuimme makeasti ystävän luona, ja tiistaiaamuna jatkoimme Kööpenhaminasta Tukholman suuntaan. Olimme varanneet junamatkalle evääksi tanskalaiset smørrebrødit, mutta testasimme siitä huolimatta myös ruotsalaisen ravintolavaunun. Se oli niin tarjoiluiltaan kuin sisustukseltaankin hyvin suomalaisen vastineensa kaltainen, mutta radan tiukat kaarteet, jotka kuljettivat laseja pöydän laidalta toiselle, lisäsivät huomattavasti matkustamisen tuntua.

Vaikka ruotsalaisen Snabbtågin ravintolavaunun pöydissä ei ollut valkoisia liinoja, onneksi niissä oli reunat (kuten laseissakin).

Tukholmaan saavuimme tiistaina alkuillasta. Ensi töiksemme tilasimme juomat teemaan sopivalla tavalla asemaravintolassa, ennen kuin lopulta siirryimme metrolla ja bussilla kohti Södermalmia ja satamaa. Laivamatkalla nautimme buffet-illallisen merimaiseman äärellä. Ravintola yllätti positiivisesti erittäin kattavalla kasvisvalikoimalla, eikä Tukholman saaristokaan pettänyt idyllillään.

Tukholman saaristoa.

Laivayön päätyttyä olimme aikaisin keskiviikkoaamuna Turun satamassa, josta Helsingin juna pian lähti. Ravintolavaunussa söimme matkan viimeisen aterian, kaurapuuroaamiaisen. Kotiovilla olimme jo keskiviikkona aamupäivällä.

Tarkoituksenamme oli matkustaa Roomasta Helsinkiin mahdollisimman nopeasti maata pitkin. Vaikka tästä syystä olimme pyrkineet lyhyisiin junien vaihtoaikoihin, aikataulumme piti. Junat kulkivat ajallaan muutamista ratatöistä johtuvista erikoisjärjestelyistä huolimatta. Junamatkustaminen yllätti muutenkin helppoudellaan reissuparivaljakon aloittelijan. Matkalaukulle ja rinkalle löytyi hyvin tilaa ja saimme aina työskennellä mukavasti pöydän ääressä. Reissussa syöminenkin oli yllättävän helppoa, ja eväitä sai kaikilta asemilta kätevästi kaupasta mukaan. Myös ravintolavaunuissa oli kattava valikoima.

Kulkemalla joka sentin matkasta maan pinnalla etäisyydet hahmottuivat paljon selkeämmin kuin lentämällä. Juna-asemilla ei myöskään ole samanlaista jonotuskulttuuria, joka tekee lentomatkustamisesta tympeää. Lopulta maata pitkin matkustaminen ei tunnu kovinkaan suurelta vaivalta, vaikka aikaa tietysti kuluu enemmän. Maitse matkustaessa saa myös osansa todellisesta kieli- ja kulttuurikylvystä, maisemista puhumattakaan.

Historioitsijoille ei siis näytä olevan minkäänlainen ongelma olla anakronismi omalle ajalleen. Päinvastoin se tuo elämäntahdin hitaudellaan tutkittavien aikakausien rytmin kenties lähemmäksi. Toisaalta työntekokin onnistuu loistavasti raiteilla, mikä mahdollistaa ajatusten jäsentelyn ennen ja jälkeen Rooman työskentelyperiodin. Muutaman päivän matkanteko on oivallinen siirtymä arjesta toiseen, ja ajan kuluttaminen kiskojen kolkkeessa, töitä tehden tai ikkunasta ulos tuijottaen, saa pohtimaan kaiken kiireen ja suorittamisen tarkoituksenmukaisuutta. Se kasvattaa myös kärsivällisyyttä!

FM Roosa Kallunki on antiikin sosiaalihistoriaan erikoistunut väitöskirjatutkija Tampereen yliopistosta.

HuK Anna Vuolanto opiskelee yleistä historiaa ja taidehistoriaa Helsingin yliopistossa, ja osallistui Suomen Rooman-instituutin tieteelliseen kurssiin 2019.

A dopo, Roma!

Tätä tekstiä kirjoittaessani vietän viimeistä päivääni Roomassa. Olen ollut instituutin CIMO-harjoittelijana syyskuusta joulukuuhun. Tammi- ja helmikuun olen toiminut amanuenssin sijaisena instituutissa. Tässä blogikirjoituksessa kerron hieman kokemuksistani sekä harjoittelu- ja työskentelyjaksostani tässä ikuisessa kaupungissa.

Vaikka Italia on maana tullut tutuksi jo opiskeluaikoina Erasmus-vaihdon ja muiden opintomatkojen myötä, Roomassa olen käynyt vain kaksi kertaa aikaisemmin lyhyillä lomareissuilla. En myöskään tiennyt etukäteen juuri mitään Suomen Rooman-instituutin toiminnasta, vaikka olin aikaisemmin kuullut puhuttavan Villa Lantesta. Tiedossa oli siis paljon uutta ja erilaista!

Ensimmäiset viikot olivat jännittäviä. Tuntui, että työpäivien jälkeen Lanten ja instituutin historiaa päntätessäni mikään ei tahtonut tarttua muistiini tuosta valtavasta tietomäärästä. Ensimmäisenä työpäivänä selvisi myös, että yksi työtehtävistäni olisi instituutin puhelimeen vastaaminen.  Ja sekös oli jännää! Itse kun olen jo sitä sukupolvea, joka käyttää puhelinta kaikkeen muuhun paitsi puhumiseen. Sosiaalisen median, pikaviestisovellusten ja asiakaspalveluchattien myötä puhelimessa puhuminen on minunlaiseni milleniaalin onneksi jo vähentynyt Suomessa, mutta tilanne vaikuttaa olevan eri täällä Italiassa. Italialaiset rakastavat puhelimessa puhumista! Kaupungilla kulkiessa lähes jokaisen vastaantulijan korvalla keikkuu puhelin. Puhelimeen jaksetaan puhua julkisissa kulkuneuvoissa ja jopa skootterilla ajaessa. Silloin italialaisilla on tapana sujauttaa kännykkä kätevästi kypärän ja korvan väliin; täytyyhän puhumisen sujua kätevästi myös kaksipyöräisen selässä!

Tässä puolisen vuotta instituutin puhelimeen vastailleena olen huomannut myös kulttuurienväliset erot varsinkin hiljaisuuden sietämisessä. Puhettahan saattaa italialaisilta tunnetusti tulla kuin konekiväärin suusta. Voin kokemuksesta kertoa, että tällaiselle jäyhälle, lievästä puhelinpelosta kärsivälle, ajoittain tuppisuullekin pohjalaiselle mikään ei ole ollut piinallisempaa kuin se, kun joudut kolmatta kertaa pyytämään vastapuolta toistamaan asiansa (etkä välttämättä vielä sittenkään kuule tai ymmärrä kaikkea). Italialaiset kun ovat suomalaisen näkökulmasta melko malttamattomia kommunikoinnissaan; puhelimessa puhuessa reaktioiden on oltava salamannopeita. Muuten syntyy se pelätty hiljaisuus, joka meille suomalaisille on niin luontaista asian prosessoimiseen käytettävää aikaa. Turhautumisen on kyllä saanut kuulla myös puhelinlinjan toisessa päässä. Alkuaikoina syvät, jopa hieman teatraaliset huokaukset ja prontot tulivat tutuiksi. Mutta niistäkin on nyt selvitty!

IMG_0670
Tammikuinen auringonlasku Piazzale Giuseppe Garibaldilla kivenheiton päässä Suomen Rooman-instituutista.

Työtehtäviini ovat kuuluneet myös muut asiakaspalvelutehtävät, kuten instituutin asukkaiden vastaanottaminen ja neuvonta. Lisäksi olen opastanut instituutissa käyneitä vierailijoita vierailla kielillä ja päivittänyt instituutin kotisivuja sekä sosiaalista mediaa eri kielillä. On ollut mielenkiintoista tutustua eri alan ihmisiin ja olla tekemisissä heidän kanssaan. Olen tavannut muun muassa kirjailijoita, taiteilijoita, muusikoita, toimittajia, näyttelijöitä, käsikirjoittajia, instituutin entisiä johtajia ja monia eri alan tutkijoita sekä opiskelijoita.

Heti syyskuussa harjoitteluni alussa instituuttiin saapui seitsemän yliopisto-opiskelijaa, jotka tulivat neljän viikon pituiselle antiikin ja keskiajan Rooman johdantokurssille. Lisäksi tapasin syksyn mittaan tutkijoita ja muita eri alan ihmisiä, joista pääsin tekemään myös esittelyjä instituutin Instagram-tilille. Viimeisinä työviikkoinani ehdin tapaamaan vielä seitsemän historian alan korkeakouluopiskelijaa, jotka tulivat kolmen kuukauden pituiselle tieteelliselle kurssille. Osallistuin tiiviisti myös moniin erilaisiin seminaareihin, joita instituutissa järjestettiin. Kääntäjän koulutuksen saaneena tunsin ajoittain kipeästi sivistymättömyyteni, kun hädin tuskin osasin lausua antiikin aikana ja keskiajalla eläneiden keisarien nimiä, tai kun muutamilla arkeologisilla kaivauksilla vieraillessani mielikuvitukseni ei mitenkään riittänyt kuvittelemaan, miten eri kokoiset ja muotoiset kivenmurikat olivat entisaikoihin muodostaneet kokonaisia kyliä ja kaupunkeja.

Koko työskentelykauteni kohokohta oli se, kun Colosseum valaistiin 5.12. Suomen lipun väreihin Suomen itsenäisyyden juhlavuoden kunniaksi. Tilaisuudesta uutisoitiin suorana lähetyksenä Suomen televisioon, joten paikalla oli myös suuri idolini toimittaja Ella Kanninen, jonka kanssa onnekseni pääsin myös yhteiskuvaan. Muutamaa päivää myöhemmin Villa Lantessa järjestettiin vielä Suomi 100 -seminaari, jossa oli paikalla useita eri puhujia. Tilaisuuden päätteeksi 80-luvun italodiscoartisti Gazebo esiintyi instituutissa. Loppujen lopuksi jopa tämä ysärin lapsi tunnisti Gazebon (ainakin hieman googlailtuani). Varmasti kovinkaan moni ei ole päässyt joraamaan Gazebon tunnetuimman kappaleen ”I like Chopinin” tahtiin 1500-luvun renessanssihuvilan näköalaparvekkeella ikuisen kaupungin pimenevässä illassa!

IMG_9715
Colosseum Suomen väreissä ja onnellinen fani Ella Kannisen kainalossa.

Vieraassa maassa asuminen lisää itsevarmuutta sekä rohkeutta ja – niin kornilta kuin se saattaa kuulostaakin – tunnen itseni aikuisemmaksi nyt kuin puoli vuotta sitten. Tämän työskentelyjakson aikana olen ylittänyt itseni moneen otteeseen ja ennen kaikkea olen oppinut nauramaan itselleni. Vaikka mokaamisia ja nolojakin hetkiä on ollut (erityisesti juuri puhelimessa), on täytynyt vain oppia pääsemään niiden yli. Kaikesta selviää kyllä, vaikka viime syksynä olikin melkoisen pelottavaa kuuden yliopistovuoden jälkeen valmistua filosofian maisteriksi, katkaista siteet turvalliseen alma materiin ja jättää taakseen todella rakkaaksi kotikaupungiksi muodostunut Turku. Oli aika ottaa askel työelämään ja muuttaa vieraaseen miljoonakaupunkiin. Uskallan väittää, että kaiken tämän jälkeen tuleviin muutoksiin osaa taas suhtautua hieman rennommin. Onhan asioilla tapana järjestyä tavalla tai toisella.

Tässä vaiheessa on aika kiittää lämpimästi koko instituutin henkilökuntaa. On ollut ilo olla osana teitä nämä kuusi kuukautta! Vaikka viimeinen puolivuotinen on ollut ikimuistoinen ja edelleen lähes päivittäin ihastun uudelleen Roomaan kaduilla kulkiessani, kaipaan kuitenkin jo Suomen hiljaisuutta sekä rauhaa ja jopa kylmiä pakkasia, jotka paukkuvat tätä kirjoittaessa eteläistä Suomea myöten. Kuten Suomen Rooman-instituutin intendentillä Simo Örmällä on tapana sanoa: ”On lähdettävä pois, jotta voi palata takaisin”.

IMG_8149muok
”Rooma, joka kääntää ajatukset pois huonoista päivistä.”

IMG_1525
Roomaan 26.2. satanut lumi toi eksotiikkaa viimeisiin työpäiviin.

FM Marjo-Riina Välimaa työskenteli CIMO-harjoittelijana Suomen Rooman-instituutissa neljä kuukautta vuoden 2017 lopussa ja kaksi kuukautta amanuenssin viransijaisena alkuvuodesta 2018.

Kuvat: Marjo-Riina Välimaa

Erityislaatuinen kyläpahanen

Monteverde eli ”Vihreä vuori”, tosin virallisissa asiakirjoissa Janiculum-kukkulan mukaan nimetysti Gianicolense, on Rooman 12. (Q. XII) kaupunginosa Villa Lanten kupeessa, jossa sijaitsee myös Suomen Rooman-instituutin via Faldan asuntola. Vehreä kaupunginosa on saanut ihmisten puheissa tavallisimmin esiintyvän Monteverde-nimensä kukkulan tuffikiven sävyistä. 1900-luvun alussa yleiskaavassa asutetuksi päätynyt ja aiemmin lähinnä viiniköynnösten laajalti peittämä ja aatelisvilloistaan tunnettu maa-ala jakautuu paikallisten mielissä kahteen eri osaan, vanhaan Monteverde Vecchioon sekä uuteen Monteverde Nuovoon, vaikka molempia alueita alettiin itse asiassa kaavoittaa samoihin aikoihin. Huolimatta siitä, että kaupunginosa on yksi pinta-alaltaan ja väestöllisesti Rooman suurimmista, Monteverdeä kuulee usein pidettävän vahvan paikallisidentiteetin leimaamana yhteisöllisenä ja sosiaalisesti aktiivisena kaupunginosana, joka on tunnettu paitsi Risorgimenton aikaisista dramaattisista puolustustaisteluistaan ja arkkitehtuuristaan, myös monista kuuluisista asukkaistaan. Monteverdessä ovat asuneet mm. elokuvaohjaajat Bernardo Bertolucci ja Nanni Moretti, näyttelijä-ohjaaja Carlo Verdone sekä monia kuuluisia italialaispoliitikkoja, kuten Massimo D’Alema, Giovanna Melandri, Gianfanco Fini sekä Italian edustajainhuoneen nykyinen puhemies Laura Boldrini.

21245184_10155414143213964_1169265774_nErinomaisista merellisistä annoksistaan ja jälkiruoistaan tunnetussa Il Focolare -ravintolassa (Via G. Rossetti 40) voi törmätä ohimennen vaikkapa Oscar-voittaja Roberto Benigniin. Been there, done that, got…well, nothing.

Arkkitehtuurisesti kaupunginosa tunnetaan Monteverde Vecchion eli vanhan osan Jugend- ja Art Deco -villoistaan. Kaupunginosa käsittää myös osan Rooman suurimmasta julkisesta puistoalueesta, 184 hehtaarin kokoisesta Villa Doria Pamphiljsta, joka pitää sisällään mm. Casino del Bel Respiron (tunnetaan myös arkkitehtinsä mukaan nimellä Casino dell’Algardi) suurenmoiset vieraileville valtionpäämiehille varatut edustustilat. Roomassa vierailleelle Libyan diktaattori Muammar Gaddafille tuokaan marmoripalatsi ei tosin kelvannut, vaan hän pystytytti tavoilleen uskollisena beduiiniteltan palatsin pihamaalle.

Lanten-kävijöiden mieleen ovat varmasti painuneet Gianicolo-kukkulan Giuseppe ja Anita Garibaldin patsaiden lisäksi muidenkin Italian yhdistymisen puolesta taistelleiden patrioottien ja vapaustaistelijoiden näköisveistokset, joiden joukossa tunnetusti myös suomalainen Herman Liikanen. Garibaldinien varjot ovatkin läsnä laajalti Monteverdessä, ne nimittäin näkyvät myös osassa kadunnimistä. Lähellä, Paolo Sorrentinon La Grande Bellezza -elokuvan kohtauksessa turistin kaikella kauneudellaan pyörryttäneen Acqua Paolan suihkulähteen paikkeilla puolestaan seisoo komea Rooman tasavallan Janiculum-kukkulalla käydyissä puolustustaisteluissa kaatuneiden muistomerkki, joka muistuttaa samalla myös Italian kansallislaulun sanoittajan Goffredo Mamelin traagisesta kohtalosta. Porta San Pancrazio, heti paavi Urbanus VIII:n rakennuttamien muurien ulkoreunalla, taas kätkee sisäänsä mielenkiintoisen vuoden 1849 Rooman tasavaltaan ja Garibaldin muistoon keskittyvän museon. Yhtä garibaldismia siis tuppaa olemaan, näillä tienoin.

Erityisen paljon kaupunginosan maineeseen on kuitenkin vaikuttanut Pier Paolo Pasolini, jonka romaanissa ’Ragazzi di Vita’ kaupunginosalle on luovutettu suuri rooli. Toisen maailmansodan jälkeen Monteverde oli kokenut mittavan demografisen muutoksen, kun alueelle nousseisiin ”pilvenpiirtäjiksi” kutsuttuihin kymmenkerroksisiin kerrostaloihin siirtyi ja oli fasismin aikana pakkosiirretty asukkaita lähempää keskustaa. Via Donna Olimpia korkeine taloineen oli tuon ajan rakentamisen keskipiste ja sen ympäristöön Pasolinin kaupunginosakuvauksetkin pääosin sijoittuvat.

Niin kuluivat iltapäivät tekemättä mitään, Donna Olimpialla, Monte di Casadiolla, jätkien kanssa jotka pelasivat pienellä auringon kellertämällä köyryllä, ja myöhemmin naisten kanssa, jotka tulivat levittämään vaatteensa palaneelle nurmelle. Tai sitten menivät pelaamaan palloa sinne Pilvenpiirtäjien ja Monte di Splendoren väliselle laakealle satojen kundien keskellä, jotka pelasivat pienillä auringon valtaamilla pihoilla. Kuivilla pihanurmilla, via Ozanamilla tai Via Donna Olimpialla, Franceschin ala-asteen edessä, joka oli täynnä kodittomia ja häädettyjä.”

Käännösote Pier Paolo Pasolinin romaanista “Ragazzi di Vita”.

21244707_10155414140053964_1958104935_nTässä kaupunginosassa syntyi kuuluisan ’Monteverden kansalaisen’ Pierpaolo Pasolinin romaani ’Ragazzi di Vita'”.

21268597_10155414139903964_217144786_n

Ydinkeskusta-alueita raikkaampi ilma, kylämäinen henki, vehreys ja vilkas sosiaalinen kanssakäyminen tekevät Monteverdestä nykypäivänä yhden Rooman halutuimmista ja samalla myös kiinteistöhinnoiltaan arvokkaimmista asuinalueista. Ja kulkeehan tänne raitiovaunu numero 8 sekä enimmillään 65 metrin syvyyteen louhitulla stazione Quattro Ventillä pysähtyvät junat. Tutustuminen Monteverdeen kannattaa aloittaa esimerkiksi Via Poerion ympäristöstä, eikä Lanten-kävijöiden soisikaan – ainoastaan Janiculum-kukkulan toiselle naapurialueelle Trastevereen suunnaten – ylenkatsovan esimerkiksi alueen erinomaista ravintolatarjontaa. Il Focolaren (via G. Rossetti, 40) lisäksi henkilökohtaisiin suosikkeihin lukeutuvat viinipyhättö Al Grammelot (via Giacinto Carini, 39), puu-uunilla varustettu moderni pizzeria Pommmodoro (via Giovanni Battista Niccolini, 4), Lumie di Sicilia (via Fratelli Bonnet, 41) sekä Lo Scarpone (via di San Pancrazio, 15).

21245385_10155414144118964_848572522_nRooman kaupunginosista puhuttaessa ei voi ainakaan silmät auki ohittaa kaupungin jalkapalloseurojen värejä. Monteverde tunnetaan perinteisesti vahvana S.S. Lazion kannattaja-alueena, ja juuri tästä kaupunginosasta onkin lähtöisin seuran vanhin äärikannattajajoukko CML’74, Commandos Monteverde Lazio, jonka ääne(e)nkannattajien reviirinmerkkaukset ”värittävät” edelleen tiheästi naapurustoamme.

FM Juuso Oksanen

Kirjoittaja on viettänyt puoli vuotta Monteverden kaupunginosassa Suomen Rooman-instituutin CIMO-harjoittelijana.

Kevätaamu Roomassa

Olen perheineni asettunut Wihuri-vuodekseni Gianicolon taakse, laaksoon Gianicolon ja matalan Monte del Gallo -kukkulan välissä, venäläis-ortodoksisen kirkon naapuriin. Kotikatumme päässä näkyy Pietarinkirkon kupoli. Alhaalta laaksosta voimme myös tähyillä puolen kilometrin päässä Gianicololla kohoavaa Giuseppe Garibaldin patsasta – Villa Lante ei tähän suuntaan näy vaan jää kukkulan taakse. Vaikka matkaa linnuntietä onkin Villa Lanteen vain puoli kilometriä, kertyy kävelymatkaa parin kilometrin verran.

Näkymä ikkunastamme venäläis-ortodoksiselle kirkolle

Näkymä ikkunastamme venäläis-ortodoksiselle kirkolle

Tavallisena arkiaamuna en kuitenkaan lähde tuota matkaa kävelemään, vaan suuntaan lasteni kanssa päinvastaiseen suuntaan, kohti Rooman saksalaista koulua, jossa vanhempi lapsistani aloitti koulutaipaleensa syyskuussa ja nuorempi käy päiväkotia. Aamuisin on vielä viileää, joten laitamme takit päälle, vaikka myöhemmin päivällä niitä ei tavallisesti tarvitakaan.

Kiipeämme junaradan vartta Monte del Gallo -kukkulan yli vilkkaan Gregorio VII -kadun varteen. Katua pitkin kulkee useita bussilinjoja, eikä bussia yleensä tarvitse odottaa kauaa. Poispäin kaupungista mennessä istumapaikkojakin on yleensä vapaana, ja jollei ole, joku useimmiten antaa paikkansa ainakin pienemmälle tytöistä.

Saatettuani lapset Via Aurelia Antican varrella sijaitsevaan kouluun lähden silloin tällöin kuntoilumielessä kävelemään Villa Doria Pamphiljin puiston poikki Gianicololle. Puisto on ihana vihreä keidas keskellä Rooman kaaosta. Aamuisin puistossa näkee lenkkeilijöitä, pyöräilijöitä ja koiranulkoiluttajia. Vesi virtaa suihkulähteissä, kilpikonnat ja joutsenet uiskentelevat lammissa, linnut laulavat. Näin keväällä kaikki on vielä kauniin vihreää, ja nurmikot, puut ja pensaat täynnä kukkia.
Kukkiva mimosa Villa Pamphiljissa helmikuun alkupuolella

Kukkiva mimosa Villa Pamphiljissa helmikuun alkupuolella

Villa Doria Pamphilj maaliskuun lopulla

Villa Doria Pamphilj maaliskuun lopulla

Usein minulla ei kuitenkaan ole aamukävelyyn aikaa, sillä matkaan menee pakollisine kiertoteineen helposti puolisentoista tuntia, enkä myöskään aina viitsi lähteä uhmaamaan Via Aurelia Antican liikennettä – koululta ei puistoon pääse kuin kävelemällä ensin reilut 300 metriä autojen seassa. Suuntaankin siis ennemmin Saksan arkeologisen instituutin kirjastoon täpötäydellä bussilla ja metrolla.

Jään metrosta Lepanton asemalla vilkkaassa Pratin kaupunginosassa. Täälläkin kirsikkapuut ovat jo aikoja sitten tiputtaneet kukkansa, ja puissa on hennot vihreät lehdet. Matkalla kirjastoon annan joskus kolikon katua lakaisevalle maahanmuuttajaparivaljakolle, joiden pystyttämä lappu kertoo, että he haluavat kaupunkia siivoamalla integroitua Italian yhteiskuntaan. Tänään lappuun oli lisätty myös hyvän pääsiäisen toivotus.

Vaikka en aiemmin juonut kahvia, tavakseni on Roomassa tullut aloittaa työpäivä cappuccinolla. Pratissa kantapaikakseni on vakiintunut Bar Cicerone, jossa cornetto on useimpia muita paikkoja edullisempi, ja cappuccinon kylkiäisenä tulee aina pieni pala suklaata, näin pääsiäisen alla pieni Peruginan suklaamuna.


Laura Buchholz

Wihurin stipendiaatti 2016-17

Rooma noin kello 8

Aloitin työni Suomen Rooman-instituutin tutkijalehtorina elokuun alussa ja siitä lähtien olen joka työpäivä päässyt ihailemaan ikuista kaupunkia.

Helmi-maaliskuussa päätin ottaa kuvan Roomasta joka aamu saapuessani töihin noin kello 8 (hyvin joustavasti otettuna: varhaisin on 7.34 ja myöhäisin klo 9.11). Rajaus on jotakuinkin sama Piazza Navonan laidalla sijaitsevan Sant’Agnese in agone -kirkon kupolista (vasemmalla) Santa Maria Maggioren torneihin (oikealla). Antiikista barokkiin, mutta 1900-luvun alussa rakennettu Viktor Emanuel II:n muistomerkki (kermakakku tai kirjoituskone kavereiden kesken) on taitavasti (?) rajattu pois oikealta puolelta.

1 paiva

Helmikuun auringonnousu muuttui maaliskuun auringoksi. Utua, sumua ja savusumua leijui ilmassa niin paljon, että vuoret taustalla hävisivät välillä kokonaan näkymästä. Pilvistä seuraa aina dramatiikkaa (monella tasolla).

Klikkaamalla pienoiskuvaa pääset katsomaan kuvia galleriassa:

Kotiin lähtiessä näkymä oli joskus tällainen: harmaan ja sinisen sijaan kullankeltaista.

ilta-20170227_172735

Rooma – aina samanlainen ja aina erilainen.


FT Eeva-Maria Viitanen
Instituutin tutkijalehtori

Vivere discere est

Vivere discere est

Elämä on oppimista. Antiikin ja keskiajan Rooman johdantokurssi syyskuussa 2016 tarjosi siihen mitä parhaimmat olosuhteet sekä miellyttävän henkisen ja konkreettisen ympäristön. Kuukauden mittainen jakso Rooman parhaassa historiallisessa miljöössä, renessanssihuvilassa upeine näköaloineen, teki eittämättä lähtemättömän vaikutuksen jokaiseen kurssilaiseen. Jokainen päivä innoitti, inspiroi, antoi uutta ajateltavaa historiasta, mutta myös itsestä ja suhteesta omaan akateemiseen positioonsa. Koko kokemusta on vaikea vieläkään, parin kuukauden jälkeen, eritellä sanoiksi. Jälkikäteen tuon kuukauden aikana otettuja valokuvia katsellessa muistuu mieleen yhä uusia asioita. Kokemuksen prosessointi jatkuu vielä pitkään sen antoisuuden vuoksi ja kurssin hedelmiä pääsee poimimaan ehkä vasta jonkun ajan jälkeen, kun ymmärtää suuremmassa mittakaavassa kurssin merkityksen.

Otsikko voisi olla myös Vivere militare est, elämä on taistelua. Lanten johdantokurssilaiset valitaan vuosittain parhaiden joukosta. Kurssille pääseminen tuntui suurelle etuoikeudelle, toisaalta sitä varten oli omilla ansioillaan taisteltava paikastaan Rooman auringon alla.  Kun paikka oli ansaittu, instituutin tuttavallinen ilmapiiri henkilökunnan sekä tutkijoiden puolesta antoi tunteen arvostuksesta siitä huolimatta, että olimme vasta humanistisen uramme alkutaipaleella. Kurssin opettajat, oman alansa rautaiset ammattilaiset, jakoivat avoimesti tietoaan ja kokemuksiaan. Teki nöyräksi kuunnella heidän kokemuksistaan. Samalla he jaksoivat muistuttaa, että eivät itsekään olleet sen erilaisemmista lähtökohdista. Kurssin alussa nousi esiin metafora Lanten pyörteestä, jonka tendenssi on imeä sen ulkokehälle joutuvat vuosien saatossa yhtä lähemmäksi ydintä. Tämä pitää mitä ilmeisemmin paikkansa. Monilla Villa Lantessa tapaamillamme tutkijoilla on takanaan pitkä Lante-historia.

Vaikka kurssilla suoritettu päivittäinen monumenttiravi ja marssiaskeleet museosta toiseen kävivät välillä raskaiksi, herääminen yhtä aikaa ikuisen kaupungin kanssa uuteen päivään kuittasi edellisen päivän rakot jalkapohjista. Jokainen päivä tuntui seikkailulle ja mieli oli positiivisen odottavainen, vaikka yllämme vallitsi kirous: visiittimme arkeologisiin kohteisiin teimme aina sateessa. (Yksi esimerkki kuvassa, jossa ihmettelemme Paestumin doorilaisia pylväitä Johtajan kanssa).

paestumryhmax

Tutustuimme kuukauden aikana lukemattomiin Rooman nähtävyyksiin. Teimme myös retkiä lähiseuduille paikkoihin, joihin ei ehkä turistina eksyisi. Varsinkin pidemmät ekskursiot oli organisoitu huolella, mikä sai aikaan lämpimän tunteen siitä, kuinka hyvin meistä pidettiin huolta. Itse ei tarvinnut tehdä juuri mitään muuta kuin kuunnella…ja kävellä. Sen lisäksi, että saimme aimo annoksen antiikin historiaa ja näimme konkreettisesti ajallisia kerrostumia, pääsimme tutustumaan myös moderniin italialaiseen kulttuuriin ja kieleen: kulttuuriin, jota voisi ajatella useita vaikutteita läpikäyneenä jatkumona antiikin ajoilta.

Kurssi oli myös osaltansa henkinen retriitti, joka auttoi käsittämään omaa asemaa tiedeyhteisössä. Siis siinä, joka sekin on jonkinlainen jatkumo antiikista. Huomasimme, että jokaisella pienellä tai suurella tieteentekijällä on oma erikoisalansa ja samalla omat vahvuutensa. Keskustelut erilaisten tutkijoiden ja opiskelijoiden kanssa avarsivat näkemystä akateemisesta maailmasta, joka ei enää tunnu kaukaiselta määränpäältä. Jokaisella meillä, jos niin haluamme, on siinä maailmassa oma paikkansa ja tähtihetkensä. Ylipäätään kurssi ja instituutissa asuminen tutustutti meidät lämminhenkiseen ja samalla ammatilliseen akateemiseen ilmapiiriin, jollaiseen harvalla on opiskeluaikoina kunnia tutustua. Keskustelut henkilökunnan ja muiden asukkaiden kanssa auttoi myös selkiyttämään mitä minä osaan, mitä minä pystyn antamaan muille, mutta myös toisin päin: missä voi hyvillä mielin tukeutua toisiin asiantuntijoihin. Instituutin Johtaja kannusti meitä laajentamaan omaa osaamista ja pyrkimään monialaisuuteen, mutta parhaimmillaan monialaisuus syntyy myös tiedeyhteisön sisällä tapahtuvasta vuorovaikutuksesta.

Kurssin aihepiirien lisäksi opimme siis paljon itsestämme, omista toimintatavoistamme ja ennen kaikkea siitä, että meillä kaikilla on jotain opittavaa toisiltamme. Tapasimme sydämeltään ja osaamiseltaan suuria persoonia, joita jäi ikävä. Isoin vaikutus kuitenkin oli inspirointi ja toivon antaminen tulevaan. Kurssilta todella sai uutta intoa ja uusia näkökulmia opiskeluun, mutta myös eväitä elämään. Kaiken päätteeksi haikeus takaisin lämpimiin Gianicolon idyllisiin maisemiin valtasi mielen heti kun astuimme lentokoneen rappusilta Suomen maaperälle lokakuiseen tuulen tuiverrukseen. Jotkut meistä palaavat takaisin.


Essi M., Jyväskylän yliopisto
Iida H. ja Olivia P., Turun yliopisto

Vuoden 2016 johdantokurssilaisia