Rooma noin kello 8

Aloitin työni Suomen Rooman-instituutin tutkijalehtorina elokuun alussa ja siitä lähtien olen joka työpäivä päässyt ihailemaan ikuista kaupunkia.

Helmi-maaliskuussa päätin ottaa kuvan Roomasta joka aamu saapuessani töihin noin kello 8 (hyvin joustavasti otettuna: varhaisin on 7.34 ja myöhäisin klo 9.11). Rajaus on jotakuinkin sama Piazza Navonan laidalla sijaitsevan Sant’Agnese in agone -kirkon kupolista (vasemmalla) Santa Maria Maggioren torneihin (oikealla). Antiikista barokkiin, mutta 1900-luvun alussa rakennettu Viktor Emanuel II:n muistomerkki (kermakakku tai kirjoituskone kavereiden kesken) on taitavasti (?) rajattu pois oikealta puolelta.

1 paiva

Helmikuun auringonnousu muuttui maaliskuun auringoksi. Utua, sumua ja savusumua leijui ilmassa niin paljon, että vuoret taustalla hävisivät välillä kokonaan näkymästä. Pilvistä seuraa aina dramatiikkaa (monella tasolla).

Klikkaamalla pienoiskuvaa pääset katsomaan kuvia galleriassa:

Kotiin lähtiessä näkymä oli joskus tällainen: harmaan ja sinisen sijaan kullankeltaista.

ilta-20170227_172735

Rooma – aina samanlainen ja aina erilainen.


FT Eeva-Maria Viitanen
Instituutin tutkijalehtori

Vivere discere est

Vivere discere est

Elämä on oppimista. Antiikin ja keskiajan Rooman johdantokurssi syyskuussa 2016 tarjosi siihen mitä parhaimmat olosuhteet sekä miellyttävän henkisen ja konkreettisen ympäristön. Kuukauden mittainen jakso Rooman parhaassa historiallisessa miljöössä, renessanssihuvilassa upeine näköaloineen, teki eittämättä lähtemättömän vaikutuksen jokaiseen kurssilaiseen. Jokainen päivä innoitti, inspiroi, antoi uutta ajateltavaa historiasta, mutta myös itsestä ja suhteesta omaan akateemiseen positioonsa. Koko kokemusta on vaikea vieläkään, parin kuukauden jälkeen, eritellä sanoiksi. Jälkikäteen tuon kuukauden aikana otettuja valokuvia katsellessa muistuu mieleen yhä uusia asioita. Kokemuksen prosessointi jatkuu vielä pitkään sen antoisuuden vuoksi ja kurssin hedelmiä pääsee poimimaan ehkä vasta jonkun ajan jälkeen, kun ymmärtää suuremmassa mittakaavassa kurssin merkityksen.

Otsikko voisi olla myös Vivere militare est, elämä on taistelua. Lanten johdantokurssilaiset valitaan vuosittain parhaiden joukosta. Kurssille pääseminen tuntui suurelle etuoikeudelle, toisaalta sitä varten oli omilla ansioillaan taisteltava paikastaan Rooman auringon alla.  Kun paikka oli ansaittu, instituutin tuttavallinen ilmapiiri henkilökunnan sekä tutkijoiden puolesta antoi tunteen arvostuksesta siitä huolimatta, että olimme vasta humanistisen uramme alkutaipaleella. Kurssin opettajat, oman alansa rautaiset ammattilaiset, jakoivat avoimesti tietoaan ja kokemuksiaan. Teki nöyräksi kuunnella heidän kokemuksistaan. Samalla he jaksoivat muistuttaa, että eivät itsekään olleet sen erilaisemmista lähtökohdista. Kurssin alussa nousi esiin metafora Lanten pyörteestä, jonka tendenssi on imeä sen ulkokehälle joutuvat vuosien saatossa yhtä lähemmäksi ydintä. Tämä pitää mitä ilmeisemmin paikkansa. Monilla Villa Lantessa tapaamillamme tutkijoilla on takanaan pitkä Lante-historia.

Vaikka kurssilla suoritettu päivittäinen monumenttiravi ja marssiaskeleet museosta toiseen kävivät välillä raskaiksi, herääminen yhtä aikaa ikuisen kaupungin kanssa uuteen päivään kuittasi edellisen päivän rakot jalkapohjista. Jokainen päivä tuntui seikkailulle ja mieli oli positiivisen odottavainen, vaikka yllämme vallitsi kirous: visiittimme arkeologisiin kohteisiin teimme aina sateessa. (Yksi esimerkki kuvassa, jossa ihmettelemme Paestumin doorilaisia pylväitä Johtajan kanssa).

paestumryhmax

Tutustuimme kuukauden aikana lukemattomiin Rooman nähtävyyksiin. Teimme myös retkiä lähiseuduille paikkoihin, joihin ei ehkä turistina eksyisi. Varsinkin pidemmät ekskursiot oli organisoitu huolella, mikä sai aikaan lämpimän tunteen siitä, kuinka hyvin meistä pidettiin huolta. Itse ei tarvinnut tehdä juuri mitään muuta kuin kuunnella…ja kävellä. Sen lisäksi, että saimme aimo annoksen antiikin historiaa ja näimme konkreettisesti ajallisia kerrostumia, pääsimme tutustumaan myös moderniin italialaiseen kulttuuriin ja kieleen: kulttuuriin, jota voisi ajatella useita vaikutteita läpikäyneenä jatkumona antiikin ajoilta.

Kurssi oli myös osaltansa henkinen retriitti, joka auttoi käsittämään omaa asemaa tiedeyhteisössä. Siis siinä, joka sekin on jonkinlainen jatkumo antiikista. Huomasimme, että jokaisella pienellä tai suurella tieteentekijällä on oma erikoisalansa ja samalla omat vahvuutensa. Keskustelut erilaisten tutkijoiden ja opiskelijoiden kanssa avarsivat näkemystä akateemisesta maailmasta, joka ei enää tunnu kaukaiselta määränpäältä. Jokaisella meillä, jos niin haluamme, on siinä maailmassa oma paikkansa ja tähtihetkensä. Ylipäätään kurssi ja instituutissa asuminen tutustutti meidät lämminhenkiseen ja samalla ammatilliseen akateemiseen ilmapiiriin, jollaiseen harvalla on opiskeluaikoina kunnia tutustua. Keskustelut henkilökunnan ja muiden asukkaiden kanssa auttoi myös selkiyttämään mitä minä osaan, mitä minä pystyn antamaan muille, mutta myös toisin päin: missä voi hyvillä mielin tukeutua toisiin asiantuntijoihin. Instituutin Johtaja kannusti meitä laajentamaan omaa osaamista ja pyrkimään monialaisuuteen, mutta parhaimmillaan monialaisuus syntyy myös tiedeyhteisön sisällä tapahtuvasta vuorovaikutuksesta.

Kurssin aihepiirien lisäksi opimme siis paljon itsestämme, omista toimintatavoistamme ja ennen kaikkea siitä, että meillä kaikilla on jotain opittavaa toisiltamme. Tapasimme sydämeltään ja osaamiseltaan suuria persoonia, joita jäi ikävä. Isoin vaikutus kuitenkin oli inspirointi ja toivon antaminen tulevaan. Kurssilta todella sai uutta intoa ja uusia näkökulmia opiskeluun, mutta myös eväitä elämään. Kaiken päätteeksi haikeus takaisin lämpimiin Gianicolon idyllisiin maisemiin valtasi mielen heti kun astuimme lentokoneen rappusilta Suomen maaperälle lokakuiseen tuulen tuiverrukseen. Jotkut meistä palaavat takaisin.


Essi M., Jyväskylän yliopisto
Iida H. ja Olivia P., Turun yliopisto

Vuoden 2016 johdantokurssilaisia

Säätiö, asiamies?! Mitä ne oikein on ja mitä ne tekee?

Suomen Rooman-instituutti eli kavereiden kesken Villa Lante on Säätiön Institutum Romanum Finlandiae perustama ja ylläpitämä tutkimuslaitos. Varsin harvat instituutista tietävät tosin ovat tietoisia tästä järjestelystä. Toisin kuin monissa muissa maissa Suomen ulkomailla toimivat instituutit ovat yksityisten säätiöiden perustamia ja ylläpitämiä eli ne ovat osa kansalaistoimintaa, vaikka saavatkin rahoituksensa pääasiassa valtiolta.

Säätiössä on hallitus ja valtuuskunta, jotka huolehtivat instituutin toiminnan perusedellytyksistä kuten rahoituksen saamisesta ja yleisestä hallinnosta. Hallituksen päätöksen toimeenpanosta huolehtii paitsi tietysti instituutin henkilökunta myös asiamies, joka on jonkinlainen joka paikan höylä sekä se henkilö, jolla on useimmat toiminnan lankojen päistä hyppysissään.

Asiamies Viitanen ja säätiön valtuuskunta tutustumassa remontoituun Kansalliskirjastoon
Asiamies Viitanen ja säätiön valtuuskunta tutustumassa remontoituun Kansalliskirjastoon

Säätiön asiamiehinä on toiminut vuodesta 1938 alkaen aikamoinen joukko asialleen omistautuneita henkilöitä sekä sihteerin että asiamiehen nimityksellä. Tiedeinstituutti kun olemme, niin myös asiamiehet ovat aina olleet jonkin instituutin keskeisen alan edustajia. Näin myös allekirjoittanut, joka aloitti Liisa Suvikummun sijaisena keväällä 2012 ja päätti kautensa nelisen vuotta myöhemmin. Aiemmin olin ollut instituutissa opiskelijana ja tutkijana, mutta pääsy katsomaan sen toimintaa toiselta puolelta on ollut varsin opettavaista ja välillä jopa suorastaan ihmeellistä.

Asiamies huolehtii tietysti instituutin hallinnosta ja taloudesta, mikä saattaa tuntua kovinkin tylsältä pintapuolisesti ajatellen. Mutta kun joutuu seikkailemaan kahden eri maan lainsäädännön ja toimintakulttuurin välimailla, niin monet yksinkertaisiltakin tuntuvat asiat muuttuvat varsin jännittäviksi… Asiamies joutuu shakinpelaajan tavoin miettimään mitä seuraamuksia milläkin hallituksen päätöksellä mahtaa olla eri ympäristöissä, ottamaan selvää ja kyselemään jopa vastaajien kärsivällisyyttä koetellen yksityiskohtien yksityiskohtia – ja aina on oltava myös varasuunitelma ja varasuunnitelman varasuunnitelma. (Ja sittenkin Italia usein yllättää!)

Perushallintorutiinien lisäksi neljän vuoden aikana olen päässyt järjestämään bileitä, suorastaan jatkuvasti: säätiön 75-vuotisjuhlat, instituutin 60-vuotisjuhlat sekä Wihurin stipendin 50-vuotisjuhlat. Instituutin pitkää ja hienoa historiaa kelpaa juhlistaa aina uudestaan! Samalla olemme selvitelleet myös uusia puolia instituutin historiassa, kuten esimerkiksi Suomen tiedemaailmassa aika ainutlaatuista, puolivuosisataista säätiöiden välistä yhteistyötä Jenny ja Antti Wihurin rahaston kanssa.

Instituuttien välinen yhteistyö on myös ollut hauskaa ja vaihtelevaa. Yhdessä olemme opiskelleet kaikenlaista mm. lainsäädäntöä, työnantajana olemista ja viestintää. Yhdessä olemme järjestäneet erilaisia tapahtumia Suomessa ja muuallakin. Tapaamiset ero puolilla Eurooppaa sijaitsevissa instituuteissa ovat hieno tapa tutustua paitsi isäntiin myös itse asemamaihin. Tiedeinstituuttifoorumi eli tiedeinstituuttien oma yhteistyöelin on tuonut lisänsä myös asiamiehen arkeen – vuonna 2015 teimme mm. selvityksen tiedeinstituuttien toiminnasta.

Mutta vahvimmin muistoihin jäävät kaikki ihanat ihmiset, joihin on asiamiehen tehtävässä päässyt tutustumaan – henkistä ja fyysistä avunantoa ja tukea, paljon naurua ja joskus kyyneleitäkin! Lähimpinä työtovereina tietysti apulaisasiamiehet Johanna Rassi sekä Laura Nissin, instituutin henkilökunta johtaja Tuomas Heikkilän johdolla, säätiön aktiivinen ja asiantunteva hallitus sekä valtuuskunta. Lisäksi asiamieskollegat, instituuttiverkoston toimijat, ministeriöiden virkamiehet, kirjanpitäjät, tilintarkastajat, muiden säätiöiden edustajat, lähetystöt Suomessa ja Italiassa, instituutin opiskelijat, tutkijat, opettajat, jne. Suuret kiitokset, halaukset ja italialaiseen tapaan moiskuvat poskisuudelmat teille kaikille!

Uusi ja vanha, eli säätiön asiamies 2012-16, FT Eeva-Maria Viitanen sekä uutena asiamiehenä elokuussa 2016 aloittanut FM Reima Välimäki jäätelöllä Helsingissä. Mukana myös säätiön apulaisasiamies Laura Nissin
Uusi ja vanha kohtaavat, eli säätiön asiamies 2012-16, FT Eeva-Maria Viitanen sekä uutena asiamiehenä elokuussa 2016 aloittanut FM Reima Välimäki jäätelöllä Helsingissä. Mukana myös säätiön apulaisasiamies Laura Nissin

FT Eeva-Maria Viitanen
Säätiön asiamies 2012-2016 ja instituutin tutkijalehtori 1.8.2016 alkaen

Agentti- ja harjoittelijaseikkailuja monumenttien varjossa

Alun perin halusin nähdä uusimman Bond-elokuvan, Spectren, koska siinä ajetaan lujaa Lungoteverellä ja tietysti, koska siinä melkein näkyy instituutti. Takaa-ajokohtaus Tiber-joen varrella on hyvä esimerkki todellisen Rooma-kokemuksen Bond-elokuvien kaavojen yhteentörmäyksestä.

 

Takaa-ajo Tiberin rannalla, kuva Daily Mail
Takaa-ajo Tiberin rannalla, kuva Daily Mail

Kenelle tahansa Roomassa asuneelle tai käyneelle ajatus lujaa autolla ajamisesta Lungoteverellä on vähintäänkin absurdi. Kukapa ei olisi joskus myöhästynyt tapaamisesta istuttuaan ruuhkassa yksisuuntaisella rantakadulla kaivaten siltaa ja joutuen kiertämään. Toisaalta kuka tahansa, joka on nähnyt Bond-elokuvia, ja luultavasti vaikkei olisi nähnytkään, tietää, että kun James Bond ajaa autolla, hän ajaa lujaa, näin siis myös Lungoteverellä. Tosielämässä vauhdikkaiden takaa-ajokohtausten kuvaukset aiheuttivat tietysti teiden sulkemista ja lisäsivät osaltaan Rooman liikennekaaosta.

007 pääsee nauttimaan Roomassa tyhjistä kaduista, mitä meille muille harvoin sattuu. Autio on myös Pietarin aukio, jolla Bond käy automainosmaisesti kääntymässä. Pietarinkirkon kupoli on tietysti pakollinen Rooman tunnusmerkki, jonka täytyy vähintään vilahtaa, jo siksi että Ikuinen kaupunki olisi varmasti tunnistettava. Kuten kaikissa parhaissa mainoksissa ja matkailunedistämiskuvissa, normaalisti matkailijoiden täyttämä aukio on elokuvassa typötyhjä.

Itsellänikin on lämpimiä muistoja Pietarin aukiosta iltavalaistuksessa, kun matkailijajoukot todella hivenen harvenevat. Olen jopa nauttinut ystävineni eväsillallisen Via della Conciliazionelle pysäköidyssä autossa jutellen niitä näitä ja pohtien Pietarinkirkon iltavalaistusta.

 

Pietarinkirkon pylväikkö, kuva Maria Covino
Pietarinkirkon pylväikkö, kuva Maria Covino

Iltaisin Pietarin aukion ja Via della Conciliazionen pylväiköt täyttyvät kuitenkin toisenlaisesta väestä. Hämärän laskeutuessa ja väen vähetessä kodittomat, italiaksi katottomat eli senzatetto, asettuvat levolle matkamuistoliikkeiden ovisyvennyksiin ja pylväikköjen suojaan. Osalla on vain pahvialusta, makuupussi ja huopia, toiset rakentavat suojan pressusta tai pahvilaatikoista, muutamilla on jopa teltta.

Vaikka kodittomille on perustettu yömaja ja peseytymistilat aivan Vatikaanin tuntumaan ja heille tarjotaan aterioita, tämä ei ole osa Rooman virallista kuvaa eikä tietenkään sovi Bondin mainosestetiikkaan. Niinpä kuvausten ajaksi kodittomat on hätistetty jonnekin muualle, vaikka tavallisesti vain tiukimmat turvatoimet, kuten riemuvuoden avajaiset, karkottavat heidät totunnaiselta paikaltaan.

Monumentit esitetään elokuvan kulisseina virallisessa asussaan. Todellisuudessa kaupunkiympäristö kuitenkin elää omaa elämäänsä ja meillä kaikilla on siihen jonkinlainen valta. Katottomatkin voivat tehdä kirkon pylväiköistä ja kauppojen ovisyvennyksistä kotinsa ja merkitä ne omakseen, säilyttää puhelinkopeissa tavaroitaan ja tehdä jotakin niinkin arkista ja yksityistä kuin nukkua ja siten uudelleen määrittää julkiset tilat kodikseen, makuuhuoneekseen.

Kuten Vatikaanin seutu, monet muutkin elokuvan kuvauspaikoista ovat itsessään jonkinlaisiksi kulisseiksi rakennettuja vallan näyttämöitä: Pietarinkirkko aukioineen julistaa katolisen kirkon ja paavin mahtia ja aukiolle johtavan Via della Conciliazionen, sovinnon tien, rakennutti Mussolini symboloimaan katolisen kirkon ja Italian valtion välisen eripuran päättymistä. Paaville kuuluneen Rooman julistaminen yhdistyneen Italian pääkaupungiksi vuonna 1871 ja kirkkovaltion lopettaminen hiersi kirkon ja valtion välejä vuosikymmeniä ja tilanne ratkesi vasta vuonna 1929 Italian kuningaskunnan ja Paavin välille solmituilla lateraanisopimuksilla.

 

KUVA: Via della Conciliazione, kuva Maria Covino
Via della Conciliazione, kuva Maria Covino

Italian yhdistymiseen liittyy myös instituutin lähellä sijaitseva Porta San Pancrazio, jossa on  Garibaldille omistettu museo. Tässäkin kohtaa Bondia suosii harvinaisen rauhallinen (tai lähinnä olematon) liikenne. Instituutissa asuneet muistavat risteykseen mutkasta portin takaa piilosta kaahaavat autot, joita olen itsekin saanut pelätä lounaalle mennessä ja sieltä palatessani. Heti harjoitteluni aluksi opin, ettei pelko ei ole turhaa, sillä instituutin talonmies Giovanni joutui risteyksessä skootterionnettomuuteen syksyllä.

Mussolinista puolestaan muistuttaa myös Museo della Civiltà Romanassa kuvattu hautajaiskohtaus. Valo lankeaa vaikuttavasti pylväikköön, johon on elokuvaa varten lisätty italiankielisiä hautakiviä. EURin alue, missä Museo della Civiltà Romanakin sijaitsee, on ollut elokuvaohjaajien suosiossa vaikuttavan arkkitehtuurinsa ansiosta.

Alun perin alueen oli tarkoitus olla fasismin näyteikkuna maailmannäyttelyssä vuosina 1941­–42. Maailmannäyttely jäi kuitenkin sodan vuoksi pitämättä ja alueen rakentaminenkin jäi kesken. Klassisesta arkkitehtuurista ja italialaisesta rationalismista ammentavaa aluetta kuitenkin jatkettiin sodan jälkeen ja sitä hyödynnettiin muun muassa vuonna 1960 Rooman olympialaisissa. Nykyisin alueella on paljon toimistoja, muun muassa lukuisten pankkien sekä Italian postin.

KUVA: Kulmikas Colosseum, kuva Katja Mäkkylä
Kulmikas Colosseum, kuva Katja Mäkkylä

Alueen maamerkki Palazzo della Civiltà Italiana tai tuttavallisesti ”kulmikas Colosseum” on tuttu kaikille Roomaan lentokentältä bussilla tulleille, sillä se näkyy kauas moottoritielle. Me teimme Euriin retken eräänä aurinkoisena lauantaina joulukuussa ja kävimme kuvaamassa myös Palazzo della Civiltà Italianaa. Pohjakerroksessa oleva näyttely on ilmainen ja kuvaa rakennuksen ja koko alueen historiaa sekä esittelee piirustuksia, suunnitelmia ja dokumentteja rakennusvaiheesta. Näyttelyyn sisältyy myös sarja kohtauksia EURissa kuvatuista elokuvista, joihin kuuluu mm. Federico Fellinin Dolce vita. Ehkäpä Spectrekin päätyy aikanaan joukon jatkoksi.

Kuvaavaa on että Palazzo Cadenza, johon Bond jatkaa pelastettuaan ja vieteltyään Monica Belluccin esittämän lesken, on itse asiassa Oxfordshiressa sijaitseva Blenheim Palace ja palatsin sisällä tapahtuva kohtaus on kuvattu studiossa. Lopulta Rooma on Spectressä pelkkä lepattava lavaste ja kaupungista käytetään tunnetuimpia monumentteja, joita kuitenkin voidaan yhdistää ja sekoittaa myös muihin paikkoihin. Kaupunki sinänsä ei tule elokuvaan tai vaikuta päähenkilön toimintaan niin, että Bond tekisi siellä mitään erityisen italialaista. Ironista kyllä elokuvan pisin italiankielinen dialogikin taitaa sijoittua Meksikoon.

Jos Bond pysähtyisi hetkeksi elämään kaupunkia, jossa on, hän saattaisi nähdä Pietarin aukion kodittomat, ylittää jalan ruuhkaisen kadun tai edes jäädä itse ruuhkaan. Hän voisi syödä Montissa mainion pizzan, kuten me elokuvan jälkeen, tai siemailla Aperol Spriziä Trasteveressä, mutta siihen hänellä ei ole aikaa, sillä genrekonventiot lennättävät hänet jo takaisin Lontooseen, joka sekin typistyy Big Beniksi.

Sananmukaista törmäystä italialaiseen arkeen edustaa vain taka-ajokohtauksessa jalkoihin jäävä vanha herra pikkuisessa autossaan. Tämä varsin stereotyyppinen herrasmies hyräilee  oopperaa illalliselta palatessaan ja liikkuu valitettavan hitaasti Bondin edellä kapeilla kaduilla, joilla ohittaminen ei onnistu. Karikatyyrimäinen koominen sivullinen on lopulta stereotyyppisyydestään huolimatta vahvin linkki meidän todellisten Rooman-kävijöiden tunteman elämänmenon ja Bondin kulissikaupungin välillä.

Jos Bond joisi elokuvassa kahvia, hänen valintansa olisi ketjukahvilan americano, sama kaikkialla. Toisaalta samoin meidän todellisten Rooman-kävijöidenkin taitaa olla koko ajan vaikeampi tarttua hetkeen ja elää kaupunkia sellaisenaan. Käymmehän katsomassa  isolla rahalla suoraan kansainvälisille markkinoille tehtyjä elokuvia, joita voi heti kommentoida suomalaisen ystävän kanssa älypuhelinsovelluksessa.

Meidänkin suhteemme paikkaan alkaa hiipua ja olemme vähemmän fyysisessä sijainnissamme ja enemmän yhtä aikaa kaikkialla ja samalla ei missään. Siksi elokuvan jälkeen kannattaakin hengittää syvään Rooman talvista tuoksua, ihastella raunioita matkalla pizzalle ja kohottaa malja proseccoa Roomalle ja sen tarjoamille ainutlaatuisille mahdollisuuksille.


Silja-Maaria Aronpuro

Instituutin syksyinen Cimo-harjoittelija

 

Tutkijan ja vauvaperheen arkea Roomassa

Olin Villa Lantessa Wihurin stipendiaattina lukuvuonna 2014–2015. Vuodestani teki aivan erityisen se, että poikamme oli kolmen kuukauden ikäinen muuttaessamme Ikuiseen kaupunkiin. Päivät kuluivat toisaalta kirjoittaessa väitöskirjaa upeassa ympäristössä, toisaalta eläessä tavallista vauva-arkea hieman historiallisen keskustan ulkopuolella.

Suuri osa Roomassa vierailevista ei poistu muurien rajaaman historiallisen keskustan alueelta, mutta roomalaisista noin 93 % asuu sen ulkopuolella, ”fuori le mura.” Oma asuntomme sijaitsi vain 800 metriä Vatikaanista, mutta matkamuistomyymälöitä, selfie-keppien kaupustelijoita tai suuria turistimassoja ei siellä näkynyt. Via Gregorio VII:n ympärille ja Villa Doria Pamphilj –puiston laitamille levittäytyvä Aurelion kaupunginosa on sen sijaan pullollaan pankkeja, sisustusliikkeitä ja ruokakauppoja, joita alueella tuntui olevan enemmän kuin koko historiallisessa keskustassa. Sieltä löytyy myös vähemmän tunnettuja, mutta hyvin paikallisia ravintoloita ja kahviloita. Alue on vehreä: monissa asunnoissa on joko suuri parveke tai (kuten omassamme) pohjakerroksessa puutarha.

Aurelion kaupunginosa sijaitsee Vatikaanin ja Villa Lanten lähellä. Se rajoittuu idässä laajaan viheralueeseen johon kuuluvat suuri Doria Pamphiljin puisto, Gianicolon kukkula sekä kuvassa oleva kotieläintila. Lante sijaitsee kuvan oikeassa laidassa olevien puiden keskellä. Vasemmalla Pietarinkirkko.

Vauvan kanssa kaupungilla liikkuessa joku tyypillisen lapsiystävällinen italialainen tulee tuon tuostakin ihmettelemään vauvan kauneutta. Tämä toimii myös usein vanhempien eduksi, sillä vauvan kanssa saa usein ystävällisempää palvelua. Apua vauvan kanssa saa usein pyytämättäkin, esimerkiksi lentokentän turvatarkastuksessa turvamies halusi pitää vauvaamme sillä aikaa kun laitoimme omia tavaroitamme läpivalaisuun!

Avun saaminen roomalaisista terveyspalveluista jäi meiltä (onneksi) kokematta apteekkia lukuun ottamatta. Apteekki on Italiassa höveli, eli sieltä saa esimerkiksi antibiootit ja rokotteet ilman sen kummempia lääkärin reseptejä. Moisen tavan kansanterveydellisistä seurauksista voi kiistellä, mutta yksittäisen vauvaperheen elämää se helpotti.

Positiivinen suhtautuminen vauvoihin ei kuitenkaan näy julkisessa liikenteessä. Bussit ovat usein tupaten täynnä, eikä lastenvaunujen kanssa sinne menevä saa sympatiaa. Paikalliset tuntuvat ahtautuvan bussiin lyhyttäkin matkaa varten, vieden näin tilan bussia enemmän tarvitsevilta, kuten lastenvaunujen, pyörätuolin tai rollaattorin kanssa liikkuvilta; oletusarvoisesti nämä käyttävät omaa autoa tai taksia tai pysyvät kotona. Sainkin jatkuvasti osakseni ihmettelyä, sillä tapanani oli pääsääntöisesti kävellä paikasta toiseen.

Kävelytiet niin keskustassa kuin sen ulkopuolella ovat usein surkeassa kunnossa: täynnä kuoppia ja parkkeerattuja autoja, koirankakan miinoittamia tai pensaiden peittämiä, tai ne saattavat yllättäen päättyä. Myös siksi lastenrattaat ovat Roomassa hankalat ja kantoliina tai –reppu on paljon kätevämpi. Tosin kuumimmilla helteillä vauvan kanssa paras kulkupeli on ilmastoitu vuokra-auto, jollaisen saa parilla kympillä viikonlopuksi.

Kantoreppu on Roomassa kätevä. Kädet jäävät vapaaksi esimerkiksi pikkutakin ja gelato-annoksen pitelemiseen.

Hedelmien ja vihannesten osalta italialainen ruokakauppa on paratiisi. ”Kotimaisena” löytyy niin sitrushedelmät kuin melonit, millaisesta ei Suomessa oikein voisi haaveillakaan. Suomalaisesta näkökulmasta on hauskaa, että esimerkiksi kesäkurpitsoja ja munakoisoja on esillä paljon enemmän kuin perunoita! Hankaluuksia aiheuttaa tiettyjen tuotteiden puuttuminen. Esimerkiksi sokeroimattomia hedelmäsosepurkkeja tai suolattomia puurohiutaleita on lähes mahdoton löytää. Lastenvaatteiden osalta tilanne taas on parempi sekä valikoiman että hintojen osalta.

Roomassa olo vauvan kanssa on monessa mielessä myös helpompaa kuin Suomessa. Suurimman osan vuodesta sää on hyvin lämmin, vähentäen vauvan talvivaatteiden jatkuvan pukemisen ja riisumisen tarvetta. Vanhempien kannalta tietysti Välimeren aurinko ja roomalainen ruokakulttuuri pitävät tunnelman korkealla ja saavat tavallisen arjenkin tuntumaan juhlalta.

Joulukuu on Roomassa parasta aikaa niille, joilla on oma klementiinipuu. Silloin sato kypsyy!
Joulukuu on Roomassa parasta aikaa niille, joilla on oma klementiinipuu. Silloin sato kypsyy!

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 


Marko Halonen

Wihuristi 2014–2015

Wihuristeja 50 vuoden ajalta – mitä muistamme Wihurin stipendiaateista?

Maaliskuun 3. päivänä 1988 saavuin ensimmäisen kerran Roomaan antiikintutkimuksen johdantokurssille osallistuakseni. Silloin tein matkan junalla Euroopan halki ja yöjuna saapui Roma Tiburtinan asemalle aamuyöllä. Onnistuin seikkailemaan ensin Monteverdeen ja sitten vielä Villa Lanten eteen, jossa odottelin kohteliaasti (ja pelokkaasti) noin klo 7 saakka ennen kuin soitin ovikelloa (auringonnousu Rooman yllä oli hieno). Kului hetkinen ja sitten Villa Lanten pääovi avautui: siellä seisoi vaaleansinisessä kangaspyjamassaan Timo Sironen, lukukauden 1987–1988 Wihurin stipendiaatti ja ensimmäinen henkilö, jonka olen koskaan tavannut Suomen Rooman-instituutissa. Joitain hetkiä elämässään ei vain koskaan unohda.

Kuva-1-1988-Sironen-Pompeji
Wihuristi Timo Sirosen vaaleansininen pyjama jäi ikuistamatta. Sen sijaan tässä Timo opastamassa johdantokurssilaisia Pompejin retkellä. (Kuva: EMV.)

Säätiö Institutum Romanum Finlandiae ja Jenny ja Antti Wihurin rahasto ovat jakaneet nuorelle tutkijalle – perinteisesti tohtorikoulutettavalle – tarkoitettua Wihurin stipendiä vuoden työskentelyyn Roomassa vuodesta 1965 lähtien. Wihurin stipendi täyttää siis kunnioitettavat 50 vuotta ja on sellaisena melko ainutlaatuinen ilmiö suomalaisessa tiedemaailmassa. Stipendin on saanut 44 henkilöä (alkuaikoina sama henkilö saattoi saada stipendin useamman kerran), joiden nimet ovat varsin tuttuja suomalaisesta humanistisesta ja varsinkin antiikintutkimuksesta: Unto Paananen, Heikki Solin, Paavo Castrén, Eva Margareta Steinby jne. Monet Wihuristit tutkijan ura on tuonut myös takaisin instituuttiin osaksi sen henkilökuntaa. Roomasta muodostuu vuoden aikana ikuinen ystävä ja toinen koti, johon on aina ihana palata.

Wihuristi on olennainen osa instituutin elämää. Wihuristille on varattu tutkijaresidenssin huoneista Gavina, joka on varustettu pikku keittiöllä ja omalla kylpyhuoneella. Hän osallistuu usein kurssien ja/tai työryhmän opetukseen ja muuhun toimintaan. Wihuristin yhtensä tehtävänä on perinteisesti ollut myös oven avaaminen omituisiin aikoihin taloon saapuville kuten tuolloin 1988. Oma Wihurin kauteni lukukaudella 1998–1999 oli sikäli poikkeuksellinen, että en asunut Villa Lantessa sen remontin takia. Sen sijaan jaoin huoneiston toisella puolella kaupunkia Tampereen yliopiston projektin historiantutkijoiden kanssa – tuttuja aikaisemmilta instituuttivierailuilta tietysti.

Kuva-2-1993-Bettona
Vuonna 1993 tieteellisen kurssin keväisellä retkellä Umbriaan oli mukana myös silloinen Wihuristi Kaj Sandberg (takana Simo Örmän kanssa). Etualalla assistentti Mika Kajava (vas.) ja kurssilaisista Aaro Söderlund. (Kuva: EMV.)

Mutta millaisia muistoja Wihuristeista on jäänyt mieliin 50 vuoden ajalta? Stipendin juhlavuoden kunniaksi toivomme, että uudet ja vanhat Wihuristit sekä muut lantelaiset muistelisivat omia Wihurin vuosiaan ja kokemuksiaan Wihuristeista. Otamme vastaan kaikenlaisia muisteloita, tekstejä ja kuvia ja kokoamme niistä instituutin verkkosivuille näyttelyn. Keräyksen satoa esitellään myös Wihurin stipendin 50-vuotisjuhlassa Helsingin Kaapelitehtaalla sijaitsevassa teatterimuseossa 19.11.2015 – varatkaa tuo ilta tähän tarkoitukseen!

 Kauden 2005–2006 Wihuristi Jesse Keskiaho San Gimignianon retkellä keväällä 2006. (Kuva: EMV.)
Kauden 2005–2006 Wihuristi Jesse Keskiaho San Gimignianon retkellä keväällä 2006. (Kuva: EMV.)

Sähköiset muistelot ja kuvat yms. aineistot voi toimittaa allekirjoittaneelle eli instituuttia ylläpitävän Säätiön Institutum Romanum Finlandiae asiamiehelle, Eeva-Maria Viitaselle (asiamies[at]irfrome.org) tai apulaisasiamies Laura Nissinille (nissin[at]irfrome.org). Muunkinlaisia aineistoja otetaan vastaan, mutta niiden käsittelystä, palauttamisesta yms. kannattaa olla etukäteen yhteydessä. Muistot vastaanotetaan mielellään viimeistään 9.11.2015!


Eeva-Maria Viitanen

Säätiön Institutum Romanum Finlandiae asiamies

Wihuristi 1998-1999

Villa Lanten papukaijat

Villa Lanten puutarhassa ja Gianicolon rinteessä iloisesti mekastavista papukaijoista on tullut Lanten asukkaiden suosikkilintuja. Rakennuksen ympärillä alituisesti lentelevät sinivihreänhohtoiset pitkäpyrstöiset linnut ovat olennainen osa Lanten äänimaisemaa.  Näillä sosiaalisilla mekastajilla on myös mielenkiintoisia kulttuurihistoriallisia kytköksiä aina antiikin aikoihin saakka.
Lanten säihkyvän vihreä  papukaija on nimeltään kauluskaija (Psittacula krameri). Vanhan koiraslinnun tuntee punaisesta kauluksesta. Naarailla ja nuorilla linnuilla kaulusta ei ole (Kuva 1).  Alunperin laji on kotoisin  Intiasta ja Kauko-Idästä.  Idän kauppareittien kautta papukaija kulkeutui jo antiikin aikana Kreikkaan.  Emme tiedä milloin tämä tapahtui, mutta arvatenkin hyvin varhain sillä jo Aristoteles kirjoittaa niistä teoksissaan. Varsinkin varakkaat ihmiset pitivät papukaijoja lemmikkieläiminä. Papukaijat kun olivat helppohoitoisia ja pitkäikäisiä. Myös Rooman imperiumin aikana papukaijat olivat yleisiä ja suosittuja lemmikkejä.  Kauluskaija oli vanhalta nimeltään aleksanterinkaija. Aleksanteri Suuren kerrottiin olleen hyvin ihastunut tähän lajiin – siitä nimi.

Kuva 1. Kauluskaija (Psittacula krameri).
Kuva 1. Kauluskaija (Psittacula krameri).

Luonnonvaraisina elävien kauluskaijojen sanotaan kirjallisuudessa olevan häkkilintujen villiintyneitä jälkeläisiä. Nykyisin lähes kaikissa Euroopan kaupungeissa on oma kauluskaijapopulaationsa. (Kuva 2). Suuria populaatioita esiintyy esimerkiksi Englannissa (noin 10 000 yksilöä) Belgiassa (noin 7000 yksilöä ja Saksassa (noin 6000 yksilöä).  Oma arvaukseni kuitenkin on, etteivät nuo kaikki lukuisat kaupunkipopulaatiot ole voineet syntyä  pelkästään häkkikarkureista vaan osa on populaatoista on syntynyt muuttavien yksilöiden avulla.

Kuva 2. Kauluspapukaijan levinneisyys Euroopassa
Kuva 2. Kauluspapukaijan levinneisyys Euroopassa

Papukaijoihin kiinnitettiin suurta huomiota jo antiikissa. Syynä oli tietenkin niiden kyky matkia ihmisääniä. Aristoteles kutsui niitä  ”ihmiskielisiksi” ja papukaijoihin kytkeytyi sen myötä monia hauskoja attribuutteja. Papukaijat ilmensivät riehakkaita sekä meluisia tyyppejä ja papukaijoihin liitettiin myös huikentelevaisuus ja juopottelu.
Islamin maailmanvallan leviämisen myötä 600-luvulta alkaen kauppayhteydet Intiaan katkesivat ja papukaijat kävivät harvinaisiksi Euroopassa. Papukaijoja kuitenkin esiintyy kuuluisassa Fredrik II Hohenstaufilaisen (1196 – 1250) haukkametsästyskirjassa De arte venandi cum avibus. Kirjahan on nykyisin Vatikaanin kirjaston suuria aarteita ja sen marginaaleihin on kuvattu yhteensä  noin 700 lintukuvaa. Fredrik sai lahjaksi ristiretkellään vuonna 1228 tai 1229 Egyptin sulttaanilta kakadun sekä kaijapapukaijan jotka molemmat päätyivät kirjan kuvitukseen. (Kuva 3)  Vihreä papukaija on mitä ilmeisimmin tuttu kauluskaijamme. Fredrik myös kiinnittää itse tekstissä  huomiota papukaijojen kykyyn matkia ihmisen puhetta.

Kuva 3. Ilmeisesti kauluskaija  Fredrik II Hohenstaufilaisen haukkametsästyskirjassa. Lintu äärimmäisenä oikealla. Kuvassa teksti Psittacus viridis.
Kuva 3. Ilmeisesti kauluskaija Fredrik II Hohenstaufilaisen haukkametsästyskirjassa. Lintu äärimmäisenä oikealla. Kuvassa teksti Psittacus viridis.

Suurten löytöretkien alkaessa 1400-luvulla kauppareitit Intiaan ja Kaukoitään aukenivat jälleen ja papukaijojen tuonti Eurooppaan alkoi uudelleen. Papukaijat yleistyivät jälleen suosittuina lemmikkeinä ja ne saivat etenkin renessanssin taiteessa ja kristillisessä mytologiassa uusia symboliarvoja.  Koska papukaijat osasivat puhua ne olivat muiden eläinten yläpuolella ja siksi lähempänä Jumalaa. Taidehistorioitsija Heather Daltonin mukaan erityisen arvostettuja olivat sellaiset papukaijat jotka osasivat toistaa rukouksia ja psalmeja. Tästä syystä esimerkiksi paavit Martinus V ja Pius II hankkivat niitä Vatikaaniin. Näillä Vatikaanin papukaijoilla oli myös omat hoitajansa.
Papukaijaa käytettiin renessanssitaiteessa myös ikuisen elämän symbolina. Ehkä tunnetuin esimerkki löytyy Andrea Mantegnan vuonna 1496 Mantuassa sijaitsevaan Santa Maria della Vitoria kirkkoon maalaamasta alttaritaulusta Madonna della Vittoria. Taulussa Fransesco Gonzanca II on nöyrästi polvistunut Neitsyt Marian eteen kiittääkseen häntä Kaarle VIII:sta saadusta voitosta Fornovon taistelusta vuonna 1495. Kiitostapahtumaa tarkastelee kolme pergolan aukoissa istuvaa papukaijaa – ikuisen elämän symbolia? Keskimmäinen vihreän papukaijan  on Heather Danton tunnistanut meille niin tutuksi Lanten kauluskaijaksi.

Kuva 4. Andrea Mantegna Madonna della Vittoria.
Kuva 4. Andrea Mantegna Madonna della Vittoria.

Kauluskaija esiintynee myös saksalaisen mestarin Martin Schongauerin taulussa Neitsyt, Jeesulapsi ja papukaija vuosilta 1470-1475. Siinä Neitsyt Marian sylissä istuva Jeesuslapsi pitää kädessään papukaijaa. Tässä papukaija on myös tulkittavissa ikuisen elämän symboliksi. (Kuva 5).
Nämä kaksi esimerkkiä papukaijoista renessanssitaiteessa eivät varmasti ole ainoita, vaan jokainen meistä voi ”bongata” niitä lisää taidenäyttelyissä, museoissa ja  taidekirjallisuudessa.  Mikä uusi ja kiehtova lintubongauksen laji! Otan mielelläni havaintoja vastaan.

Kuva 5. Martin Schongauer: Neitsyt, lapsi ja papukaija.
Kuva 5. Martin Schongauer: Neitsyt, lapsi ja papukaija.

Pekka Niemelä
pekka.niemela@utu.fi