Salamanisku Gianicololla

Arja Karivieri

Viime perjantaina heräsin aamuyön tunteina voimakkaaseen ukonilmaan, joka tuntui pyörivän aivan Villa Lanten yläpuolella. Salamat valaisivat yötaivasta ja ukkonen jyrisi aivan lähellä. Seuraavassa hetkessä kuului valtaisa räjähdys, maaperä Villa Lanten alla vavahteli: osuiko salama Lanteen? Nousin ylös ja kiersin ympäri johtajan asuntoa,sähköt olivat menneet, mutta ukonilma alkoi väistyä kauemmaksi. Talonmiehemme Giovanni sanoi myöhemmin, että hän luuli pommin räjähtäneen instituutin lähellä.

Patsas kirkkaampi ja suurennettu_ (003)Kyseessä ei ollut pommi, vaan salamanisku, joka vaurioitti Lanten vieressä, Gianicolon kukkulan korkeimmalla kohdalla olevan Giuseppe Garibaldin ratsastajapatsaan jalustan: salama halkaisi jalustaa koristavan leijonareliefin. Salama oli iskenyt Garibaldin pronssipatsaaseen, siitä alaspäin pronssiseen veistosryhmään ja lopulta alas maahan halkaisten matkalla kivisen leijonareliefin. Ratsastajapatsas kuvaa Italian yhtenäistymistaistelun tärkeintä hahmoa, Giuseppe Garibaldia. Pronssinen patsas on graniitista tehdyllä jalustalla, jonka sivuilla ovat pronssiset Eurooppaa ja Amerikkaa kuvaavat allegoriset hahmot sekä vuoden 1860 Marsalan taistelua, Boiadan vastarintaa, Rooman puolustusta ja vapautta symbolisoivat ryhmät.  Rooman kaupungin suuntaan olevalla länsisivulla, aivan Giuseppe Garibaldin katseen alla olevassa korkokuvassa Rooman susi imettää Romulusta ja Remusta. Emilio Gallorin suunnittelema ja realisoima monumentti vihittiin 20. syyskuuta 1895, 25 vuotta Italian yhdistymisen jälkeen.

1

11. syyskuuta Grande Oriente d’Italian suurmestari Stefano Bini ilmoitti Rooman pormestarille Virginia Raggille, että vapaamuurarit ovat valmiita kustantamaan patsaan restauroinnin, koska Garibaldi oli Italian vapaamuurarien suurmestari ja myös kuvanveistäjä Gallori kuului vapaamuurareihin. Joka vuosi, 20. syyskuuta, Grande Oriente d’Italia juhlistaa Italian yhtenäistymisen vuosipäivää laskemalla seppeleen sekä Giuseppe Garibaldin monumentin juureen että Villa Lanten pohjoispuolella olevalle Anita Garibaldin patsaalle. Salamaniskulla on symbolinen merkitys; Garibaldin patsaan restaurointi on tärkeä sekä kaikille italialaisille että vapaamuurareille.

2

Antiikin aikana uskottiin salamaniskun olevan Juppiterin merkki: kun ennustajapapit, auguurit varoittivat ukonilmasta, seuraavan päivän julkiset tilaisuudet saatettiin peruuttaa. Erikoisen luonnonilmiön selittäjäksi tarvittiin joko auguureja tai etruskien haruspex-pappeja, jotka saattoivat kertoa, oliko enne suosiollinen vai vahingollinen, ja määrätä asiankuuluvan toimenpiteen jumalten lepyttämiseksi.

Pesarosta on löytynyt kaksikielinen, etruskin ja latinankielinen, 1. vuosisadalle eKr. ajoitettu hautakivi, jossa Lars Cafates/Lucius Cafatius, haruspex-papilla on lisätitteli fulguriator eli salamoiden tulkitsija. Haruspex analysoi missä osassa taivaankantta salama näkyi ja mihin se iski. Taivaankansi oli jaettu 16 osaan, joita eri jumalat hallitsivat ja samalla tavoin uhrieläinten maksa oli ennustuksia varten jaettu alueisiin kuin taivaankansi; jumalilla oli omat hallintoalueensa ja kunkin jumalan hallintoalueella havaittu ilmiö joko taivaalla tai uhrieläimen maksassa vaikutti tuleviin tapahtumiin.

1024px-Liver_of_Piacenza

Esimerkiksi Livius kertoo teoksessaan Ab urbe condita useista tapauksista, joissa salamanisku on tulkittu enteeksi, samoin Ciceron teoksessa De divinatione pohditaan enteiden merkitystä. Papiston mukaan salamaniskun vaurioittama jumalpatsas tai temppeli saattoi edellyttää puhdistusrituaaleja, rukouksia, suurten uhrieläinten uhrausta ja usean päivän uskonnollisia juhlia tasapainon palauttamiseksi.

Leijonareliefin halkeaminen salamaniskusta olisi 2000 vuotta sitten nähty merkittävänä enteenä jostain tärkeästä tulevasta tapahtumasta. Ciceron mukaan salaman isku vasemmalta oikealle tulkittiin suotuisana enteenä, kun taas oikealta vasemmalle lyönyt salama oli epäonnen merkki. Antiikin tulkinnan mukaisesti voisimme sanoa, että jalustan leijonareliefi on haljennut vasemmasta yläreunasta alas oikealle, jolloin se olisi mahdollisesti tulkittu positiiviseksi enteeksi. Toisaalta ennuspapit olisivat ehkä vaatineet erityisiä rituaaleja ja uhrauksia positiivisen tuloksen varmistamiseksi. Oli niin tai näin, Villa Lantessa toivomme Garibaldin muistomerkille monia tulevia suotuisia vuosikymmeniä ja leijonareliefille pikaista paranemista.

3


 
Prof, FT Arja Karivieri
Suomen Rooman-instituutin johtaja 

Mainokset

Piirtokirjoituksia pitkin Italiaa

Urpo Kantola

Rooman kiviä oli käännelty jo useampaankin otteeseen, ja ikuiseksi kutsutulla kaupungilla oli tarjota minulle, kuluneen kevätkauden wihuristille, etupäässä tutkimuskirjastojen viileyttä, kelpo ravintoloita ja toisinaan negroni työpäivän pääteeksi. Nämä toki toivotin tervetulleiksi, mutta tähän niistä – saati muusta sitäkin banaalimmasta – olisi vaivalloista puristaa mitään, mikä sitoisi lukijan mielenkiinnon tähän kirjoitelmaan hetkeäkään pidemmäksi.

Näinpä kerron pikemmin vaikkapa siitä, kun vierailin erään italialaisen diktaattorin synnyinseutuna tunnetussa Forlìssa ja sain tilaisuuden käväistä sieltä ihailemassa Ravennan ihmeitä. Kaiken muun kiintoisan ohella, mitä kaupungin muinaisuuksien joukosta löytyy, arkkipiispalliseen museoon oli pantu näytille puolimetrinen pronssinen kirkonkello (ei valokuvaa, koska kuvaaminen oli kielletty). Bonifatius VIII:n kerrotaan lahjoittaneen sen Ravennaan vuoden 1300 ensimmäisen kristillisen iubilaeum-juhlavuoden aikana tai jälkimainingeissa. Liittymättä nykyisiin tutkimusintresseihini se kuitenkin kytkeytyy instituutin viimeisimmän työryhmän hankkeeseen, semminkin kun kelloa kiertää kirjoitus: an(n)o D(omi)ni M CCC t(empor)e d(omi)ni Bonifacii p(a)p(ae) o(c)t(avi). Muuan erityispiirre maustaa tapausta: kirjoitus juoksee oikealta vasemmalle. Paavi on teettänyt kelloja saadakseen juhlavuoden soimaan komeammin, mutta tämän maanantaikappaleen valumuottiin on kirjaimet piirustettu väärin päin, ja tästä huolimatta – vai tämän takia? – Bonifatius on kokenut antaa sen ravennalaisille.

1 Verona-UrpoKantola
Kreikkalainen hautasteele hellenistiseltä ajalta.

Siitäkin saatan mieluummin mainita, että muutaman päivän perästä käväisin myös Veronassa, joka ei ainoastaan osoittautunut kuvaukselliseksi, vaan myös aidosti kiinnostavaksi. Pääasiallinen vierailukohteeni oli ilman muuta Museo Lapidario Maffeiano, joka perustuu Scipione Maffein (1675–1755) luomaan kokoelmaan. Voittopuolisesti se on koottu paikallisista roomalaisajan piirtokirjoituskivistä, mutta muualtakin on haettu: on pieni etruskikokoelma sekä pari Palermosta tuotua arabian- ja hepreankielistä keskiaikaista piirtokirjoitusta. Lisäksi oman pienen, mutta oikein edustuskelpoisen osastonsa muodostaa kreikankielinen tuontitavara, jonka valtaosa on perujaan Kykladeilta, Vähä-Aasian länsirannikolta tai näiden väliltä. Alkuperä liittyykin noiden aikojen kauppareitteihin, sillä hautasteelejä ja muuta sopivan muotoista on käytetty kauppa-alusten painolastina ja siten päätynyt Venetsiaan, joten keräilijän tuskin on tarvinnut hakea niitä sen kauempaa. Kiinnostus tällaisia esineitä kohtaan tietysti antoi joillekin hieman oppineemmille voitontavoitteijoille aihetta tehtailla omia piirtokirjoituksia tekstittömiin (tai tekstinsä menettäneisiin) kiviin, ja tällaisia on tarttunut muutama Scipionenkin haaviin. Esimerkiksi hellenistiseen hautasteeleen, kukaties Deloksen naapurisaaren Rheneian hautausmaalta poimittuun, tehty myöhempi kirjoitus mitä ilmeisimmin on sekä kieliasulta että visuaaliselta toteutukselta verrattaen tuore.

3 Termini Imerese-UrpoKantola
Veistosjalusta Termini Imeresestä, ajanlaskumme alun paikkeilta.

Koska käyntini Kreikan puolella Euboian Khalkiissa jäi tuloksiltaan mitä laihimmaksi, on parasta loikata suoraan Sisilian pohjoisrannikolle, jossa kesäkuussa kävin kauttakulkumatkalla vanhassa kunnon Palermossa ja uudessa tuttavuudessa, Termini Imeresessä. Jälkimmäinen vaikutti olevan itsestään sangen niukasti melua pitävä pienemmänlainen kaupunki, joten oli sitäkin mainittavampi sattumus, että sikäläisen museon luultavasti ainoat toiset sen päivän vierailijat olivat italianopettajia Suomesta. Piirtokirjoitusten osalta roomalaisvalloitusten jälkeistä (200-l eaa.) Sisiliaa leimaa valinta, käyttääkö latinaa vai kreikkaa, jolla oli vanhastaan tukeva jalansija saarella. Erinomainen esimerkki tästä on Palermon museossa säilytettävä mainosplakaatti, jolla työpaja kertoo niin kreikaksi kuin latinaksi tuottavansa piirtokirjoituksia molemmilla kielillä. Tämä muuten on näytteillä pienessä Välimeren alueen epigrafiaa yleisesti esittelevässä huoneessa, joka tarjoaa asiasta kiinnostuneille mutta vähemmän tietäville mainion pikakurssin muinaisen piirtokirjoittamisen luonteesta. Kielivaihtelua ilmentää Termini Imeresessä oleva latinankielinen veistosjalusta sotilastribuuni Gnaeus Pollienukselle ajanlaskumme alun vaiheilta ja toinen vastaava, mutta kreikankielinen Palermossa tämän sukulaiselle – ellei peräti samalle miehelle. Valitettavasti kirjoitus on paikoin erittäin huonosti säilynyt.

Liparilainen hautacippus paikallisesta tuliperäisestä kivestä, todennäköisesti 1. vuosisadalta eaa.
Liparilainen hautacippus paikallisesta tuliperäisestä kivestä, todennäköisesti 1. vuosisadalta eaa.

Sisilian rannoilta hankin vesille saavuttaakseni Aiolian saaret, eritoten Liparin. Onnekseni kaarevassa haaksessa oli neuvokas kippari ja itseäni etevämpi miehistö, joten Aioloksen asunnot saavutettiin kohtuuajassa siitäkin huolimatta, että minäkin kajosin ruoriin. Suosituksen voi myöntää Liparin museon meriarkeologiahuoneelle, jonka näyttely on koottu lukuisista Aiolian kareille jääneistä hylyistä yli kahden ja puolen vuosituhannen ajalta aina 1600-luvulle saakka. Varsinaisesti minut kuitenkin houkuttivat paikalle Liparin hautacippukset, jotka pelkkyyttään ovat hyvin yksitoikkoisen näköisiä, mutta tarjoavat hyvää suhteellisen varhaista näyttöä samoista kielikysymyksistä kuin Sisilian pääsaaren puolella. Muun muassa erään Marcus Rustiuksen muistomerkin harvasanainen kreikkalainen tervehdys vainajalle ”Μ. Ῥούστει, χαῖρε” antaa osviittaa siitä, että – verrattuna itäisempiin kreikankielisiin alueisiin – Liparilla toisaalta on jo aikaisin harrastettu roomalaisittain tavanomaista etunimen lyhentämistä ja toisaalta latinan vaikutusta on tihkunut kreikkalaiseen ilmaisuun: tässä (pitkää) i-äännettä vastaava pääte -ει yhtenee nimen latinalaiseen vokatiivimuotoon, joka kreikkalaisittain olisi oikeammin Ῥούστιε.

Siinä lienee pääpiirteissään se, mitä nähdystä ja koetusta maksaa vaivan kertoa tässä. Näinpä päätän tähän ja vetäydyn esiripun taakse kiittäen instituuttia erinomaisesta työskentelykeväästä ja kaikista näistä mahdollisuuksista.

Tuurilla wihuristikin navigoi. (Kuva: Eemeli Kantola)
Tuurilla wihuristikin navigoi. (Kuva: Eemeli Kantola)

FM Urpo Kantola
Klassillinen filologia, Helsingin yliopisto
Wihurin stipendiaatti kevät 2018

Teksti ja kuvat: Urpo Kantola (ellei toisin mainita)

Suomalaisten arkkitehtiopiskelijoiden Italian-matkat

TkT, FM, arkkitehti SAFA Juhana Heikonen on Suomen Rooman-instituutin arkkitehtiopiskelijakurssin vetäjä.

Suomalaisten arkkitehtiopiskelijoiden arkkitehtuurin historian Italian ekskursioiden perinne on pitkä. Ensimmäiselle ekskursiolle 1800-luvun puolivälissä lähdettiin Helsingistä laivalla Saksaan ja sieltä junalla Alppien ylitse Italiaan. Varsinaisia järjestettyjä ekskursioita arkkitehtiopiskelijoille ei tällöin vielä ollut, vaan matka Italiaan oli enemmänkin osa opintojen viimeistelyä. Näistä opintojen viimeistelijöistä mainittakoon A. H. Dahlström, A. T. Decker, G. F. Granholm, C. Kiseleff, N. Tallgren, H. Trapp, N. M. Weckström ja G. Wilenius. Edellä mainitut arkkitehdit olivat myöhemmin suurelta osin vastuussa siitä miltä mm. Helsingin kantakaupunki näyttää nykyään. Ilman syvällistä arkkitehtuurin historian tuntemustakin voi nähdä, miten pitkät Italian matkat ovat vaikuttaneet nuorien arkkitehtien töihin klassisoivine julkisivuineen ja niiden detaljeineen.

Vuonna 1914 Teknillisen korkeakoulun rehtori ja rakennustaiteen professori Gustaf Nyström (1856–1917) kirjoitti ystävälleen ja kollegalleen Gösta Juslénille, että sopisi toivoa nuoren suomalaisen arkkitehdin lähtevän Vicenzaan tutustumaan Palladion töihin lisää vietettyään hieman aikaa iloisessa Venetsiassa, nähtyään Palladion S. Giorgio Maggioren ja maalattuaan Venetsiassa joitakin akvarelleja – olihan Palladio Nyströmin mielestä ensimmäinen moderni arkkitehti.

Arkkitehtien Italian-matkat jatkuivat itsenäistymiseen asti omatoimisina. Yksi ahkerimpia matkaajia oli Wivi Lönn (1872–1966), jonka pitkät opintomatkat valmistumisen jälkeen kulkivat lähes jokaiseen Euroopan kolkkaan. Lönnin tai Aino Aallon (1894–1949) varhaisista matkoista Italiaan ei ole niin näyttävää julkaisua kuin Hilding Ekelundin (1893–1984) ja Eva Kuhlefelt-Ekelundin (1893–1984) Italian matkoista (Italia la Bella, SLS 2004). Tarkkaan laadituista muistiinpanoista, skisseistä ja mittauspiirustuksista voi helposti löytää yhteyksiä Italian vaikutuksesta nuoren arkkitehtipariskunnan myöhempään tuotantoon (Taidehalli ja Töölön kirkko). Vaikutus ilmenee erityisesti puhdasta pohjoismaista klassismia koristereliefeineen edustavassa Kuhlefelt-Ekelundin Minerva-skolanissa Apollonkadulla Helsingissä (1929). Samaa Italiaan johdettavaa klassismia edustaa myös Suomen Rooman-instituutin säätiön kotiosoite eli Tieteiden talo Kirkkokatu 6:ssa (Elsa Arokallio, 1925).

Otaniemen arkkitehtiosaston pitkän retkiperinteen aloittajana voidaan oikeutetusti pitää Suomen ja Pohjoismaiden rakennustaiteen ja ornamentiikan professori Carolus Lindbergiä (1889–1955). Carolus Lindberg tuli tunnetuksi Sipoon, Hollolan, Janakkalan ja Vanajan kirkkojen restauroinneista. Tämän lisäksi Lindberg tunnetaan Tukholman 1912 olympialaisten Suomen suurruhtinaskunnan jalkapallojoukkueen johtajana, jossa HIFK:n pelipaidoissa pelanneet suomalaiset hävisivät Alankomaille pronssiottelussa.

1 Carolus Lindberg
Carolus Lindberg vuonna 1931. (Kuva: Museovirasto, PIetisen kokoelmat.)

Sodanjälkeiselle arkkitehtiopiskelijasukupolvelle Lindbergin vuoden 1949 ekskursio Italiaan läpi sodan tuhoaman Saksan muodostui ikimuistoiseksi kokemukseksi. Tämä oli ensimmäinen Pohjoismaiden ulkopuolelle suuntautunut ekskursio sitten sodan alkamisen. Carolus ”Cara” Lindbergistä on jäänyt myöhemmille arkkitehtisukupolville mieleen hänen oma Rooman keisareihin viittaava heittonsa ”Dom brukar mig Cara kalla.” Carolus Lindbergin opetus teki lähtemättömän vaikutuksen Alvar Aallon arkkitehtuurin – paljon antiikin jälkiä on Aallon Otaniemen korkeakoulun arkkitehtuurissakin. Aalto jopa puhui ”Otaniemen seitsemästä kukkulasta”!

Italian-matkojen perinne jatkui säännöllisesti seuraavien professuurien aikana. Nils Erik Wickbergin (1909–2002) useista ekskursioista opiskelijoiden kanssa mainittakoon vuoden 1950 syys–lokakuun retki, joka kulki Helsingistä laivalla ja junalla Saksan ja Itävallan kautta Italiaan, jossa kohteina olivat Verona, Venetsia, Firenze, Prato, Pistoia, Lucca, Pisa, Rooma, Napoli, Pompeji, Sorrento, Capri, Palermo, Agrigento, Siracusa, Catania, Taranto, Messina ja Paestum. Wickbergin kirjallinen tuotanto ei keskittynyt pelkästään suomalaiseen rakennusperintöön, vaan koko Italian arkkitehtuuriin antiikista barokkiin.

2 Nils Erk Wickberg
Nils Erik Wickberg (Kuva: Svenska litteratursällskapet i Finland.)

Laaja kirjallinen tuotanto veti pitkiä linjoja roomalaisesta antiikista erityisesti barokin kautta myös moderniin arkkitehtuuriin, jonka kiihkeä puolustaja Wickberg oli. Kirjoituksessaan Omaggio a Borromini (1952) Wickberg päätti oikaista kollegaansa Aulis Blomstedtia, jonka mielestä Borrominin arkkitehtuuri oli ”bisarra inventioner”: Jag hyser givetvis inget tvivel om, att arkitekt Blomstedt inte skulle vara på det klara med de förhållanden jag önskar påpeka. Men som det är möjligt, att någon mindre initierad kunde fatta ifrågavarande passus glimtar av hans personlighet och samtidigt i korthet söka skissera upp hans enastående nyckelställning i den europeiska arkitekturens hävder – detta inte minst som en gärd av tacksamhet till denne egenartade ande för en av de intensivaste upplevelser av konst som blivit mig beskärd. Intohimoisena ja luovana kirjoittajana Wickberg sai useampia palkintoja. Wickberg testamenttasi omaisuutensa Teknillisille korkeakoululle ja Wickberg-rahaston varoilla järjestetään vuosittainen Nils Erik Wickberg -symposium Quo Vadis Architectura kansainvälisine ja kotimaisine vieraineen. Viimeisin Wickberg-symposiumin julkaisu on Baroque Magic and its Reflections (toim. Aino Niskanen, Aalto Arts 2017).

Henrik Liliuksen, Vilhelm Helanderin ja Aino Niskasen professuurien aikana Italian ekskursiot jatkuivat perinteiseen tapaan. Viimeisin Otaniemen arkkitehtiosaston ekskursio Roomaan oli 2016 aiheenaan Rooman ajalliset kerrostumat. Aalto yliopiston laajassa mittauspiirustusarkistossa on Suomen ja Pohjoismaiden ohella myös huomattava määrä opiskelijoiden laatimia piirustuksia Italian matkoilta aina 1800-luvulta lähtien. Allekirjoittanut on ollut myös mukana laatimassa tähän arkistoon vuonna 2001 professori Vilhelm Helanderin johtamalla Roma Barocca -ekskursiolla asema- ja julkisivupiirustuksia Piazza della Querciasta kollegojensa Teemu Taskisen ja Kristo Vesikansan kanssa opiskelijoina. Mittausprojekti oli päättyä hullusti, kun pitkän lounaan jälkeen olimme levittäneet kelamitan aukion poikki Palazzo Spadalta S. Maria della Quercialle sillä seurauksella, että liian vauhdikkaasti kaasuttanut mopedisti oli hirttäytyä kelamittaamme.

3 Aino Niskanen-2
Aino Niskanen opiskelijoiden kanssa Roomassa vuonna 2016. (Kuva kirjoittajan.)

Italian-matkojen perinne tunnetaan myös Tampereen ja Oulun arkkitehtiosastoilla. Opiskelijoiden Italian-matkat ovat myös vaikuttaneet heidän myöhempiin urapolkuihinsa. Wickbergin aikana opiskellut professori emeritus Tore Tallqvist (TTY) laati diplomityönsä Villa Lantesta. Tänä kesänä Tallqvist on palannut Villa Lanteen opiskelijoidensa harjoitustöihin perustuvalla Rooman arkkitehtuurin historiaa käsittelevällä näyttelyllään Amos & Lupa. Näyttely on nähtävissä Villa Lanten loggiassa instituutin vierailuaikoina.

Viimeisen vuoden aikana Otaniemen arkkitehtiosastolla on tehty kolme Italian ja varsinkin Rooman arkkitehtuuriin liittyvää diplomityötä. Suomen Rooman-instituutin vuoden 2016 arkkitehtiopiskelijastipendiaatti Robert Hanson laati diplomityön, joka tutki suomalaista nykyarkkitehtuuria barokin muotokielen ja sen erityispiirteiden kautta. Rikkaalla piirustusmateriaalilla varustettuun Quo Vadis Borromini? Barokin piirteitä suomalaisessa nykyarkkitehtuurissa voi tutustua tämän linkin kautta. Hanson oli mukana instituutin arkkitehtiopiskelijakurssilla vuonna 2015. Samalle kurssille vuonna 2013 osallistuneen Anna Solinin diplomityö Rooman varhaiskristilliset pyörökirkot – Arkkitehtuurin tausta ja tulkinta käsittelee varhaiskristillisten pyörökirkkojen historiaa ja arkkitehtuuria. Jaakko Ojamon diplomityö Antiikin Rooman akveduktit -synteesi vuorostaan käsittelee sitä, miten antiikin Rooman aikainen akvedukti toimi ja mitä eri osia se sisälsi.

Lisää matkakertomuksia ja muuta tietoa teoksissa:

Matkalla! Suomalaiset arkkitehdit opintiellä – En Route! Finnish Architects’ Studies Abroad, Toim. Hildi Hawkins, Maija Kärkkäinen, Nicholas Mayow, Timo Tuomi ja Jouko Vanhanen. Suomen rakennustaiteen museo, Helsinki 1999.

Ville Lukkarinen: Classicism and history: anachronistic architectural thinking in Finland at the turn of the century: Jac. Ahrenberg and Gustaf Nyström. Suomen muinaismuistoyhdistyksen aikakauskirja 93, Helsinki 1989.

Peliluola roomalaisittain

Tieteiden yö järjestetään tammikuussa 2018 teemanaan harrasta tiedettä. Teeman innoittamana muinaisten kulttuurien tutkimukseen keskittyneet seurat ja instituutit päättivät tuoda Tieteiden talolle peliluolan, jossa vierailijat voivat harrastaa muinaisia pelejä, kuten egyptiläistä senetiä ja Mesopotamiasta kotoisin olevaa Urin peliä. Antiikin kreikkalaisista ja roomalaisista mukana on hauska ja näyttävä juhlapeli, kottabos (κότταβος), sekä lyhyitä pienpelejä, joiden ohjeita alla.

Kottabos-seurapeliä pelattiin kreikkalaisilla illalliskutsuilla (symposion, συμπόσιον). Pelissä tarkoituksena on heittää juoma-astian viimeiset pisarat maaliin, joka täytyttyään putoaa äänekkäästi. Tieteiden yön peliluolassa klassisten kielten opiskelijajärjestön, osuvasti nimetyn Symposionin, opiskelijat esittelevät kottabos-peliä, joskin sisätiloissa viini korvataan riisillä, jotta vältymme pahimmalta sotkulta. Mikäli säät sallivat, kottabos-näytös viinillä järjestetään ulkona.

 

kottabos
Kuvassa kottaboksen pelaaja (punakuvioinen keramiikka-astia kylix, 400-luvun Chiusista), Marie-Lan Nguyen, Wikimedia Commons

Kreikkalais-roomalaisesta antiikista lautapelejä tunnetaan useita, mutta yhdenkään pelin säännöistä ei ole täyttä varmuutta. Tämän vuoksi peliluolassa on tarjolla lyhyitä pienpelejä, joiden säännöt tunnetaan tai voidaan rekonstruoida mahdollisimman luotettavasti. Pelivälineiksi käyvät joko omat sormet (micatio), pyöreät pelinappulat (mylly, par impar) tai astragalokset eli lampaan tai vuohen telaluut (tali).

IMG_20180113_171215
Antiikissa pelinappuloita valmistettiin erilaisista materiaaleista, kuten lasimassasta. Kuvassa pompejilainen lasihelmi, jota on voitu käyttää pelaamiseen tai laskukivenä. Antiikissa tunnettiin myös tutut arpakuutiot, eli nopat, joita valmistettiin pääasiallisesti luusta tai norsunluusta.

Tieteiden yön tapahtumassa pelimerkit ovat askartelukaupasta löytyneitä nappeja ja muovihelmiä ja aitojen lampaanluiden sijasta 3D-tulostimme tali-pelinappulat Helsingin kaupunginkirjastossa.


Pelit

Kolmen miehen mylly
Kaksi pelaajaa, kummallakin pelaajalla on 3 nappulaa, jotka he pyrkivät asettamaan yhdeksän pisteen pelilaudalla riviin joko pysty- tai vaakasuunnassa tai vinottain. Ensimmäisessä vaiheessa pelaajat asettelevat kaikki nappulat vuorotellen laudalle mihin hyvänsä vapaaseen pisteeseen, seuraavassa vaiheessa nappulan saa siirtää mihin tahansa sen viereiseen vapaaseen pisteeseen, ja voittaja on se, joka onnistuu muodostamaan nappuloistaan yhtenäisen rivin. Peli muistuttaakin varsin läheisesti nykyäänkin tunnettua ristinollaa liikkuvin nappuloin.

Par impar
kaksi pelaajaa, joista toinen yrittää arvata, onko toisen nyrkissä parillinen vai pariton lukumäärä esineitä.

Micatio (italiaksi morra, vrt. ”kivi-paperi-sakset”).
Kaksi pelaajaa paljastaa nyrkissä olevasta oikeasta kädestään samanaikaisesti jonkun määrän sormia (0-5) ja kumpikin yrittää arvata kaikkien paljastettujen sormien yhteenlasketun lukumäärän.

Tali
Pelivälineenä on telaluu (talus, ἀστράγαλος). Neljää luuta heitetään samanaikaisesti kuin noppia yatzy-pelissä tai possunmuotoisia pelinappuloita heitä sikaa -pelissä. Korkein pistemäärä (nimeltään Venus-heitto, iactus Venereus) saadaan kun kaikki pelimerkit jäävät eri asentoihin. Muuten luiden sivuille annettiin arvot 1, 6 (kapeat sivut), 3 ja 4 (leveämmät sivut). Kuinka peliä on antiikissa pelattu, on hyvin haastava rekonstruoida. Tieteiden yön tapahtumassa voit kuitenkin kokeilla kaverin kanssa onneasi ”nopan” heitossa seuraavasti:

Kolme heittoa, joiden yhteispistemäärä ratkaisee voittajan.

  • Venus-heitosta saa korkeimmat pisteet: 24
  • Mikäli kaikki nopat jäävät pystyasentoon (eli kapealle sivulle): 20
  • Mikäli 1-3 noppaa jää pystyasentoon: 10
  • Mikäli kaikki nopat asettuvat leveälle sivulle: 3

Edit 22.1.): viime metreillä ennen tapahtumaa muokkasimme vielä tämän pelin sääntöjä seuraaviksi:

  • Venus-heitosta saa korkeimmat pisteet: 24
  • Mikäli vähintään yksi nopista jää pystyyn, eli kaikkein kapeimmalle sivulle, myös 24 pistettä
  • Mikäli kaikki nopat jäävät samalle, toisiksi kapeimmalle sivulle: 20
  • Mikäli kaikki nopat jäävät samalle, leveimmälle sivulle: 15
  • Mikäli kaikki nopat jäävät toisiksi kapeimmalle sivulle (puolella ei väliä): 10
  • Mikäli kaikki nopat jäävät leveimmälle sivulle (puolella ei väliä): 5
  • Muista heitoista ei pisteitä.

Tämä pelityyppi on täysin keksitty vain tätä iltaa varten, eikä siis ole antiikkinen muuten kuin pelivälineiden inspiraation ja Venus-heiton osalta. Muuten tiedämme pelin kulusta hyvin vähän. Ilmeisesti peliä on pelattu uhkapelinä, jossa pelaajat heittävät vuorollaan neljää telaluuta, aina ykkösen tai kuutosen heittäessään pelaaja joutuu lisäämään pottiin joko silmäluvun verran denaareita (tai yhden denaarin jokaista ykköstä tai kuutosta kohti) ja se, joka heittää Venuksen, voittaa koko potin.

Telaluilla voi harjoitella myös ketteryyttä. Yksi pelityyppi (mahdollisesti kreikkalaiselta nimeltään πεντέλιθα, pentelitha) onkin heittää luita ilmaan ja yrittää saada ne napattua kämmenen rystypuolella. Vastaavia taitoheittoja on voitu harrastaa muillakin pelivälineillä; esimerkiksi pähkinöiden heittäminen maaliin – vaikkapa ruukkuun – tunnetaan antiikista.

Tervetuloa siis mukaan Tieteiden yöhön torstaina 18.1. klo 17-22. Pelien lisäksi tarjolla on valtavasti muutakin ohjelmaa, joka selviää yllämainitusta linkistä. Tiedeinstituuttien järjestämänä ohjelmassa myös Tietoiskuja antiikin maailman myyteistä ja taruperinteestä lapsille, klo 19.00–20.00. Tavataan Tieteiden talolla (os. Kirkkokatu 6)!


Teksti ja kuvat (ellei toisin mainita): Laura Nissin / Säätiön Institutum Romanum Finlandiae apulaisasiamies

Antiikin roomalaisten pelien asiantuntijana toimi Reko Tikka, jonka julkaisemasta artikkelista Antiikin Rooman lautapelit, Pelitutkimuksen vuosikirja 2012, s. 1–10 saat runsaasti lisätietoa antiikin peleistä!

Muut lähteet:

3D-tulosteiden mallin on luonut Misha Tikh: https://www.thingiverse.com/thing:1036458
Paavo Castrén: Antiikin käsikirja, Helsinki 2000

Tuhat tarinaa Turussa – Suomen Rooman-instituutti mukana kirjamessuilla!

Suomen Rooman-instituutti on näkyvästi esillä
Turun kirjamessuilla 6.-8.10.2017

Tiedeinstituuttifoorumin osastolla B8.

TIF

 

Tiedeinstituuttifoorumi on ulkomailla toimivien suomalaisten tiedeinstituuttien ja tutkimusta tekevien kulttuuri-instituuttien yhteistyöryhmä. Suomen Rooman-instituutin ohella foorumilla vaikuttavat Ateenan, Lähi-idän ja Japanin tiedeinstituutit sekä Lontoon, Madridin, Pietarin ja Saksan kulttuuri-instituutit, joiden ohjelmassa tutkimuksella on myös merkittävä rooli. Kirjamessuilla instituuteista on tällä kertaa mukana Rooman, Ateenan, Lähi-idän ja Saksan instituutit.

Osastolla B8 on myynnissä instituuttien julkaisuja messuhintaan sekä instituuttien alojen uutuusjulkaisuja. Messuosastolla on mahdollista tavata instituuttien edustajia ja päivittää tietonsa Suomen ulkomailla sijaitsevien tiedeinstituuttien toiminnasta. Järjestämme myös leikkimielisen tietovisan, jonka palkintoina mahtavat kirjapaketit!

Osastomme B-hallissa on aivan Tieto-lavan vieressä. Lavalla esiintyy lauantaina klo 16.40 alkaen Tuhat tietä Roomaan -kirjan kirjoittanut Ari Saastamoinen ja tätä uutuuskirjaa on saatavilla myös osastoltamme; lauantaina on vieläpä mahdollisuus hankkia itselle signeerattu kappale teoksesta!

Sunnuntaina 8.10. 15.00-15.40 Tiedeinstituuttifoorumi järjestää paneelikeskustelun Kulttuurit kohtaavat Välimerellä, jossa tiedeinstituuttien asiantuntijat keskustelevat välimerellisten kulttuurien kohtaamisista ja siitä kuinka Välimeri toisaalta erottaa, toisaalta yhdistää ihmisiä. Keskustelijoina FT Manna Satama (Suomen Ateenan-instituutti), FT Reima Välimäki (Suomen Rooman-instituutti) sekä FM Suvi Laakso (Suomen Lähi-idän instituutti). Puhujia haastattelee Virpi Hämeen-Anttila. Tervetuloa 2. kerroksen Onerva-lavalle kuuntelemaan punnittua puhetta polttavan ajankohtaisesta aiheesta.

Tervetuloa mukaan nauttimaan messutunnelmasta.
Tavataan osastolla ja Onerva-lavalla!

kirjamessut2017_logo-rgb_pieni-506x600

 

Kevätaamu Roomassa

Olen perheineni asettunut Wihuri-vuodekseni Gianicolon taakse, laaksoon Gianicolon ja matalan Monte del Gallo -kukkulan välissä, venäläis-ortodoksisen kirkon naapuriin. Kotikatumme päässä näkyy Pietarinkirkon kupoli. Alhaalta laaksosta voimme myös tähyillä puolen kilometrin päässä Gianicololla kohoavaa Giuseppe Garibaldin patsasta – Villa Lante ei tähän suuntaan näy vaan jää kukkulan taakse. Vaikka matkaa linnuntietä onkin Villa Lanteen vain puoli kilometriä, kertyy kävelymatkaa parin kilometrin verran.

Näkymä ikkunastamme venäläis-ortodoksiselle kirkolle

Näkymä ikkunastamme venäläis-ortodoksiselle kirkolle

Tavallisena arkiaamuna en kuitenkaan lähde tuota matkaa kävelemään, vaan suuntaan lasteni kanssa päinvastaiseen suuntaan, kohti Rooman saksalaista koulua, jossa vanhempi lapsistani aloitti koulutaipaleensa syyskuussa ja nuorempi käy päiväkotia. Aamuisin on vielä viileää, joten laitamme takit päälle, vaikka myöhemmin päivällä niitä ei tavallisesti tarvitakaan.

Kiipeämme junaradan vartta Monte del Gallo -kukkulan yli vilkkaan Gregorio VII -kadun varteen. Katua pitkin kulkee useita bussilinjoja, eikä bussia yleensä tarvitse odottaa kauaa. Poispäin kaupungista mennessä istumapaikkojakin on yleensä vapaana, ja jollei ole, joku useimmiten antaa paikkansa ainakin pienemmälle tytöistä.

Saatettuani lapset Via Aurelia Antican varrella sijaitsevaan kouluun lähden silloin tällöin kuntoilumielessä kävelemään Villa Doria Pamphiljin puiston poikki Gianicololle. Puisto on ihana vihreä keidas keskellä Rooman kaaosta. Aamuisin puistossa näkee lenkkeilijöitä, pyöräilijöitä ja koiranulkoiluttajia. Vesi virtaa suihkulähteissä, kilpikonnat ja joutsenet uiskentelevat lammissa, linnut laulavat. Näin keväällä kaikki on vielä kauniin vihreää, ja nurmikot, puut ja pensaat täynnä kukkia.
Kukkiva mimosa Villa Pamphiljissa helmikuun alkupuolella

Kukkiva mimosa Villa Pamphiljissa helmikuun alkupuolella

Villa Doria Pamphilj maaliskuun lopulla

Villa Doria Pamphilj maaliskuun lopulla

Usein minulla ei kuitenkaan ole aamukävelyyn aikaa, sillä matkaan menee pakollisine kiertoteineen helposti puolisentoista tuntia, enkä myöskään aina viitsi lähteä uhmaamaan Via Aurelia Antican liikennettä – koululta ei puistoon pääse kuin kävelemällä ensin reilut 300 metriä autojen seassa. Suuntaankin siis ennemmin Saksan arkeologisen instituutin kirjastoon täpötäydellä bussilla ja metrolla.

Jään metrosta Lepanton asemalla vilkkaassa Pratin kaupunginosassa. Täälläkin kirsikkapuut ovat jo aikoja sitten tiputtaneet kukkansa, ja puissa on hennot vihreät lehdet. Matkalla kirjastoon annan joskus kolikon katua lakaisevalle maahanmuuttajaparivaljakolle, joiden pystyttämä lappu kertoo, että he haluavat kaupunkia siivoamalla integroitua Italian yhteiskuntaan. Tänään lappuun oli lisätty myös hyvän pääsiäisen toivotus.

Vaikka en aiemmin juonut kahvia, tavakseni on Roomassa tullut aloittaa työpäivä cappuccinolla. Pratissa kantapaikakseni on vakiintunut Bar Cicerone, jossa cornetto on useimpia muita paikkoja edullisempi, ja cappuccinon kylkiäisenä tulee aina pieni pala suklaata, näin pääsiäisen alla pieni Peruginan suklaamuna.


Laura Buchholz

Wihurin stipendiaatti 2016-17

Vivere discere est

Vivere discere est

Elämä on oppimista. Antiikin ja keskiajan Rooman johdantokurssi syyskuussa 2016 tarjosi siihen mitä parhaimmat olosuhteet sekä miellyttävän henkisen ja konkreettisen ympäristön. Kuukauden mittainen jakso Rooman parhaassa historiallisessa miljöössä, renessanssihuvilassa upeine näköaloineen, teki eittämättä lähtemättömän vaikutuksen jokaiseen kurssilaiseen. Jokainen päivä innoitti, inspiroi, antoi uutta ajateltavaa historiasta, mutta myös itsestä ja suhteesta omaan akateemiseen positioonsa. Koko kokemusta on vaikea vieläkään, parin kuukauden jälkeen, eritellä sanoiksi. Jälkikäteen tuon kuukauden aikana otettuja valokuvia katsellessa muistuu mieleen yhä uusia asioita. Kokemuksen prosessointi jatkuu vielä pitkään sen antoisuuden vuoksi ja kurssin hedelmiä pääsee poimimaan ehkä vasta jonkun ajan jälkeen, kun ymmärtää suuremmassa mittakaavassa kurssin merkityksen.

Otsikko voisi olla myös Vivere militare est, elämä on taistelua. Lanten johdantokurssilaiset valitaan vuosittain parhaiden joukosta. Kurssille pääseminen tuntui suurelle etuoikeudelle, toisaalta sitä varten oli omilla ansioillaan taisteltava paikastaan Rooman auringon alla.  Kun paikka oli ansaittu, instituutin tuttavallinen ilmapiiri henkilökunnan sekä tutkijoiden puolesta antoi tunteen arvostuksesta siitä huolimatta, että olimme vasta humanistisen uramme alkutaipaleella. Kurssin opettajat, oman alansa rautaiset ammattilaiset, jakoivat avoimesti tietoaan ja kokemuksiaan. Teki nöyräksi kuunnella heidän kokemuksistaan. Samalla he jaksoivat muistuttaa, että eivät itsekään olleet sen erilaisemmista lähtökohdista. Kurssin alussa nousi esiin metafora Lanten pyörteestä, jonka tendenssi on imeä sen ulkokehälle joutuvat vuosien saatossa yhtä lähemmäksi ydintä. Tämä pitää mitä ilmeisemmin paikkansa. Monilla Villa Lantessa tapaamillamme tutkijoilla on takanaan pitkä Lante-historia.

Vaikka kurssilla suoritettu päivittäinen monumenttiravi ja marssiaskeleet museosta toiseen kävivät välillä raskaiksi, herääminen yhtä aikaa ikuisen kaupungin kanssa uuteen päivään kuittasi edellisen päivän rakot jalkapohjista. Jokainen päivä tuntui seikkailulle ja mieli oli positiivisen odottavainen, vaikka yllämme vallitsi kirous: visiittimme arkeologisiin kohteisiin teimme aina sateessa. (Yksi esimerkki kuvassa, jossa ihmettelemme Paestumin doorilaisia pylväitä Johtajan kanssa).

paestumryhmax

Tutustuimme kuukauden aikana lukemattomiin Rooman nähtävyyksiin. Teimme myös retkiä lähiseuduille paikkoihin, joihin ei ehkä turistina eksyisi. Varsinkin pidemmät ekskursiot oli organisoitu huolella, mikä sai aikaan lämpimän tunteen siitä, kuinka hyvin meistä pidettiin huolta. Itse ei tarvinnut tehdä juuri mitään muuta kuin kuunnella…ja kävellä. Sen lisäksi, että saimme aimo annoksen antiikin historiaa ja näimme konkreettisesti ajallisia kerrostumia, pääsimme tutustumaan myös moderniin italialaiseen kulttuuriin ja kieleen: kulttuuriin, jota voisi ajatella useita vaikutteita läpikäyneenä jatkumona antiikin ajoilta.

Kurssi oli myös osaltansa henkinen retriitti, joka auttoi käsittämään omaa asemaa tiedeyhteisössä. Siis siinä, joka sekin on jonkinlainen jatkumo antiikista. Huomasimme, että jokaisella pienellä tai suurella tieteentekijällä on oma erikoisalansa ja samalla omat vahvuutensa. Keskustelut erilaisten tutkijoiden ja opiskelijoiden kanssa avarsivat näkemystä akateemisesta maailmasta, joka ei enää tunnu kaukaiselta määränpäältä. Jokaisella meillä, jos niin haluamme, on siinä maailmassa oma paikkansa ja tähtihetkensä. Ylipäätään kurssi ja instituutissa asuminen tutustutti meidät lämminhenkiseen ja samalla ammatilliseen akateemiseen ilmapiiriin, jollaiseen harvalla on opiskeluaikoina kunnia tutustua. Keskustelut henkilökunnan ja muiden asukkaiden kanssa auttoi myös selkiyttämään mitä minä osaan, mitä minä pystyn antamaan muille, mutta myös toisin päin: missä voi hyvillä mielin tukeutua toisiin asiantuntijoihin. Instituutin Johtaja kannusti meitä laajentamaan omaa osaamista ja pyrkimään monialaisuuteen, mutta parhaimmillaan monialaisuus syntyy myös tiedeyhteisön sisällä tapahtuvasta vuorovaikutuksesta.

Kurssin aihepiirien lisäksi opimme siis paljon itsestämme, omista toimintatavoistamme ja ennen kaikkea siitä, että meillä kaikilla on jotain opittavaa toisiltamme. Tapasimme sydämeltään ja osaamiseltaan suuria persoonia, joita jäi ikävä. Isoin vaikutus kuitenkin oli inspirointi ja toivon antaminen tulevaan. Kurssilta todella sai uutta intoa ja uusia näkökulmia opiskeluun, mutta myös eväitä elämään. Kaiken päätteeksi haikeus takaisin lämpimiin Gianicolon idyllisiin maisemiin valtasi mielen heti kun astuimme lentokoneen rappusilta Suomen maaperälle lokakuiseen tuulen tuiverrukseen. Jotkut meistä palaavat takaisin.


Essi M., Jyväskylän yliopisto
Iida H. ja Olivia P., Turun yliopisto

Vuoden 2016 johdantokurssilaisia