Mehiläisten Rooma

Kaisa Illukka, residenssitaiteilijana Villa Lantessa 1.5.-31.8.2018

Illukka_6Työskentelen taiteessani ekologian ja ekologisten kysymysten parissa; mietin erityisesti sitä, kuinka koemme suhteemme ei-inhimilliseen luontoon ja kuinka tämä kokemuksemme rakentuu ja muuttuu. Roomassa työskentelyssäni keskeistä oli perehtyä antiikin mehiläis- ja kasvikulttuuriperintöön, mytologiaan ja kuvastoon ja ylipäänsä laajemmin ajatellen länsimaisen luontosuhteen juuriin. Yhtä tärkeä osa työskentelyäni on tässä hetkessä elävä luonto eli eteläeurooppalaisen kasviston ja mehiläisten läsnäolo suurkaupungissa. Ajattelen ne työtovereinani, ja tarkkailen, kuinka ne tuottavat ”luonnon kirjoitusta” muinaisen ja kerroksellisen ihmiskulttuurin päälle, ja toisaalta toimivat vuorovaikutuksessa sen kanssa.

Villa Lanteen saavuttuani etsin kirjastosta käsiini pari antiikin roomalaisten luontosuhdetta käsittelevää kirjaa (Hughes: Ecology in Ancient Civilizations ja Thommen: An Environmental History of Ancient Greece and Rome). Niiden pohjalta kävi pian selväksi, että senaikaiset luontosuhteet, olipa kyse mehiläisistä tai vaikkapa metsistä, olivat keskeisesti varsin opportunistisia hyötysuhteita. Toki moniin olioihin ja ilmiöihin suhtauduttiin myös (nykyaikaisen luonnontieteellisen tiedon puuttuessa) pelolla, kunnioituksella ja myyttisesti. Näin vuosituhansia myöhemmin on kuitenkin vaikea päästä käsiksi entisaikojen ihmisen sisäiseen luontokokemukseen. Mutta jos ajatellaan omaa kiinnostuksenkohdettani mehiläisiä, ne olivat osa maataloutta, hyödynnettävä luonnonvara ja kovasti arvostetun hunajan tuottajia. Siksi oli pelkästään järkevää luoda mehiläistenhoidon ja hunajantuotannon jumaluus (Mellos/Mellona), aivan samalla tavoin kuin jokaiselle maanviljelyn vaiheelle ja osa-alueelle oli kaikille oma jumaluutensa, mahdollisimman hyvien satojen takaamiseksi.

Vatikaanin museo 7
Mehiläinen Vatikaanin museoiden kartalla

Vergilius kuvaa Georgica – Maanviljelijän työt -kokoelmassaan seikkaperäisesti mehiläistenhoitoa, ja oikeastaan itse ekologista hyönteistäkin, yllättävän hyvin aikaansa nähden. Ennen sokerintuotantoa hunajalla olikin merkittävämpi asema maanviljelyssä, siksi myös mehiläisen merkitys oli suurempi kuin myöhempinä vuosisatoina, jolloin hunaja oli menettänyt asemiaan eikä pölytyksen merkitystä vielä kaikessa laajuudessaan ymmärretty.

Roomalainen, kulttuurinen mehiläissuhde painottuikin omassa tarkastelussani enemmän barokkiaikaan ja mehiläismotiivin hallitsevuuteen kaupungin barokkiarkkitehtuurissa ja -taiteessa. Osallistuin toukokuussa Sveitsin Rooman tiede- ja kulttuuri-instituutin monialaiseen mehiläiskonferenssiin maailman ensimmäisen mehiläispäivän kunniaksi. Kahden päivän tapahtuma tarjoili paitsi eurooppalaista mehiläistutkimusta ja -taidetta, myös tutustumista roomalaiseen mehiläistenhoitoon ja hunajantuotantoon sekä aiheeseen liittyviä työpajoja ja opaskierroksia. Osallistuin Barberini-suvun mehiläistunnusta esittelevälle arkkitehtuurikierrokselle, joka oli mainio johdanto ja oman havainnon orientoiminen mehiläisten jäljittämiseen Rooman kaupunkikuvassa ja museoissa. (Kierroksen jälkeen en voinut enää olla näkemättä mehiläisiä, siis Barberineja kaikkialla. Niitä totisesti on.)

Melissographia_Stelluti
Melissographia

Barberini-suvun mehiläistunnus pohjautunee vuonna 1625 julkaistuun ensimmäiseen tieteelliseen (mikroskoopin avulla tehtyyn) mehiläispiirrokseen, ”melissographiaan”, johon paavi tykästyi ja vaihtoi Barberinien silloisen paarmatunnuksen kolmeksi mehiläiseksi. Paavin mehiläisinnon taustalla oli toki myös hyönteisen merkitys kristillisessä symboliikassa ahkeruuden ja muiden hyveiden vertauskuvana. Myös Villa Lanten seinällä olevasta Historia d’Italia -maalauksesta voi hahmottaa himmeän mehiläiskolmikon. Barberini-mehiläiset eivät sinänsä näy työssäni, vaan ne olivat ennemminkin kulttuurinen viitekehys aihepiiriin Rooma ja mehiläiset.

Palazzo Barberini 8
Palazzo Barberini

Vaikka Rooman kulttuurihistoria on kaupunkikuvassa ohittamaton ja hallitseva, oma kulkemiseni mesipistiäisten perässä näytti kaupungista toisenlaisen puolen, ehkä vähemmän ihmiskeskeisemmänkin: lopulta Roomakin rakentuu luonnonmateriaaleista ja luonnonlakien mukaan, pitkä kulttuuriaika tavallaan rakentuu luonnon päälle tai sen kanssa yhteenkietoutuneena, mitä ihmiset eivät aina ajattele. Käänsin tämän asetelman toisinpäin ja havainnoin, kuinka ei-inhimillinen luonto (tässä tapauksessa kukkakasvit ja mehiläiset) kirjoittaa vuorostaan kulttuurin päälle ja väleihin: puna-apila kukkii Colosseumilla, arkisena, sattumanvaraisena, rikkakasvina, ylimääräisenä, mutta silti samalla vahvana ja perustavana. Kukaan ei valokuvaa tai katso puna-apilaa (paitsi minä), kaikki kuvaavat viereistä tiilirakennusta. Mutta tiilikin on hiekkaa…

Tämä kuvissakin näkyvä päätyöni täällä on siis eräänlainen eurooppalaisen luonto-kulttuurin mehiläiskartta, jonka suurinta, keskusosaa on ollut luontevaa tehdä länsimaisen kulttuurin perustalla Roomassa. Kirjontatekniikkaa käytän, koska se on hidasta, meditatiivista, vähän hankalampaa kuin esimerkiksi piirtäminen ja siinä välineenä on neula, ikään kuin mehiläisillä. Kirjon siis kukkia, joissa olen nähnyt jonkun sortin mehiläisen pölyttämässä. Ja pääasiassa kukkia, jotka kasvavat jollakin historiallisella merkkipaikalla; ikäänkuin luonnon ja kulttuurin ajan rinnastamisesta on kyse, mehiläinen elää muutamia päiviä ja kasvit valtaavat antiikkiset muurit ja rauniot, jotka toisaalta ovat kestäneet 2000 vuotta…

TeM, TaM Kaisa Illukka

 

Mainokset

Salamanisku Gianicololla

Arja Karivieri

Viime perjantaina heräsin aamuyön tunteina voimakkaaseen ukonilmaan, joka tuntui pyörivän aivan Villa Lanten yläpuolella. Salamat valaisivat yötaivasta ja ukkonen jyrisi aivan lähellä. Seuraavassa hetkessä kuului valtaisa räjähdys, maaperä Villa Lanten alla vavahteli: osuiko salama Lanteen? Nousin ylös ja kiersin ympäri johtajan asuntoa,sähköt olivat menneet, mutta ukonilma alkoi väistyä kauemmaksi. Talonmiehemme Giovanni sanoi myöhemmin, että hän luuli pommin räjähtäneen instituutin lähellä.

Patsas kirkkaampi ja suurennettu_ (003)Kyseessä ei ollut pommi, vaan salamanisku, joka vaurioitti Lanten vieressä, Gianicolon kukkulan korkeimmalla kohdalla olevan Giuseppe Garibaldin ratsastajapatsaan jalustan: salama halkaisi jalustaa koristavan leijonareliefin. Salama oli iskenyt Garibaldin pronssipatsaaseen, siitä alaspäin pronssiseen veistosryhmään ja lopulta alas maahan halkaisten matkalla kivisen leijonareliefin. Ratsastajapatsas kuvaa Italian yhtenäistymistaistelun tärkeintä hahmoa, Giuseppe Garibaldia. Pronssinen patsas on graniitista tehdyllä jalustalla, jonka sivuilla ovat pronssiset Eurooppaa ja Amerikkaa kuvaavat allegoriset hahmot sekä vuoden 1860 Marsalan taistelua, Boiadan vastarintaa, Rooman puolustusta ja vapautta symbolisoivat ryhmät.  Rooman kaupungin suuntaan olevalla länsisivulla, aivan Giuseppe Garibaldin katseen alla olevassa korkokuvassa Rooman susi imettää Romulusta ja Remusta. Emilio Gallorin suunnittelema ja realisoima monumentti vihittiin 20. syyskuuta 1895, 25 vuotta Italian yhdistymisen jälkeen.

1

11. syyskuuta Grande Oriente d’Italian suurmestari Stefano Bini ilmoitti Rooman pormestarille Virginia Raggille, että vapaamuurarit ovat valmiita kustantamaan patsaan restauroinnin, koska Garibaldi oli Italian vapaamuurarien suurmestari ja myös kuvanveistäjä Gallori kuului vapaamuurareihin. Joka vuosi, 20. syyskuuta, Grande Oriente d’Italia juhlistaa Italian yhtenäistymisen vuosipäivää laskemalla seppeleen sekä Giuseppe Garibaldin monumentin juureen että Villa Lanten pohjoispuolella olevalle Anita Garibaldin patsaalle. Salamaniskulla on symbolinen merkitys; Garibaldin patsaan restaurointi on tärkeä sekä kaikille italialaisille että vapaamuurareille.

2

Antiikin aikana uskottiin salamaniskun olevan Juppiterin merkki: kun ennustajapapit, auguurit varoittivat ukonilmasta, seuraavan päivän julkiset tilaisuudet saatettiin peruuttaa. Erikoisen luonnonilmiön selittäjäksi tarvittiin joko auguureja tai etruskien haruspex-pappeja, jotka saattoivat kertoa, oliko enne suosiollinen vai vahingollinen, ja määrätä asiankuuluvan toimenpiteen jumalten lepyttämiseksi.

Pesarosta on löytynyt kaksikielinen, etruskin ja latinankielinen, 1. vuosisadalle eKr. ajoitettu hautakivi, jossa Lars Cafates/Lucius Cafatius, haruspex-papilla on lisätitteli fulguriator eli salamoiden tulkitsija. Haruspex analysoi missä osassa taivaankantta salama näkyi ja mihin se iski. Taivaankansi oli jaettu 16 osaan, joita eri jumalat hallitsivat ja samalla tavoin uhrieläinten maksa oli ennustuksia varten jaettu alueisiin kuin taivaankansi; jumalilla oli omat hallintoalueensa ja kunkin jumalan hallintoalueella havaittu ilmiö joko taivaalla tai uhrieläimen maksassa vaikutti tuleviin tapahtumiin.

1024px-Liver_of_Piacenza

Esimerkiksi Livius kertoo teoksessaan Ab urbe condita useista tapauksista, joissa salamanisku on tulkittu enteeksi, samoin Ciceron teoksessa De divinatione pohditaan enteiden merkitystä. Papiston mukaan salamaniskun vaurioittama jumalpatsas tai temppeli saattoi edellyttää puhdistusrituaaleja, rukouksia, suurten uhrieläinten uhrausta ja usean päivän uskonnollisia juhlia tasapainon palauttamiseksi.

Leijonareliefin halkeaminen salamaniskusta olisi 2000 vuotta sitten nähty merkittävänä enteenä jostain tärkeästä tulevasta tapahtumasta. Ciceron mukaan salaman isku vasemmalta oikealle tulkittiin suotuisana enteenä, kun taas oikealta vasemmalle lyönyt salama oli epäonnen merkki. Antiikin tulkinnan mukaisesti voisimme sanoa, että jalustan leijonareliefi on haljennut vasemmasta yläreunasta alas oikealle, jolloin se olisi mahdollisesti tulkittu positiiviseksi enteeksi. Toisaalta ennuspapit olisivat ehkä vaatineet erityisiä rituaaleja ja uhrauksia positiivisen tuloksen varmistamiseksi. Oli niin tai näin, Villa Lantessa toivomme Garibaldin muistomerkille monia tulevia suotuisia vuosikymmeniä ja leijonareliefille pikaista paranemista.

3


 
Prof, FT Arja Karivieri
Suomen Rooman-instituutin johtaja 

Puhua viinin kieltä

Karin Kantee

Suomen Rooman-instituutissa vierailleet ovat saaneet ehkä maistaa Villa Lanten viiniä. Heistä varmasti useimmat muistavat pullon, jota koristaa yksi Villan salonen entisistä freskoista, mutta tuskin kaikki ovat lukeneet pullon takapuolella olevan etiketin italiankielisen tekstin.

Vino Villa Lante

Viinipulloissa on lainsäädännön asettamat vähimmäisvaatimukset, mitä pullosta tulee käydä ilmi, mutta näiden lisäksi tuottaja voi lisätä haluamia tietoja. Tällaisia tietoja, kuvauksia, ylipäänsä tekstiä ja niiden kieltä – “Viinin erityiskieltä” – on tutkittu erittäin vähän niin Italiassa kuin muualla päin maailmaa. Etenkin pullon takaetiketin kielen tutkimuksesta käytetään italiaksi sanaa enogrammatologia ja yksittäisestä tekstistä sanaa enogramma. Sanathan sopivat myös Suomen kieleen hyvin! Etikettejä tutkitaan omana tekstilajinaan, jolla on tietyt tyypilliset piirteet niin rakenteen kuin kielen suhteen ja niissä esiintyvät usein tietyt teemat. Mitä nämä kaikki sitten ovat?

Etiketit ovat usein lyhyitä tekstejä, joiden tehtävänä on myydä viini ostajalle. Ne näyttävät kertovan meille viinistä, sen väristä ja mausta, ruokasuosituksista ja kypsytyksestä, mutta tosiasiassa niillä on paljon syvempi tehtävä: luoda samojen kulttuuriarvojen omaava yhteisö, vietellä sekä sivistää. Etiketit kouluttavat ihmisiä kuvailemaan haju- ja makuaistimuksiaan  sanoin sekä opettavat samalla kyseisen tuotteen tuotantoprosesseihin liittyvää sanastoa. Etikettien sisällöt voidaan taas jakaa kolmeen päätyyppiin. Ne puhuvat, eli välittävät tietoa ja kouluttavat sen kautta lukijaa, ns. ylipuhuvat, eli käyttävät korostettuja ilmaisuja ja antavat sanoille uusia merkityksiä tai eivät välttämättä sano ollenkaan mitään, antaen viinin puhua puolestaan.

Erilaisia etikettejä on loputtomasti, mutta niissä toistuvia teemoja paljon vähemmän. Tärkeimpiä ovat aika ja paikka. Aiheena ovat usein perinteet ja ajan kulku, minkä vuoksi usein viinin tai sen tuottajan historia kerrotaan, näiden puutteessa taas sellainen saatetaan jopa keksiä. Etiketeissä voidaan usein viitata historiallisiin tapahtumiin, myytteihin ja niissä voi olla sitaatti jopa historiallisista kirjoituksista. Alue, jossa viini tuotetaan liittyy myös historiaan. Rypäleet ovat tietyn alueen tuotos, minkä vuoksi viini on kulttuurinen tuote. Viinintuottaja voidaan nähdä eräänlaisena vastuuhenkilönä alueen ja viinin yhteyden välillä.

Etiketeissä käytetyllä kielellä on omat tyypilliset piirteensä. Yhtenä tärkeänä osana on erikoiskielen erityinen sanasto, joka voidaan jakaa kolmeen ryhmään: varsinaiset “erityistermit” (esim. fermentointi, dekantointi),  erityistermit, joiden tarkoitus on pikemminkin tietyn tyylin tavoitteleminen eikä jonkin asian ilmaiseminen (esim. viinin ja ruuan naittaminen) ja sanojen käyttäminen muussa kuin niiden yleismerkityksessä, jolloin sanat saavat usein myös hienostuneemman piirteen (lämmin, ikääntynyt). Jos haluaa painottaa viinin kotialuetta ja sen identiteettiä, voidaan käyttää jopa Italian murteita, mutta useimmiten turvaudutaan kielen standardimuotoon.

Palataksemme alussa mainitsemaani Villa Lanten viiniin, voimme nyt katsoa, mitä pullon etiketti meille kertoo ja miten se sen tekee. Etiketissä lukevat tietysti lainsäädännön mukaiset tiedot, esimerkiksi tuotantoalue (Lazio), laatuluokka (Indicazione Geografica Tipica, IGT), rypäle ja vuosikerta (Cesanese 2013) sekä pullottaja (Az. Agr. Villa Simone di Piero Costantini). Ja nyt mielenkiintoisempaan osioon:

Karin blogipostaus 2

Il vitigno Cesanese, conosciuto dai tempi di Plinio, è la varietà autoctona rossa più diffusa nel Lazio. Dai profumi floreali e speziati, si presenta con una struttura elegante che ben si evolve durante l’invecchiamento.

Jo Pliniuksen ajoilta tunnettu Cesanesen rypälelajike on Lazion alkuperäisistä punaisista lajikkeista laajimmalle levinnyt. Kukkaisia ja mausteisia tuoksuja sekä elegantti koostumus, joka kehittyy hyvin ikääntyessään.

Etiketti on melko tyypillinen, sillä se viittaa viinin menneisyyteen niin ajan kuin paikan suhteen ja kertoo mahdolliselle ostajalle myös, minkälaisia makukokemuksia häntä odottaa maistaessaan viiniä. Cesanese-punaviini yhdistetään rypäleiden tuotantoalueeseen ja sille annetaan historia: rypäle on Lazion alueelta ja tunnettu jo Pliniuksen ajoilta. Vuosilukuja ei ole mainittu, mutta lauseesta saa kuvan, että kyse on jo hyvin kauan aikaa sitten tunnetusta lajikkeesta (Pliniuksen elinvuodet ovat 23-79 jaa.).

Viiniä kuvaillaan seuraavasti: “kukkaisa ja mausteinen tuoksu”, “elegantti koostumus” ja “kehittyy hyvin ikääntyessään”. Viinejä tunteva henkilö osaa tulkita tekstiä paremmin kuin vasta-aloittelija, joka voi hakea apua lukuisista viinisanastoista, joita löytyy esimerkiksi Viinimaan tai Alkon sivuilta. Kuvailu kertoo meille seuraavaa: viinissä on erilaisiin kukkiin ja mausteisiin liittyviä tuoksuja ja makuja, tasapainoinen kokonaisuus ja hienostuneet aromit sekä paranee kypsyessään. Etiketin kuvaus aukeaa näin lukijalle paremmin ja opettaa samalla sanastoa, jolla kuvailla haju- ja makuaistimuksiamme: seuraavalla kerralla hän osaa tulkita ja kertoa kokemuksestaan erilaisella tavalla. Villa Lanten viinin etiketti siis sivistää viinin ystäviä!

Suomen Rooman-instituutin kuuden kuukauden pituisen harjoittelujakson aikana kyseiset viinipullot ja niiden etiketit tulivat tutuiksi erilaisten tapahtumien kautta ja onnekseni pääsin myös maistamaan viinin “eleganttia koostumusta”. Harjoittelujakso on vastannut odotuksiani täysin ja jopa ylittänyt ne: monipuolinen ja opettavainen työympäristö ikuisessa kaupungissa, upealla sijainnilla. Kiitos koko henkilökunnalle ikimuistoisesta kokemuksesta ja näemme varmasti pian jälleen Roomassa!


HuK Karin Kantee
Italialainen filologia, Helsingin yliopisto
Instituutin EDUFI-harjoittelija maaliskuusta elokuuhun 2018

Piirtokirjoituksia pitkin Italiaa

Urpo Kantola

Rooman kiviä oli käännelty jo useampaankin otteeseen, ja ikuiseksi kutsutulla kaupungilla oli tarjota minulle, kuluneen kevätkauden wihuristille, etupäässä tutkimuskirjastojen viileyttä, kelpo ravintoloita ja toisinaan negroni työpäivän pääteeksi. Nämä toki toivotin tervetulleiksi, mutta tähän niistä – saati muusta sitäkin banaalimmasta – olisi vaivalloista puristaa mitään, mikä sitoisi lukijan mielenkiinnon tähän kirjoitelmaan hetkeäkään pidemmäksi.

Näinpä kerron pikemmin vaikkapa siitä, kun vierailin erään italialaisen diktaattorin synnyinseutuna tunnetussa Forlìssa ja sain tilaisuuden käväistä sieltä ihailemassa Ravennan ihmeitä. Kaiken muun kiintoisan ohella, mitä kaupungin muinaisuuksien joukosta löytyy, arkkipiispalliseen museoon oli pantu näytille puolimetrinen pronssinen kirkonkello (ei valokuvaa, koska kuvaaminen oli kielletty). Bonifatius VIII:n kerrotaan lahjoittaneen sen Ravennaan vuoden 1300 ensimmäisen kristillisen iubilaeum-juhlavuoden aikana tai jälkimainingeissa. Liittymättä nykyisiin tutkimusintresseihini se kuitenkin kytkeytyy instituutin viimeisimmän työryhmän hankkeeseen, semminkin kun kelloa kiertää kirjoitus: an(n)o D(omi)ni M CCC t(empor)e d(omi)ni Bonifacii p(a)p(ae) o(c)t(avi). Muuan erityispiirre maustaa tapausta: kirjoitus juoksee oikealta vasemmalle. Paavi on teettänyt kelloja saadakseen juhlavuoden soimaan komeammin, mutta tämän maanantaikappaleen valumuottiin on kirjaimet piirustettu väärin päin, ja tästä huolimatta – vai tämän takia? – Bonifatius on kokenut antaa sen ravennalaisille.

1 Verona-UrpoKantola
Kreikkalainen hautasteele hellenistiseltä ajalta.

Siitäkin saatan mieluummin mainita, että muutaman päivän perästä käväisin myös Veronassa, joka ei ainoastaan osoittautunut kuvaukselliseksi, vaan myös aidosti kiinnostavaksi. Pääasiallinen vierailukohteeni oli ilman muuta Museo Lapidario Maffeiano, joka perustuu Scipione Maffein (1675–1755) luomaan kokoelmaan. Voittopuolisesti se on koottu paikallisista roomalaisajan piirtokirjoituskivistä, mutta muualtakin on haettu: on pieni etruskikokoelma sekä pari Palermosta tuotua arabian- ja hepreankielistä keskiaikaista piirtokirjoitusta. Lisäksi oman pienen, mutta oikein edustuskelpoisen osastonsa muodostaa kreikankielinen tuontitavara, jonka valtaosa on perujaan Kykladeilta, Vähä-Aasian länsirannikolta tai näiden väliltä. Alkuperä liittyykin noiden aikojen kauppareitteihin, sillä hautasteelejä ja muuta sopivan muotoista on käytetty kauppa-alusten painolastina ja siten päätynyt Venetsiaan, joten keräilijän tuskin on tarvinnut hakea niitä sen kauempaa. Kiinnostus tällaisia esineitä kohtaan tietysti antoi joillekin hieman oppineemmille voitontavoitteijoille aihetta tehtailla omia piirtokirjoituksia tekstittömiin (tai tekstinsä menettäneisiin) kiviin, ja tällaisia on tarttunut muutama Scipionenkin haaviin. Esimerkiksi hellenistiseen hautasteeleen, kukaties Deloksen naapurisaaren Rheneian hautausmaalta poimittuun, tehty myöhempi kirjoitus mitä ilmeisimmin on sekä kieliasulta että visuaaliselta toteutukselta verrattaen tuore.

3 Termini Imerese-UrpoKantola
Veistosjalusta Termini Imeresestä, ajanlaskumme alun paikkeilta.

Koska käyntini Kreikan puolella Euboian Khalkiissa jäi tuloksiltaan mitä laihimmaksi, on parasta loikata suoraan Sisilian pohjoisrannikolle, jossa kesäkuussa kävin kauttakulkumatkalla vanhassa kunnon Palermossa ja uudessa tuttavuudessa, Termini Imeresessä. Jälkimmäinen vaikutti olevan itsestään sangen niukasti melua pitävä pienemmänlainen kaupunki, joten oli sitäkin mainittavampi sattumus, että sikäläisen museon luultavasti ainoat toiset sen päivän vierailijat olivat italianopettajia Suomesta. Piirtokirjoitusten osalta roomalaisvalloitusten jälkeistä (200-l eaa.) Sisiliaa leimaa valinta, käyttääkö latinaa vai kreikkaa, jolla oli vanhastaan tukeva jalansija saarella. Erinomainen esimerkki tästä on Palermon museossa säilytettävä mainosplakaatti, jolla työpaja kertoo niin kreikaksi kuin latinaksi tuottavansa piirtokirjoituksia molemmilla kielillä. Tämä muuten on näytteillä pienessä Välimeren alueen epigrafiaa yleisesti esittelevässä huoneessa, joka tarjoaa asiasta kiinnostuneille mutta vähemmän tietäville mainion pikakurssin muinaisen piirtokirjoittamisen luonteesta. Kielivaihtelua ilmentää Termini Imeresessä oleva latinankielinen veistosjalusta sotilastribuuni Gnaeus Pollienukselle ajanlaskumme alun vaiheilta ja toinen vastaava, mutta kreikankielinen Palermossa tämän sukulaiselle – ellei peräti samalle miehelle. Valitettavasti kirjoitus on paikoin erittäin huonosti säilynyt.

Liparilainen hautacippus paikallisesta tuliperäisestä kivestä, todennäköisesti 1. vuosisadalta eaa.
Liparilainen hautacippus paikallisesta tuliperäisestä kivestä, todennäköisesti 1. vuosisadalta eaa.

Sisilian rannoilta hankin vesille saavuttaakseni Aiolian saaret, eritoten Liparin. Onnekseni kaarevassa haaksessa oli neuvokas kippari ja itseäni etevämpi miehistö, joten Aioloksen asunnot saavutettiin kohtuuajassa siitäkin huolimatta, että minäkin kajosin ruoriin. Suosituksen voi myöntää Liparin museon meriarkeologiahuoneelle, jonka näyttely on koottu lukuisista Aiolian kareille jääneistä hylyistä yli kahden ja puolen vuosituhannen ajalta aina 1600-luvulle saakka. Varsinaisesti minut kuitenkin houkuttivat paikalle Liparin hautacippukset, jotka pelkkyyttään ovat hyvin yksitoikkoisen näköisiä, mutta tarjoavat hyvää suhteellisen varhaista näyttöä samoista kielikysymyksistä kuin Sisilian pääsaaren puolella. Muun muassa erään Marcus Rustiuksen muistomerkin harvasanainen kreikkalainen tervehdys vainajalle ”Μ. Ῥούστει, χαῖρε” antaa osviittaa siitä, että – verrattuna itäisempiin kreikankielisiin alueisiin – Liparilla toisaalta on jo aikaisin harrastettu roomalaisittain tavanomaista etunimen lyhentämistä ja toisaalta latinan vaikutusta on tihkunut kreikkalaiseen ilmaisuun: tässä (pitkää) i-äännettä vastaava pääte -ει yhtenee nimen latinalaiseen vokatiivimuotoon, joka kreikkalaisittain olisi oikeammin Ῥούστιε.

Siinä lienee pääpiirteissään se, mitä nähdystä ja koetusta maksaa vaivan kertoa tässä. Näinpä päätän tähän ja vetäydyn esiripun taakse kiittäen instituuttia erinomaisesta työskentelykeväästä ja kaikista näistä mahdollisuuksista.

Tuurilla wihuristikin navigoi. (Kuva: Eemeli Kantola)
Tuurilla wihuristikin navigoi. (Kuva: Eemeli Kantola)

FM Urpo Kantola
Klassillinen filologia, Helsingin yliopisto
Wihurin stipendiaatti kevät 2018

Teksti ja kuvat: Urpo Kantola (ellei toisin mainita)

Tiedeinstituutit edistävät tieteen avoimuutta

Tiedeinstituuttien avoin tutkimusdata -hanke on Suomen ulkomailla toimivien tiedeinstituuttien yhteinen projekti, joka tähtää instituuttien tutkimusaineistojen digitointiin ja avoimeen jakamiseen.

Joulukuussa 2017 käynnistynyt, kaksivuotinen hanke on pääosin Opetus- ja kulttuuriministeriön rahoittama ja hankkeessa ovat mukana Suomen Ateenan-, Rooman, Lähi-idän ja Japanin instituutit.

Avoimuus on tieteenteon keskeinen lähtökohta ja avoimella tieteellä onkin pitkät perinteet. Viime vuosikymmenten tietotekninen kehitys on kuitenkin tuonut avoimuuteen aivan uuden ulottuvuuden: uuden osaamisen ansiosta tutkimusjulkaisuja voidaan julkaista kaikille avoimesti ja esteettömästi saatavilla olevina digijulkaisuina internetissä (open access) ja tutkijoiden käytössä on suuria määriä verkkoaineistoja, joita voidaan louhia digitaalisin menetelmin.

Tutkimusaineiston digitointi, tallettaminen ja avaaminen verkkopalvelussa tuovat myös tutkimuksen pohjana käytetyn materiaalin kaikkien ulottuville. Tutkimusmateriaali harvemmin mahtuu mukaan viimeisteltyyn julkaisuun, mutta digiaika antaa mahdollisuuden säilyttää ja julkaista kerättyjä aineistoja verkossa. Digitoitujen materiaalien tuominen toisten tutkijoiden ulottuville mahdollistaa uuden tutkimuksen: samaa aineistoa voi tutkia eri näkökulmista ja uusia tutkimuskysymyksiä kysyen. Julkinen saatavuus mahdollistaa myös aineiston tarkastamisen.

Avoimen tieteen ja tutkimusmateriaalien julkaisemisen keskiössä ovatkin vastuullisuus, läpinäkyvyys ja eettisyys.

Avoimuus lisää myös tutkimuksen vaikuttavuutta kun julkaisut ja aineistot ovat saavutettavissa vaikkapa omalta kotisohvalta surfaillen ja tutkimustulokset ovat paitsi muiden tutkijoiden, myös toimittajien, päättäjien ja suuren yleisön ulottuvilla.

Dia5.PNG

Tutkimusaineistojen avoin julkaiseminen vaatii runsaasti resursseja ja ennen työhön ryhtymistä on ratkaistava monenlaisia haasteita. Aineiston digitointi itsessään vaatii usein reilusti aikaa ja työvoimaa. Tekijäoikeushaasteet voivat tulla vastaan, mikäli tutkimusaineiston omistajuudesta on epäselvyyksiä. Kansainvälisessä ympäristössä on otettava huomioon myös paikallinen lainsäädäntö, esimerkiksi Italiassa ja Kreikassa museoviranomaiset pitävät hallussaan arkeologisten kohteiden tekijänoikeudet ja julkaisemiseen on haettava erikseen lupaa. Eettisenä haasteena on mahdollisen sensitiivisen materiaalin ja yksityisyyden suojan piiriin kuuluvan tiedon julkaisu. Myös erilaiset tekniset ratkaisut aineiston digitoinnista pitkäaikaissäilytykseen ovat asioita joita tulee selvittää, kun aineistoa halutaan julkaista avoimesti.

Tiedeinstituuttien avoin tutkimusdata -hankkeen tavoitteena onkin selvittää parhaat käytännöt instituutissa tuotettujen tutkimusaineistojen julkaisemiseksi ja selättää aiemmin mainitut haasteet, sekä luoda instituuteille ohjeistus myös tulevien tutkimushankkeiden aineiston käsittelyyn. Tavoitteena on, että aineiston hallintasuunnitelma olisi instituutin tutkijoilla valmiina jo tutkimuksen alkumetreillä. Hankkeessa mukana oleva instituutit toteuttavat myös pilottiprojekteja, joiden kautta parhaita käytäntöjä selvitetään.

Dia6

Instituuttien tutkimushankkeet tuottavat varsin monenlaista aineistoa. Arkeologisilta kaivauksilta kertyy niin valokuvia, piirroksia, karttoja, 3D-malleja kuin tietokantojakin. Historiallisen ja antropologisen tutkimuksen lähteet voivat koostua esimerkiksi vanhoista dokumenteista, haastatteluista, muistiinpanoista ja kirjeenvaihdosta. Historiallista aineistoa ovat myös instituutin omaan toimintaan liittyvät arkistoaineistot, kuten vaikkapa Rooman-instituutin hallussa oleva Villa Lanten omistajasuvun arkisto. Instituuteissa tehdään myös pienempien erikoisalojen tutkimusta, joka tuottaa omantyyppistä materiaaliaan, kuten vaikkapa kirjallista dokumentaatiota sekä valokuvia ja piirroksia piirtokirjoituksista.

0_atervetulodia

Tutkimusaineistojen digitaalisen julkaisemisen parissa työskennellään tällä hetkellä varsin usealla taholla niin Suomessa kuin muualla maailmassakin. Hankkeemme aikana olemme kartoittaneet mahdollisia kotimaisia sekä kansainvälisiä yhteistyökumppaneita. Kesäkuussa Villa Lantessa järjestettiin Digital age in the research institutes -konferenssi, jossa käsiteltiin hankkeen pilottiprojekteja sekä kuultiin kuinka Roomassa toimivat tiedeinstituutit julkaisevat omaa tutkimustaan, aineistoja ja arkistojaan verkossa. British School at Rome sekä American Academy in Rome ovat avanneet yleisölle etenkin valokuva-arkistojaan. Saksalaisella tutkimusinstituutilla (Deutsches Archäologisches Institut) on varsin vaikuttava kokoelma verkkojulkaisuja, kuten Arachne-esinetietokanta, joka tarjoaa vapaan pääsyn instituutin miljooniin arkeologisiin valokuviin ja tarjoaa myös luettavaksi tutkimuskirjallisuutta. Arkeologista aineistoa on avattu myös Ruotsin Ateenan-instituutin Pragmata-tietokannassa sekä Umeån yliopiston ylläpitämässä SEAD-tietokannassa, joka tähtää paitsi aineiston säilyttämiseen myös uuden tutkimuksen mahdollistamiseen. Kaikki tahot pohtivat myös pitkäaikaissäilytyksen vaatimuksia, joihin keskittyy myös englantilainen Digital Preservation Coalition.

 

kata_digi.png

Kuva: Katariina Mustakallio

Valikoituja paloja seminaarin annista voit lukea Twitteristä #DigiRome-tunnisteella.

Hankkeesta lisää instituutin internet-sivuilla os. http://irfrome.org/toiminta/tutkimus-2/tiedeinstituuttien-avoin-tutkimusdata. Hankkeen tapahtumista tiedotetaan omalla alasivullaan.


FT Laura Nissin
Tiedeinstituuttien avoin tutkimusdata -hankkeen tutkija 

Suomalaisten arkkitehtiopiskelijoiden Italian-matkat

TkT, FM, arkkitehti SAFA Juhana Heikonen on Suomen Rooman-instituutin arkkitehtiopiskelijakurssin vetäjä.

Suomalaisten arkkitehtiopiskelijoiden arkkitehtuurin historian Italian ekskursioiden perinne on pitkä. Ensimmäiselle ekskursiolle 1800-luvun puolivälissä lähdettiin Helsingistä laivalla Saksaan ja sieltä junalla Alppien ylitse Italiaan. Varsinaisia järjestettyjä ekskursioita arkkitehtiopiskelijoille ei tällöin vielä ollut, vaan matka Italiaan oli enemmänkin osa opintojen viimeistelyä. Näistä opintojen viimeistelijöistä mainittakoon A. H. Dahlström, A. T. Decker, G. F. Granholm, C. Kiseleff, N. Tallgren, H. Trapp, N. M. Weckström ja G. Wilenius. Edellä mainitut arkkitehdit olivat myöhemmin suurelta osin vastuussa siitä miltä mm. Helsingin kantakaupunki näyttää nykyään. Ilman syvällistä arkkitehtuurin historian tuntemustakin voi nähdä, miten pitkät Italian matkat ovat vaikuttaneet nuorien arkkitehtien töihin klassisoivine julkisivuineen ja niiden detaljeineen.

Vuonna 1914 Teknillisen korkeakoulun rehtori ja rakennustaiteen professori Gustaf Nyström (1856–1917) kirjoitti ystävälleen ja kollegalleen Gösta Juslénille, että sopisi toivoa nuoren suomalaisen arkkitehdin lähtevän Vicenzaan tutustumaan Palladion töihin lisää vietettyään hieman aikaa iloisessa Venetsiassa, nähtyään Palladion S. Giorgio Maggioren ja maalattuaan Venetsiassa joitakin akvarelleja – olihan Palladio Nyströmin mielestä ensimmäinen moderni arkkitehti.

Arkkitehtien Italian-matkat jatkuivat itsenäistymiseen asti omatoimisina. Yksi ahkerimpia matkaajia oli Wivi Lönn (1872–1966), jonka pitkät opintomatkat valmistumisen jälkeen kulkivat lähes jokaiseen Euroopan kolkkaan. Lönnin tai Aino Aallon (1894–1949) varhaisista matkoista Italiaan ei ole niin näyttävää julkaisua kuin Hilding Ekelundin (1893–1984) ja Eva Kuhlefelt-Ekelundin (1893–1984) Italian matkoista (Italia la Bella, SLS 2004). Tarkkaan laadituista muistiinpanoista, skisseistä ja mittauspiirustuksista voi helposti löytää yhteyksiä Italian vaikutuksesta nuoren arkkitehtipariskunnan myöhempään tuotantoon (Taidehalli ja Töölön kirkko). Vaikutus ilmenee erityisesti puhdasta pohjoismaista klassismia koristereliefeineen edustavassa Kuhlefelt-Ekelundin Minerva-skolanissa Apollonkadulla Helsingissä (1929). Samaa Italiaan johdettavaa klassismia edustaa myös Suomen Rooman-instituutin säätiön kotiosoite eli Tieteiden talo Kirkkokatu 6:ssa (Elsa Arokallio, 1925).

Otaniemen arkkitehtiosaston pitkän retkiperinteen aloittajana voidaan oikeutetusti pitää Suomen ja Pohjoismaiden rakennustaiteen ja ornamentiikan professori Carolus Lindbergiä (1889–1955). Carolus Lindberg tuli tunnetuksi Sipoon, Hollolan, Janakkalan ja Vanajan kirkkojen restauroinneista. Tämän lisäksi Lindberg tunnetaan Tukholman 1912 olympialaisten Suomen suurruhtinaskunnan jalkapallojoukkueen johtajana, jossa HIFK:n pelipaidoissa pelanneet suomalaiset hävisivät Alankomaille pronssiottelussa.

1 Carolus Lindberg
Carolus Lindberg vuonna 1931. (Kuva: Museovirasto, PIetisen kokoelmat.)

Sodanjälkeiselle arkkitehtiopiskelijasukupolvelle Lindbergin vuoden 1949 ekskursio Italiaan läpi sodan tuhoaman Saksan muodostui ikimuistoiseksi kokemukseksi. Tämä oli ensimmäinen Pohjoismaiden ulkopuolelle suuntautunut ekskursio sitten sodan alkamisen. Carolus ”Cara” Lindbergistä on jäänyt myöhemmille arkkitehtisukupolville mieleen hänen oma Rooman keisareihin viittaava heittonsa ”Dom brukar mig Cara kalla.” Carolus Lindbergin opetus teki lähtemättömän vaikutuksen Alvar Aallon arkkitehtuurin – paljon antiikin jälkiä on Aallon Otaniemen korkeakoulun arkkitehtuurissakin. Aalto jopa puhui ”Otaniemen seitsemästä kukkulasta”!

Italian-matkojen perinne jatkui säännöllisesti seuraavien professuurien aikana. Nils Erik Wickbergin (1909–2002) useista ekskursioista opiskelijoiden kanssa mainittakoon vuoden 1950 syys–lokakuun retki, joka kulki Helsingistä laivalla ja junalla Saksan ja Itävallan kautta Italiaan, jossa kohteina olivat Verona, Venetsia, Firenze, Prato, Pistoia, Lucca, Pisa, Rooma, Napoli, Pompeji, Sorrento, Capri, Palermo, Agrigento, Siracusa, Catania, Taranto, Messina ja Paestum. Wickbergin kirjallinen tuotanto ei keskittynyt pelkästään suomalaiseen rakennusperintöön, vaan koko Italian arkkitehtuuriin antiikista barokkiin.

2 Nils Erk Wickberg
Nils Erik Wickberg (Kuva: Svenska litteratursällskapet i Finland.)

Laaja kirjallinen tuotanto veti pitkiä linjoja roomalaisesta antiikista erityisesti barokin kautta myös moderniin arkkitehtuuriin, jonka kiihkeä puolustaja Wickberg oli. Kirjoituksessaan Omaggio a Borromini (1952) Wickberg päätti oikaista kollegaansa Aulis Blomstedtia, jonka mielestä Borrominin arkkitehtuuri oli ”bisarra inventioner”: Jag hyser givetvis inget tvivel om, att arkitekt Blomstedt inte skulle vara på det klara med de förhållanden jag önskar påpeka. Men som det är möjligt, att någon mindre initierad kunde fatta ifrågavarande passus glimtar av hans personlighet och samtidigt i korthet söka skissera upp hans enastående nyckelställning i den europeiska arkitekturens hävder – detta inte minst som en gärd av tacksamhet till denne egenartade ande för en av de intensivaste upplevelser av konst som blivit mig beskärd. Intohimoisena ja luovana kirjoittajana Wickberg sai useampia palkintoja. Wickberg testamenttasi omaisuutensa Teknillisille korkeakoululle ja Wickberg-rahaston varoilla järjestetään vuosittainen Nils Erik Wickberg -symposium Quo Vadis Architectura kansainvälisine ja kotimaisine vieraineen. Viimeisin Wickberg-symposiumin julkaisu on Baroque Magic and its Reflections (toim. Aino Niskanen, Aalto Arts 2017).

Henrik Liliuksen, Vilhelm Helanderin ja Aino Niskasen professuurien aikana Italian ekskursiot jatkuivat perinteiseen tapaan. Viimeisin Otaniemen arkkitehtiosaston ekskursio Roomaan oli 2016 aiheenaan Rooman ajalliset kerrostumat. Aalto yliopiston laajassa mittauspiirustusarkistossa on Suomen ja Pohjoismaiden ohella myös huomattava määrä opiskelijoiden laatimia piirustuksia Italian matkoilta aina 1800-luvulta lähtien. Allekirjoittanut on ollut myös mukana laatimassa tähän arkistoon vuonna 2001 professori Vilhelm Helanderin johtamalla Roma Barocca -ekskursiolla asema- ja julkisivupiirustuksia Piazza della Querciasta kollegojensa Teemu Taskisen ja Kristo Vesikansan kanssa opiskelijoina. Mittausprojekti oli päättyä hullusti, kun pitkän lounaan jälkeen olimme levittäneet kelamitan aukion poikki Palazzo Spadalta S. Maria della Quercialle sillä seurauksella, että liian vauhdikkaasti kaasuttanut mopedisti oli hirttäytyä kelamittaamme.

3 Aino Niskanen-2
Aino Niskanen opiskelijoiden kanssa Roomassa vuonna 2016. (Kuva kirjoittajan.)

Italian-matkojen perinne tunnetaan myös Tampereen ja Oulun arkkitehtiosastoilla. Opiskelijoiden Italian-matkat ovat myös vaikuttaneet heidän myöhempiin urapolkuihinsa. Wickbergin aikana opiskellut professori emeritus Tore Tallqvist (TTY) laati diplomityönsä Villa Lantesta. Tänä kesänä Tallqvist on palannut Villa Lanteen opiskelijoidensa harjoitustöihin perustuvalla Rooman arkkitehtuurin historiaa käsittelevällä näyttelyllään Amos & Lupa. Näyttely on nähtävissä Villa Lanten loggiassa instituutin vierailuaikoina.

Viimeisen vuoden aikana Otaniemen arkkitehtiosastolla on tehty kolme Italian ja varsinkin Rooman arkkitehtuuriin liittyvää diplomityötä. Suomen Rooman-instituutin vuoden 2016 arkkitehtiopiskelijastipendiaatti Robert Hanson laati diplomityön, joka tutki suomalaista nykyarkkitehtuuria barokin muotokielen ja sen erityispiirteiden kautta. Rikkaalla piirustusmateriaalilla varustettuun Quo Vadis Borromini? Barokin piirteitä suomalaisessa nykyarkkitehtuurissa voi tutustua tämän linkin kautta. Hanson oli mukana instituutin arkkitehtiopiskelijakurssilla vuonna 2015. Samalle kurssille vuonna 2013 osallistuneen Anna Solinin diplomityö Rooman varhaiskristilliset pyörökirkot – Arkkitehtuurin tausta ja tulkinta käsittelee varhaiskristillisten pyörökirkkojen historiaa ja arkkitehtuuria. Jaakko Ojamon diplomityö Antiikin Rooman akveduktit -synteesi vuorostaan käsittelee sitä, miten antiikin Rooman aikainen akvedukti toimi ja mitä eri osia se sisälsi.

Lisää matkakertomuksia ja muuta tietoa teoksissa:

Matkalla! Suomalaiset arkkitehdit opintiellä – En Route! Finnish Architects’ Studies Abroad, Toim. Hildi Hawkins, Maija Kärkkäinen, Nicholas Mayow, Timo Tuomi ja Jouko Vanhanen. Suomen rakennustaiteen museo, Helsinki 1999.

Ville Lukkarinen: Classicism and history: anachronistic architectural thinking in Finland at the turn of the century: Jac. Ahrenberg and Gustaf Nyström. Suomen muinaismuistoyhdistyksen aikakauskirja 93, Helsinki 1989.

Ikuinen Rooma ja ikuinen muutos

Muutos on osa minkä tahansa kaupungin historiaa, niin myös Rooman. Tulin Roomaan ensimmäisen kerran 30 vuotta sitten ja vaikka suurin osa kaupunkia on yhä edelleen samanlainen kuin silloin, niin moni yksityiskohta on muuttunut. Uudisrakennuksia ei Rooman keskustassa tietenkään juuri ole – uusimmat rakennukset ovat yleensä 1900-luvun alkupuolelta, joten Augustuksen rauhanalttarin eli Ara Pacis Augustaen uusi moderni museorakennus herätti paljon keskustelua valmistuttuaan kymmenen vuotta sitten. Miten se sopii yhteen barokkikirkkojen, keskiaikaisten talojen ja antiikin monumenttien kanssa? Arkkitehti Richard Meierin suunnittelema rakennus on kuitenkin muuttumassa olennaiseksi osaksi Mars-kentän topografiaa.

ARAPACIS15
Ara Pacis Augustaen museo. (Kuva: Wikipedia Commons.)

Turistien määrän jatkuva lisääntyminen on johtanut monien arkeologisten kohteiden uudelleenjärjestelyihin. Aikaisemmin Forum Romanumin läpi saattoi kävellä, se oli osa kaupunkirakennetta, mutta nyt se on maksullinen arkeologinen kohde. Viime vuonna käytiin paljon keskustelua siitä, voidaanko Pantheonin sisäänpääsystä ryhtyä ottamaan maksua. Lopulta päädyttiin maksullisuuteen siirtymiseen ja toukokuusta 2018 lähtien yksi Rooman keskeisistä monumenteista muuttuu maksulliseksi. Yksi Rooman ihmeistä on mielestäni aina ollut se, miten kaikki sen aikakaudet ovat luonnollinen osa nykyistä kaupunkirakennetta. Monumenttien eristäminen lippukassan taakse on kuitenkin myös osa niiden suojelemista eikä siltä voi nykyoloissa välttyä.

Suuri muutos on tapahtunut myös Forumin vieressä, jossa viimeisen 25 vuoden aikana on kaivettu esiin lisää keisariforumeita. Harva kuitenkaan muistaa, että prosessi aloitettiin itse asiassa vasta 1930-luvulla, kun Benito Mussolini halusi paraatikadun Colosseumin ja Piazza Venezian välille. Alueelta purettiin pois 1500-luvun alussa rakennettu Quartiere Alessandrino, ja arkeologiset kaivaukset tehtiin niin kiireellä, että niistä jäi hyvin vähän dokumentaatiota. Kaivauksia jatkettiin 1990-luvulla hieman verkkaisemmalla tahdilla ja työ jatkuu edelleen Metro C -linjan töiden takia. Arkeologisten muistomerkkien ”puhdistaminen” Rooman kaupunkikuvaan alkoi 1800–1900-lukujen vaihteessa, kun Roomasta oli tullut jälleen pääkaupunki ja haluttiin saada esiin edellinen yhtenäisen Italian kausi.

romasparita_sds2476
Rooman keisariforumien alue Colosseumilta (vasemmalla) isänmaan alttarille (oikealla) ennen kaivauksia. (Kuva: Roma Sparita.)

Myös Via dei Fori Imperialin alkupiste eli Piazza Venezia on melko nuori nykyisessä asussaan. Palazzo Venezia aukion länsilaidalla on renessanssirakennus ja sen edessä oli alun perin pienehkö aukio. 1900-luvun alussa aukion laitaan tehtiin yhdistyneen Italian ensimmäiselle kuninkaalle Vittorio Emanuele II:lle omistettu monumentti, joka myös isänmaan alttarina tunnetaan. Siinä yhteydessä purettiin aikaisemman aukion sekä Capitolium-kukkulan reunoilta paljon vanhoja kortteleita – yksi fasadi, ns. Michelangelon talon julkisivu siirrettiin silloin Villa Lanten lähelle ison vesisäiliön etuosaksi. Lisäksi Piazza Venezian itäreunalle rakennettiin uusrenessanssityylinen rakennus erään vakuutusyhtiön päämajaksi. Isänmaan alttaria kritisoitiin aikanaan varmasti yhtä paljon kuin Ara Paciksen museota eikä Brescian valkoisesta marmorista tehty kolossi oikein vieläkään sulaudu osaksi maisemaa. Tämän linkin takaa löytyy italiankielinen selostus muutoksista hienojen kuvien kera.

Piazza Venezian ja Via dei Fori Imperialin lisäksi eräs toinen ikonisista näkymistä Roomassa on Mussolinin aikaansaannosta: Via della Conciliazione eli Tiberin rannasta Pietarinkirkolle johtava katu. Aksiaalisen näkymän tieltä purettiin 1930-luvulla keskiaikainen korttelikokonaisuus, ”Spina” di Borgo. Vatikaanin ympäristö on muutenkin muuttunut paljon. Sen vieressä Tiberin tulvatasangolla on Prati-niminen kaupunginosa, joka nyt on täynnä 1800-luvun lopun sekä 1900-luvun alun kerrostaloja. ”Prati” tarkoittaa ’niittyjä’ ja vanhoista maalauksista sekä valokuvista voikin nähdä, että nykyään tiheästi asuttu kaupunginosa oli vielä 1850-luvulla kirjaimellisesti niittyä.

Prati-di-castello-roma ieri e oggi
Prati di Castello 1857 – taustalla häämöttävät Castel Sant’Angelo sekä Pietarinkirkko. (Kuva: Roma Ieri e Oggi.)

Italian yhdistymisen jälkeinen aika 1870-luvulta aina toiseen maailmansotaan saakka on varmasti yksi Rooman kaupunkikuvan suurimpien muutosten kausi. Sitä ennen Rooma oli ollut vuosisatoja paavin hallitsema pienehkö kaupunki, jonka asutuksesta suurin osa sijoittui Vatikaanin, Mars-kentän ja Trasteveren alueille. Sen ulkopuolella alkoi heti maaseutu, kuten Giambattista Nollin 1748 tekemästä kartasta voi todeta – kartasta tehty interaktiivinen versio on mainio väline uuden ja vanhan Rooman vertailuun. Keisari Aurelianuksen aikana vuonna 271 jaa. rakennetut muurit kattoivat silloisen tiiviisti rakennetun alueen, mutta 1700-luvulla suurin osa niiden sisälle jäävästä alueesta oli muuttunut viinitarhaksi tai muuksi maatalousmaaksi.

Rooman tultua jälleen pääkaupungiksi 1870 varsinkin sen reunamilla alkoi kiihkeä rakentaminen, kun oli luotava infrastruktuuri uuden valtion hallinnolle sekä asuntoja Roomaan töihin tuleville virkamiehille ja heidän perheilleen. Henry Jamesin romaani ”Naisen muotokuva” (Portrait of a Lady, 1881) sijoittuu tämän ajan Roomaan. Kirjan loppupuolella sen sankarittaren Isabel Archerin avioliitto on karilla ja hän käy Lateraanikirkossa etsimässä lohtua sen muuttumattomuudesta ja pysyvyydestä. Mutta samalla Aurelianuksen muurien yli näkyvä Rooman maaseudun rauniomaisema on kuin Isabelin elämän raunioiden kuvajainen. Ja vain hiukan myöhemmin rauniot peitti Nuovo Quartiere Esquilinon asuinalue.

Ikuinen Rooma onkin ulkomuodoltaan osin varsin uusi ja se jatkaa edelleen muuttumisleikkiään!

Roomasta otettuja vanhoja valokuvia on kerätty runsaasti muun muassa näille verkkosivuille ja suurin osa tämän tarinan kuvista on löydetty niitä selaillessa.
https://www.romasparita.eu/
https://www.romaierioggi.it/

FT Eeva-Maria Viitanen työskentelee Suomen Rooman-instituutin tutkijalehtorina kaudella 2016-2019.