Piirtokirjoituksia pitkin Italiaa

Urpo Kantola

Rooman kiviä oli käännelty jo useampaankin otteeseen, ja ikuiseksi kutsutulla kaupungilla oli tarjota minulle, kuluneen kevätkauden wihuristille, etupäässä tutkimuskirjastojen viileyttä, kelpo ravintoloita ja toisinaan negroni työpäivän pääteeksi. Nämä toki toivotin tervetulleiksi, mutta tähän niistä – saati muusta sitäkin banaalimmasta – olisi vaivalloista puristaa mitään, mikä sitoisi lukijan mielenkiinnon tähän kirjoitelmaan hetkeäkään pidemmäksi.

Näinpä kerron pikemmin vaikkapa siitä, kun vierailin erään italialaisen diktaattorin synnyinseutuna tunnetussa Forlìssa ja sain tilaisuuden käväistä sieltä ihailemassa Ravennan ihmeitä. Kaiken muun kiintoisan ohella, mitä kaupungin muinaisuuksien joukosta löytyy, arkkipiispalliseen museoon oli pantu näytille puolimetrinen pronssinen kirkonkello (ei valokuvaa, koska kuvaaminen oli kielletty). Bonifatius VIII:n kerrotaan lahjoittaneen sen Ravennaan vuoden 1300 ensimmäisen kristillisen iubilaeum-juhlavuoden aikana tai jälkimainingeissa. Liittymättä nykyisiin tutkimusintresseihini se kuitenkin kytkeytyy instituutin viimeisimmän työryhmän hankkeeseen, semminkin kun kelloa kiertää kirjoitus: an(n)o D(omi)ni M CCC t(empor)e d(omi)ni Bonifacii p(a)p(ae) o(c)t(avi). Muuan erityispiirre maustaa tapausta: kirjoitus juoksee oikealta vasemmalle. Paavi on teettänyt kelloja saadakseen juhlavuoden soimaan komeammin, mutta tämän maanantaikappaleen valumuottiin on kirjaimet piirustettu väärin päin, ja tästä huolimatta – vai tämän takia? – Bonifatius on kokenut antaa sen ravennalaisille.

1 Verona-UrpoKantola
Kreikkalainen hautasteele hellenistiseltä ajalta.

Siitäkin saatan mieluummin mainita, että muutaman päivän perästä käväisin myös Veronassa, joka ei ainoastaan osoittautunut kuvaukselliseksi, vaan myös aidosti kiinnostavaksi. Pääasiallinen vierailukohteeni oli ilman muuta Museo Lapidario Maffeiano, joka perustuu Scipione Maffein (1675–1755) luomaan kokoelmaan. Voittopuolisesti se on koottu paikallisista roomalaisajan piirtokirjoituskivistä, mutta muualtakin on haettu: on pieni etruskikokoelma sekä pari Palermosta tuotua arabian- ja hepreankielistä keskiaikaista piirtokirjoitusta. Lisäksi oman pienen, mutta oikein edustuskelpoisen osastonsa muodostaa kreikankielinen tuontitavara, jonka valtaosa on perujaan Kykladeilta, Vähä-Aasian länsirannikolta tai näiden väliltä. Alkuperä liittyykin noiden aikojen kauppareitteihin, sillä hautasteelejä ja muuta sopivan muotoista on käytetty kauppa-alusten painolastina ja siten päätynyt Venetsiaan, joten keräilijän tuskin on tarvinnut hakea niitä sen kauempaa. Kiinnostus tällaisia esineitä kohtaan tietysti antoi joillekin hieman oppineemmille voitontavoitteijoille aihetta tehtailla omia piirtokirjoituksia tekstittömiin (tai tekstinsä menettäneisiin) kiviin, ja tällaisia on tarttunut muutama Scipionenkin haaviin. Esimerkiksi hellenistiseen hautasteeleen, kukaties Deloksen naapurisaaren Rheneian hautausmaalta poimittuun, tehty myöhempi kirjoitus mitä ilmeisimmin on sekä kieliasulta että visuaaliselta toteutukselta verrattaen tuore.

3 Termini Imerese-UrpoKantola
Veistosjalusta Termini Imeresestä, ajanlaskumme alun paikkeilta.

Koska käyntini Kreikan puolella Euboian Khalkiissa jäi tuloksiltaan mitä laihimmaksi, on parasta loikata suoraan Sisilian pohjoisrannikolle, jossa kesäkuussa kävin kauttakulkumatkalla vanhassa kunnon Palermossa ja uudessa tuttavuudessa, Termini Imeresessä. Jälkimmäinen vaikutti olevan itsestään sangen niukasti melua pitävä pienemmänlainen kaupunki, joten oli sitäkin mainittavampi sattumus, että sikäläisen museon luultavasti ainoat toiset sen päivän vierailijat olivat italianopettajia Suomesta. Piirtokirjoitusten osalta roomalaisvalloitusten jälkeistä (200-l eaa.) Sisiliaa leimaa valinta, käyttääkö latinaa vai kreikkaa, jolla oli vanhastaan tukeva jalansija saarella. Erinomainen esimerkki tästä on Palermon museossa säilytettävä mainosplakaatti, jolla työpaja kertoo niin kreikaksi kuin latinaksi tuottavansa piirtokirjoituksia molemmilla kielillä. Tämä muuten on näytteillä pienessä Välimeren alueen epigrafiaa yleisesti esittelevässä huoneessa, joka tarjoaa asiasta kiinnostuneille mutta vähemmän tietäville mainion pikakurssin muinaisen piirtokirjoittamisen luonteesta. Kielivaihtelua ilmentää Termini Imeresessä oleva latinankielinen veistosjalusta sotilastribuuni Gnaeus Pollienukselle ajanlaskumme alun vaiheilta ja toinen vastaava, mutta kreikankielinen Palermossa tämän sukulaiselle – ellei peräti samalle miehelle. Valitettavasti kirjoitus on paikoin erittäin huonosti säilynyt.

Liparilainen hautacippus paikallisesta tuliperäisestä kivestä, todennäköisesti 1. vuosisadalta eaa.
Liparilainen hautacippus paikallisesta tuliperäisestä kivestä, todennäköisesti 1. vuosisadalta eaa.

Sisilian rannoilta hankin vesille saavuttaakseni Aiolian saaret, eritoten Liparin. Onnekseni kaarevassa haaksessa oli neuvokas kippari ja itseäni etevämpi miehistö, joten Aioloksen asunnot saavutettiin kohtuuajassa siitäkin huolimatta, että minäkin kajosin ruoriin. Suosituksen voi myöntää Liparin museon meriarkeologiahuoneelle, jonka näyttely on koottu lukuisista Aiolian kareille jääneistä hylyistä yli kahden ja puolen vuosituhannen ajalta aina 1600-luvulle saakka. Varsinaisesti minut kuitenkin houkuttivat paikalle Liparin hautacippukset, jotka pelkkyyttään ovat hyvin yksitoikkoisen näköisiä, mutta tarjoavat hyvää suhteellisen varhaista näyttöä samoista kielikysymyksistä kuin Sisilian pääsaaren puolella. Muun muassa erään Marcus Rustiuksen muistomerkin harvasanainen kreikkalainen tervehdys vainajalle ”Μ. Ῥούστει, χαῖρε” antaa osviittaa siitä, että – verrattuna itäisempiin kreikankielisiin alueisiin – Liparilla toisaalta on jo aikaisin harrastettu roomalaisittain tavanomaista etunimen lyhentämistä ja toisaalta latinan vaikutusta on tihkunut kreikkalaiseen ilmaisuun: tässä (pitkää) i-äännettä vastaava pääte -ει yhtenee nimen latinalaiseen vokatiivimuotoon, joka kreikkalaisittain olisi oikeammin Ῥούστιε.

Siinä lienee pääpiirteissään se, mitä nähdystä ja koetusta maksaa vaivan kertoa tässä. Näinpä päätän tähän ja vetäydyn esiripun taakse kiittäen instituuttia erinomaisesta työskentelykeväästä ja kaikista näistä mahdollisuuksista.

Tuurilla wihuristikin navigoi. (Kuva: Eemeli Kantola)
Tuurilla wihuristikin navigoi. (Kuva: Eemeli Kantola)

FM Urpo Kantola
Klassillinen filologia, Helsingin yliopisto
Wihurin stipendiaatti kevät 2018

Teksti ja kuvat: Urpo Kantola (ellei toisin mainita)

Mainokset

Tiedeinstituutit edistävät tieteen avoimuutta

Tiedeinstituuttien avoin tutkimusdata -hanke on Suomen ulkomailla toimivien tiedeinstituuttien yhteinen projekti, joka tähtää instituuttien tutkimusaineistojen digitointiin ja avoimeen jakamiseen.

Joulukuussa 2017 käynnistynyt, kaksivuotinen hanke on pääosin Opetus- ja kulttuuriministeriön rahoittama ja hankkeessa ovat mukana Suomen Ateenan-, Rooman, Lähi-idän ja Japanin instituutit.

Avoimuus on tieteenteon keskeinen lähtökohta ja avoimella tieteellä onkin pitkät perinteet. Viime vuosikymmenten tietotekninen kehitys on kuitenkin tuonut avoimuuteen aivan uuden ulottuvuuden: uuden osaamisen ansiosta tutkimusjulkaisuja voidaan julkaista kaikille avoimesti ja esteettömästi saatavilla olevina digijulkaisuina internetissä (open access) ja tutkijoiden käytössä on suuria määriä verkkoaineistoja, joita voidaan louhia digitaalisin menetelmin.

Tutkimusaineiston digitointi, tallettaminen ja avaaminen verkkopalvelussa tuovat myös tutkimuksen pohjana käytetyn materiaalin kaikkien ulottuville. Tutkimusmateriaali harvemmin mahtuu mukaan viimeisteltyyn julkaisuun, mutta digiaika antaa mahdollisuuden säilyttää ja julkaista kerättyjä aineistoja verkossa. Digitoitujen materiaalien tuominen toisten tutkijoiden ulottuville mahdollistaa uuden tutkimuksen: samaa aineistoa voi tutkia eri näkökulmista ja uusia tutkimuskysymyksiä kysyen. Julkinen saatavuus mahdollistaa myös aineiston tarkastamisen.

Avoimen tieteen ja tutkimusmateriaalien julkaisemisen keskiössä ovatkin vastuullisuus, läpinäkyvyys ja eettisyys.

Avoimuus lisää myös tutkimuksen vaikuttavuutta kun julkaisut ja aineistot ovat saavutettavissa vaikkapa omalta kotisohvalta surfaillen ja tutkimustulokset ovat paitsi muiden tutkijoiden, myös toimittajien, päättäjien ja suuren yleisön ulottuvilla.

Dia5.PNG

Tutkimusaineistojen avoin julkaiseminen vaatii runsaasti resursseja ja ennen työhön ryhtymistä on ratkaistava monenlaisia haasteita. Aineiston digitointi itsessään vaatii usein reilusti aikaa ja työvoimaa. Tekijäoikeushaasteet voivat tulla vastaan, mikäli tutkimusaineiston omistajuudesta on epäselvyyksiä. Kansainvälisessä ympäristössä on otettava huomioon myös paikallinen lainsäädäntö, esimerkiksi Italiassa ja Kreikassa museoviranomaiset pitävät hallussaan arkeologisten kohteiden tekijänoikeudet ja julkaisemiseen on haettava erikseen lupaa. Eettisenä haasteena on mahdollisen sensitiivisen materiaalin ja yksityisyyden suojan piiriin kuuluvan tiedon julkaisu. Myös erilaiset tekniset ratkaisut aineiston digitoinnista pitkäaikaissäilytykseen ovat asioita joita tulee selvittää, kun aineistoa halutaan julkaista avoimesti.

Tiedeinstituuttien avoin tutkimusdata -hankkeen tavoitteena onkin selvittää parhaat käytännöt instituutissa tuotettujen tutkimusaineistojen julkaisemiseksi ja selättää aiemmin mainitut haasteet, sekä luoda instituuteille ohjeistus myös tulevien tutkimushankkeiden aineiston käsittelyyn. Tavoitteena on, että aineiston hallintasuunnitelma olisi instituutin tutkijoilla valmiina jo tutkimuksen alkumetreillä. Hankkeessa mukana oleva instituutit toteuttavat myös pilottiprojekteja, joiden kautta parhaita käytäntöjä selvitetään.

Dia6

Instituuttien tutkimushankkeet tuottavat varsin monenlaista aineistoa. Arkeologisilta kaivauksilta kertyy niin valokuvia, piirroksia, karttoja, 3D-malleja kuin tietokantojakin. Historiallisen ja antropologisen tutkimuksen lähteet voivat koostua esimerkiksi vanhoista dokumenteista, haastatteluista, muistiinpanoista ja kirjeenvaihdosta. Historiallista aineistoa ovat myös instituutin omaan toimintaan liittyvät arkistoaineistot, kuten vaikkapa Rooman-instituutin hallussa oleva Villa Lanten omistajasuvun arkisto. Instituuteissa tehdään myös pienempien erikoisalojen tutkimusta, joka tuottaa omantyyppistä materiaaliaan, kuten vaikkapa kirjallista dokumentaatiota sekä valokuvia ja piirroksia piirtokirjoituksista.

0_atervetulodia

Tutkimusaineistojen digitaalisen julkaisemisen parissa työskennellään tällä hetkellä varsin usealla taholla niin Suomessa kuin muualla maailmassakin. Hankkeemme aikana olemme kartoittaneet mahdollisia kotimaisia sekä kansainvälisiä yhteistyökumppaneita. Kesäkuussa Villa Lantessa järjestettiin Digital age in the research institutes -konferenssi, jossa käsiteltiin hankkeen pilottiprojekteja sekä kuultiin kuinka Roomassa toimivat tiedeinstituutit julkaisevat omaa tutkimustaan, aineistoja ja arkistojaan verkossa. British School at Rome sekä American Academy in Rome ovat avanneet yleisölle etenkin valokuva-arkistojaan. Saksalaisella tutkimusinstituutilla (Deutsches Archäologisches Institut) on varsin vaikuttava kokoelma verkkojulkaisuja, kuten Arachne-esinetietokanta, joka tarjoaa vapaan pääsyn instituutin miljooniin arkeologisiin valokuviin ja tarjoaa myös luettavaksi tutkimuskirjallisuutta. Arkeologista aineistoa on avattu myös Ruotsin Ateenan-instituutin Pragmata-tietokannassa sekä Umeån yliopiston ylläpitämässä SEAD-tietokannassa, joka tähtää paitsi aineiston säilyttämiseen myös uuden tutkimuksen mahdollistamiseen. Kaikki tahot pohtivat myös pitkäaikaissäilytyksen vaatimuksia, joihin keskittyy myös englantilainen Digital Preservation Coalition.

 

kata_digi.png

Kuva: Katariina Mustakallio

Valikoituja paloja seminaarin annista voit lukea Twitteristä #DigiRome-tunnisteella.

Hankkeesta lisää instituutin internet-sivuilla os. http://irfrome.org/toiminta/tutkimus-2/tiedeinstituuttien-avoin-tutkimusdata. Hankkeen tapahtumista tiedotetaan omalla alasivullaan.


FT Laura Nissin
Tiedeinstituuttien avoin tutkimusdata -hankkeen tutkija 

Suomalaisten arkkitehtiopiskelijoiden Italian-matkat

TkT, FM, arkkitehti SAFA Juhana Heikonen on Suomen Rooman-instituutin arkkitehtiopiskelijakurssin vetäjä.

Suomalaisten arkkitehtiopiskelijoiden arkkitehtuurin historian Italian ekskursioiden perinne on pitkä. Ensimmäiselle ekskursiolle 1800-luvun puolivälissä lähdettiin Helsingistä laivalla Saksaan ja sieltä junalla Alppien ylitse Italiaan. Varsinaisia järjestettyjä ekskursioita arkkitehtiopiskelijoille ei tällöin vielä ollut, vaan matka Italiaan oli enemmänkin osa opintojen viimeistelyä. Näistä opintojen viimeistelijöistä mainittakoon A. H. Dahlström, A. T. Decker, G. F. Granholm, C. Kiseleff, N. Tallgren, H. Trapp, N. M. Weckström ja G. Wilenius. Edellä mainitut arkkitehdit olivat myöhemmin suurelta osin vastuussa siitä miltä mm. Helsingin kantakaupunki näyttää nykyään. Ilman syvällistä arkkitehtuurin historian tuntemustakin voi nähdä, miten pitkät Italian matkat ovat vaikuttaneet nuorien arkkitehtien töihin klassisoivine julkisivuineen ja niiden detaljeineen.

Vuonna 1914 Teknillisen korkeakoulun rehtori ja rakennustaiteen professori Gustaf Nyström (1856–1917) kirjoitti ystävälleen ja kollegalleen Gösta Juslénille, että sopisi toivoa nuoren suomalaisen arkkitehdin lähtevän Vicenzaan tutustumaan Palladion töihin lisää vietettyään hieman aikaa iloisessa Venetsiassa, nähtyään Palladion S. Giorgio Maggioren ja maalattuaan Venetsiassa joitakin akvarelleja – olihan Palladio Nyströmin mielestä ensimmäinen moderni arkkitehti.

Arkkitehtien Italian-matkat jatkuivat itsenäistymiseen asti omatoimisina. Yksi ahkerimpia matkaajia oli Wivi Lönn (1872–1966), jonka pitkät opintomatkat valmistumisen jälkeen kulkivat lähes jokaiseen Euroopan kolkkaan. Lönnin tai Aino Aallon (1894–1949) varhaisista matkoista Italiaan ei ole niin näyttävää julkaisua kuin Hilding Ekelundin (1893–1984) ja Eva Kuhlefelt-Ekelundin (1893–1984) Italian matkoista (Italia la Bella, SLS 2004). Tarkkaan laadituista muistiinpanoista, skisseistä ja mittauspiirustuksista voi helposti löytää yhteyksiä Italian vaikutuksesta nuoren arkkitehtipariskunnan myöhempään tuotantoon (Taidehalli ja Töölön kirkko). Vaikutus ilmenee erityisesti puhdasta pohjoismaista klassismia koristereliefeineen edustavassa Kuhlefelt-Ekelundin Minerva-skolanissa Apollonkadulla Helsingissä (1929). Samaa Italiaan johdettavaa klassismia edustaa myös Suomen Rooman-instituutin säätiön kotiosoite eli Tieteiden talo Kirkkokatu 6:ssa (Elsa Arokallio, 1925).

Otaniemen arkkitehtiosaston pitkän retkiperinteen aloittajana voidaan oikeutetusti pitää Suomen ja Pohjoismaiden rakennustaiteen ja ornamentiikan professori Carolus Lindbergiä (1889–1955). Carolus Lindberg tuli tunnetuksi Sipoon, Hollolan, Janakkalan ja Vanajan kirkkojen restauroinneista. Tämän lisäksi Lindberg tunnetaan Tukholman 1912 olympialaisten Suomen suurruhtinaskunnan jalkapallojoukkueen johtajana, jossa HIFK:n pelipaidoissa pelanneet suomalaiset hävisivät Alankomaille pronssiottelussa.

1 Carolus Lindberg
Carolus Lindberg vuonna 1931. (Kuva: Museovirasto, PIetisen kokoelmat.)

Sodanjälkeiselle arkkitehtiopiskelijasukupolvelle Lindbergin vuoden 1949 ekskursio Italiaan läpi sodan tuhoaman Saksan muodostui ikimuistoiseksi kokemukseksi. Tämä oli ensimmäinen Pohjoismaiden ulkopuolelle suuntautunut ekskursio sitten sodan alkamisen. Carolus ”Cara” Lindbergistä on jäänyt myöhemmille arkkitehtisukupolville mieleen hänen oma Rooman keisareihin viittaava heittonsa ”Dom brukar mig Cara kalla.” Carolus Lindbergin opetus teki lähtemättömän vaikutuksen Alvar Aallon arkkitehtuurin – paljon antiikin jälkiä on Aallon Otaniemen korkeakoulun arkkitehtuurissakin. Aalto jopa puhui ”Otaniemen seitsemästä kukkulasta”!

Italian-matkojen perinne jatkui säännöllisesti seuraavien professuurien aikana. Nils Erik Wickbergin (1909–2002) useista ekskursioista opiskelijoiden kanssa mainittakoon vuoden 1950 syys–lokakuun retki, joka kulki Helsingistä laivalla ja junalla Saksan ja Itävallan kautta Italiaan, jossa kohteina olivat Verona, Venetsia, Firenze, Prato, Pistoia, Lucca, Pisa, Rooma, Napoli, Pompeji, Sorrento, Capri, Palermo, Agrigento, Siracusa, Catania, Taranto, Messina ja Paestum. Wickbergin kirjallinen tuotanto ei keskittynyt pelkästään suomalaiseen rakennusperintöön, vaan koko Italian arkkitehtuuriin antiikista barokkiin.

2 Nils Erk Wickberg
Nils Erik Wickberg (Kuva: Svenska litteratursällskapet i Finland.)

Laaja kirjallinen tuotanto veti pitkiä linjoja roomalaisesta antiikista erityisesti barokin kautta myös moderniin arkkitehtuuriin, jonka kiihkeä puolustaja Wickberg oli. Kirjoituksessaan Omaggio a Borromini (1952) Wickberg päätti oikaista kollegaansa Aulis Blomstedtia, jonka mielestä Borrominin arkkitehtuuri oli ”bisarra inventioner”: Jag hyser givetvis inget tvivel om, att arkitekt Blomstedt inte skulle vara på det klara med de förhållanden jag önskar påpeka. Men som det är möjligt, att någon mindre initierad kunde fatta ifrågavarande passus glimtar av hans personlighet och samtidigt i korthet söka skissera upp hans enastående nyckelställning i den europeiska arkitekturens hävder – detta inte minst som en gärd av tacksamhet till denne egenartade ande för en av de intensivaste upplevelser av konst som blivit mig beskärd. Intohimoisena ja luovana kirjoittajana Wickberg sai useampia palkintoja. Wickberg testamenttasi omaisuutensa Teknillisille korkeakoululle ja Wickberg-rahaston varoilla järjestetään vuosittainen Nils Erik Wickberg -symposium Quo Vadis Architectura kansainvälisine ja kotimaisine vieraineen. Viimeisin Wickberg-symposiumin julkaisu on Baroque Magic and its Reflections (toim. Aino Niskanen, Aalto Arts 2017).

Henrik Liliuksen, Vilhelm Helanderin ja Aino Niskasen professuurien aikana Italian ekskursiot jatkuivat perinteiseen tapaan. Viimeisin Otaniemen arkkitehtiosaston ekskursio Roomaan oli 2016 aiheenaan Rooman ajalliset kerrostumat. Aalto yliopiston laajassa mittauspiirustusarkistossa on Suomen ja Pohjoismaiden ohella myös huomattava määrä opiskelijoiden laatimia piirustuksia Italian matkoilta aina 1800-luvulta lähtien. Allekirjoittanut on ollut myös mukana laatimassa tähän arkistoon vuonna 2001 professori Vilhelm Helanderin johtamalla Roma Barocca -ekskursiolla asema- ja julkisivupiirustuksia Piazza della Querciasta kollegojensa Teemu Taskisen ja Kristo Vesikansan kanssa opiskelijoina. Mittausprojekti oli päättyä hullusti, kun pitkän lounaan jälkeen olimme levittäneet kelamitan aukion poikki Palazzo Spadalta S. Maria della Quercialle sillä seurauksella, että liian vauhdikkaasti kaasuttanut mopedisti oli hirttäytyä kelamittaamme.

3 Aino Niskanen-2
Aino Niskanen opiskelijoiden kanssa Roomassa vuonna 2016. (Kuva kirjoittajan.)

Italian-matkojen perinne tunnetaan myös Tampereen ja Oulun arkkitehtiosastoilla. Opiskelijoiden Italian-matkat ovat myös vaikuttaneet heidän myöhempiin urapolkuihinsa. Wickbergin aikana opiskellut professori emeritus Tore Tallqvist (TTY) laati diplomityönsä Villa Lantesta. Tänä kesänä Tallqvist on palannut Villa Lanteen opiskelijoidensa harjoitustöihin perustuvalla Rooman arkkitehtuurin historiaa käsittelevällä näyttelyllään Amos & Lupa. Näyttely on nähtävissä Villa Lanten loggiassa instituutin vierailuaikoina.

Viimeisen vuoden aikana Otaniemen arkkitehtiosastolla on tehty kolme Italian ja varsinkin Rooman arkkitehtuuriin liittyvää diplomityötä. Suomen Rooman-instituutin vuoden 2016 arkkitehtiopiskelijastipendiaatti Robert Hanson laati diplomityön, joka tutki suomalaista nykyarkkitehtuuria barokin muotokielen ja sen erityispiirteiden kautta. Rikkaalla piirustusmateriaalilla varustettuun Quo Vadis Borromini? Barokin piirteitä suomalaisessa nykyarkkitehtuurissa voi tutustua tämän linkin kautta. Hanson oli mukana instituutin arkkitehtiopiskelijakurssilla vuonna 2015. Samalle kurssille vuonna 2013 osallistuneen Anna Solinin diplomityö Rooman varhaiskristilliset pyörökirkot – Arkkitehtuurin tausta ja tulkinta käsittelee varhaiskristillisten pyörökirkkojen historiaa ja arkkitehtuuria. Jaakko Ojamon diplomityö Antiikin Rooman akveduktit -synteesi vuorostaan käsittelee sitä, miten antiikin Rooman aikainen akvedukti toimi ja mitä eri osia se sisälsi.

Lisää matkakertomuksia ja muuta tietoa teoksissa:

Matkalla! Suomalaiset arkkitehdit opintiellä – En Route! Finnish Architects’ Studies Abroad, Toim. Hildi Hawkins, Maija Kärkkäinen, Nicholas Mayow, Timo Tuomi ja Jouko Vanhanen. Suomen rakennustaiteen museo, Helsinki 1999.

Ville Lukkarinen: Classicism and history: anachronistic architectural thinking in Finland at the turn of the century: Jac. Ahrenberg and Gustaf Nyström. Suomen muinaismuistoyhdistyksen aikakauskirja 93, Helsinki 1989.

Ikuinen Rooma ja ikuinen muutos

Muutos on osa minkä tahansa kaupungin historiaa, niin myös Rooman. Tulin Roomaan ensimmäisen kerran 30 vuotta sitten ja vaikka suurin osa kaupunkia on yhä edelleen samanlainen kuin silloin, niin moni yksityiskohta on muuttunut. Uudisrakennuksia ei Rooman keskustassa tietenkään juuri ole – uusimmat rakennukset ovat yleensä 1900-luvun alkupuolelta, joten Augustuksen rauhanalttarin eli Ara Pacis Augustaen uusi moderni museorakennus herätti paljon keskustelua valmistuttuaan kymmenen vuotta sitten. Miten se sopii yhteen barokkikirkkojen, keskiaikaisten talojen ja antiikin monumenttien kanssa? Arkkitehti Richard Meierin suunnittelema rakennus on kuitenkin muuttumassa olennaiseksi osaksi Mars-kentän topografiaa.

ARAPACIS15
Ara Pacis Augustaen museo. (Kuva: Wikipedia Commons.)

Turistien määrän jatkuva lisääntyminen on johtanut monien arkeologisten kohteiden uudelleenjärjestelyihin. Aikaisemmin Forum Romanumin läpi saattoi kävellä, se oli osa kaupunkirakennetta, mutta nyt se on maksullinen arkeologinen kohde. Viime vuonna käytiin paljon keskustelua siitä, voidaanko Pantheonin sisäänpääsystä ryhtyä ottamaan maksua. Lopulta päädyttiin maksullisuuteen siirtymiseen ja toukokuusta 2018 lähtien yksi Rooman keskeisistä monumenteista muuttuu maksulliseksi. Yksi Rooman ihmeistä on mielestäni aina ollut se, miten kaikki sen aikakaudet ovat luonnollinen osa nykyistä kaupunkirakennetta. Monumenttien eristäminen lippukassan taakse on kuitenkin myös osa niiden suojelemista eikä siltä voi nykyoloissa välttyä.

Suuri muutos on tapahtunut myös Forumin vieressä, jossa viimeisen 25 vuoden aikana on kaivettu esiin lisää keisariforumeita. Harva kuitenkaan muistaa, että prosessi aloitettiin itse asiassa vasta 1930-luvulla, kun Benito Mussolini halusi paraatikadun Colosseumin ja Piazza Venezian välille. Alueelta purettiin pois 1500-luvun alussa rakennettu Quartiere Alessandrino, ja arkeologiset kaivaukset tehtiin niin kiireellä, että niistä jäi hyvin vähän dokumentaatiota. Kaivauksia jatkettiin 1990-luvulla hieman verkkaisemmalla tahdilla ja työ jatkuu edelleen Metro C -linjan töiden takia. Arkeologisten muistomerkkien ”puhdistaminen” Rooman kaupunkikuvaan alkoi 1800–1900-lukujen vaihteessa, kun Roomasta oli tullut jälleen pääkaupunki ja haluttiin saada esiin edellinen yhtenäisen Italian kausi.

romasparita_sds2476
Rooman keisariforumien alue Colosseumilta (vasemmalla) isänmaan alttarille (oikealla) ennen kaivauksia. (Kuva: Roma Sparita.)

Myös Via dei Fori Imperialin alkupiste eli Piazza Venezia on melko nuori nykyisessä asussaan. Palazzo Venezia aukion länsilaidalla on renessanssirakennus ja sen edessä oli alun perin pienehkö aukio. 1900-luvun alussa aukion laitaan tehtiin yhdistyneen Italian ensimmäiselle kuninkaalle Vittorio Emanuele II:lle omistettu monumentti, joka myös isänmaan alttarina tunnetaan. Siinä yhteydessä purettiin aikaisemman aukion sekä Capitolium-kukkulan reunoilta paljon vanhoja kortteleita – yksi fasadi, ns. Michelangelon talon julkisivu siirrettiin silloin Villa Lanten lähelle ison vesisäiliön etuosaksi. Lisäksi Piazza Venezian itäreunalle rakennettiin uusrenessanssityylinen rakennus erään vakuutusyhtiön päämajaksi. Isänmaan alttaria kritisoitiin aikanaan varmasti yhtä paljon kuin Ara Paciksen museota eikä Brescian valkoisesta marmorista tehty kolossi oikein vieläkään sulaudu osaksi maisemaa. Tämän linkin takaa löytyy italiankielinen selostus muutoksista hienojen kuvien kera.

Piazza Venezian ja Via dei Fori Imperialin lisäksi eräs toinen ikonisista näkymistä Roomassa on Mussolinin aikaansaannosta: Via della Conciliazione eli Tiberin rannasta Pietarinkirkolle johtava katu. Aksiaalisen näkymän tieltä purettiin 1930-luvulla keskiaikainen korttelikokonaisuus, ”Spina” di Borgo. Vatikaanin ympäristö on muutenkin muuttunut paljon. Sen vieressä Tiberin tulvatasangolla on Prati-niminen kaupunginosa, joka nyt on täynnä 1800-luvun lopun sekä 1900-luvun alun kerrostaloja. ”Prati” tarkoittaa ’niittyjä’ ja vanhoista maalauksista sekä valokuvista voikin nähdä, että nykyään tiheästi asuttu kaupunginosa oli vielä 1850-luvulla kirjaimellisesti niittyä.

Prati-di-castello-roma ieri e oggi
Prati di Castello 1857 – taustalla häämöttävät Castel Sant’Angelo sekä Pietarinkirkko. (Kuva: Roma Ieri e Oggi.)

Italian yhdistymisen jälkeinen aika 1870-luvulta aina toiseen maailmansotaan saakka on varmasti yksi Rooman kaupunkikuvan suurimpien muutosten kausi. Sitä ennen Rooma oli ollut vuosisatoja paavin hallitsema pienehkö kaupunki, jonka asutuksesta suurin osa sijoittui Vatikaanin, Mars-kentän ja Trasteveren alueille. Sen ulkopuolella alkoi heti maaseutu, kuten Giambattista Nollin 1748 tekemästä kartasta voi todeta – kartasta tehty interaktiivinen versio on mainio väline uuden ja vanhan Rooman vertailuun. Keisari Aurelianuksen aikana vuonna 271 jaa. rakennetut muurit kattoivat silloisen tiiviisti rakennetun alueen, mutta 1700-luvulla suurin osa niiden sisälle jäävästä alueesta oli muuttunut viinitarhaksi tai muuksi maatalousmaaksi.

Rooman tultua jälleen pääkaupungiksi 1870 varsinkin sen reunamilla alkoi kiihkeä rakentaminen, kun oli luotava infrastruktuuri uuden valtion hallinnolle sekä asuntoja Roomaan töihin tuleville virkamiehille ja heidän perheilleen. Henry Jamesin romaani ”Naisen muotokuva” (Portrait of a Lady, 1881) sijoittuu tämän ajan Roomaan. Kirjan loppupuolella sen sankarittaren Isabel Archerin avioliitto on karilla ja hän käy Lateraanikirkossa etsimässä lohtua sen muuttumattomuudesta ja pysyvyydestä. Mutta samalla Aurelianuksen muurien yli näkyvä Rooman maaseudun rauniomaisema on kuin Isabelin elämän raunioiden kuvajainen. Ja vain hiukan myöhemmin rauniot peitti Nuovo Quartiere Esquilinon asuinalue.

Ikuinen Rooma onkin ulkomuodoltaan osin varsin uusi ja se jatkaa edelleen muuttumisleikkiään!

Roomasta otettuja vanhoja valokuvia on kerätty runsaasti muun muassa näille verkkosivuille ja suurin osa tämän tarinan kuvista on löydetty niitä selaillessa.
https://www.romasparita.eu/
https://www.romaierioggi.it/

FT Eeva-Maria Viitanen työskentelee Suomen Rooman-instituutin tutkijalehtorina kaudella 2016-2019.

A dopo, Roma!

Tätä tekstiä kirjoittaessani vietän viimeistä päivääni Roomassa. Olen ollut instituutin CIMO-harjoittelijana syyskuusta joulukuuhun. Tammi- ja helmikuun olen toiminut amanuenssin sijaisena instituutissa. Tässä blogikirjoituksessa kerron hieman kokemuksistani sekä harjoittelu- ja työskentelyjaksostani tässä ikuisessa kaupungissa.

Vaikka Italia on maana tullut tutuksi jo opiskeluaikoina Erasmus-vaihdon ja muiden opintomatkojen myötä, Roomassa olen käynyt vain kaksi kertaa aikaisemmin lyhyillä lomareissuilla. En myöskään tiennyt etukäteen juuri mitään Suomen Rooman-instituutin toiminnasta, vaikka olin aikaisemmin kuullut puhuttavan Villa Lantesta. Tiedossa oli siis paljon uutta ja erilaista!

Ensimmäiset viikot olivat jännittäviä. Tuntui, että työpäivien jälkeen Lanten ja instituutin historiaa päntätessäni mikään ei tahtonut tarttua muistiini tuosta valtavasta tietomäärästä. Ensimmäisenä työpäivänä selvisi myös, että yksi työtehtävistäni olisi instituutin puhelimeen vastaaminen.  Ja sekös oli jännää! Itse kun olen jo sitä sukupolvea, joka käyttää puhelinta kaikkeen muuhun paitsi puhumiseen. Sosiaalisen median, pikaviestisovellusten ja asiakaspalveluchattien myötä puhelimessa puhuminen on minunlaiseni milleniaalin onneksi jo vähentynyt Suomessa, mutta tilanne vaikuttaa olevan eri täällä Italiassa. Italialaiset rakastavat puhelimessa puhumista! Kaupungilla kulkiessa lähes jokaisen vastaantulijan korvalla keikkuu puhelin. Puhelimeen jaksetaan puhua julkisissa kulkuneuvoissa ja jopa skootterilla ajaessa. Silloin italialaisilla on tapana sujauttaa kännykkä kätevästi kypärän ja korvan väliin; täytyyhän puhumisen sujua kätevästi myös kaksipyöräisen selässä!

Tässä puolisen vuotta instituutin puhelimeen vastailleena olen huomannut myös kulttuurienväliset erot varsinkin hiljaisuuden sietämisessä. Puhettahan saattaa italialaisilta tunnetusti tulla kuin konekiväärin suusta. Voin kokemuksesta kertoa, että tällaiselle jäyhälle, lievästä puhelinpelosta kärsivälle, ajoittain tuppisuullekin pohjalaiselle mikään ei ole ollut piinallisempaa kuin se, kun joudut kolmatta kertaa pyytämään vastapuolta toistamaan asiansa (etkä välttämättä vielä sittenkään kuule tai ymmärrä kaikkea). Italialaiset kun ovat suomalaisen näkökulmasta melko malttamattomia kommunikoinnissaan; puhelimessa puhuessa reaktioiden on oltava salamannopeita. Muuten syntyy se pelätty hiljaisuus, joka meille suomalaisille on niin luontaista asian prosessoimiseen käytettävää aikaa. Turhautumisen on kyllä saanut kuulla myös puhelinlinjan toisessa päässä. Alkuaikoina syvät, jopa hieman teatraaliset huokaukset ja prontot tulivat tutuiksi. Mutta niistäkin on nyt selvitty!

IMG_0670
Tammikuinen auringonlasku Piazzale Giuseppe Garibaldilla kivenheiton päässä Suomen Rooman-instituutista.

Työtehtäviini ovat kuuluneet myös muut asiakaspalvelutehtävät, kuten instituutin asukkaiden vastaanottaminen ja neuvonta. Lisäksi olen opastanut instituutissa käyneitä vierailijoita vierailla kielillä ja päivittänyt instituutin kotisivuja sekä sosiaalista mediaa eri kielillä. On ollut mielenkiintoista tutustua eri alan ihmisiin ja olla tekemisissä heidän kanssaan. Olen tavannut muun muassa kirjailijoita, taiteilijoita, muusikoita, toimittajia, näyttelijöitä, käsikirjoittajia, instituutin entisiä johtajia ja monia eri alan tutkijoita sekä opiskelijoita.

Heti syyskuussa harjoitteluni alussa instituuttiin saapui seitsemän yliopisto-opiskelijaa, jotka tulivat neljän viikon pituiselle antiikin ja keskiajan Rooman johdantokurssille. Lisäksi tapasin syksyn mittaan tutkijoita ja muita eri alan ihmisiä, joista pääsin tekemään myös esittelyjä instituutin Instagram-tilille. Viimeisinä työviikkoinani ehdin tapaamaan vielä seitsemän historian alan korkeakouluopiskelijaa, jotka tulivat kolmen kuukauden pituiselle tieteelliselle kurssille. Osallistuin tiiviisti myös moniin erilaisiin seminaareihin, joita instituutissa järjestettiin. Kääntäjän koulutuksen saaneena tunsin ajoittain kipeästi sivistymättömyyteni, kun hädin tuskin osasin lausua antiikin aikana ja keskiajalla eläneiden keisarien nimiä, tai kun muutamilla arkeologisilla kaivauksilla vieraillessani mielikuvitukseni ei mitenkään riittänyt kuvittelemaan, miten eri kokoiset ja muotoiset kivenmurikat olivat entisaikoihin muodostaneet kokonaisia kyliä ja kaupunkeja.

Koko työskentelykauteni kohokohta oli se, kun Colosseum valaistiin 5.12. Suomen lipun väreihin Suomen itsenäisyyden juhlavuoden kunniaksi. Tilaisuudesta uutisoitiin suorana lähetyksenä Suomen televisioon, joten paikalla oli myös suuri idolini toimittaja Ella Kanninen, jonka kanssa onnekseni pääsin myös yhteiskuvaan. Muutamaa päivää myöhemmin Villa Lantessa järjestettiin vielä Suomi 100 -seminaari, jossa oli paikalla useita eri puhujia. Tilaisuuden päätteeksi 80-luvun italodiscoartisti Gazebo esiintyi instituutissa. Loppujen lopuksi jopa tämä ysärin lapsi tunnisti Gazebon (ainakin hieman googlailtuani). Varmasti kovinkaan moni ei ole päässyt joraamaan Gazebon tunnetuimman kappaleen ”I like Chopinin” tahtiin 1500-luvun renessanssihuvilan näköalaparvekkeella ikuisen kaupungin pimenevässä illassa!

IMG_9715
Colosseum Suomen väreissä ja onnellinen fani Ella Kannisen kainalossa.

Vieraassa maassa asuminen lisää itsevarmuutta sekä rohkeutta ja – niin kornilta kuin se saattaa kuulostaakin – tunnen itseni aikuisemmaksi nyt kuin puoli vuotta sitten. Tämän työskentelyjakson aikana olen ylittänyt itseni moneen otteeseen ja ennen kaikkea olen oppinut nauramaan itselleni. Vaikka mokaamisia ja nolojakin hetkiä on ollut (erityisesti juuri puhelimessa), on täytynyt vain oppia pääsemään niiden yli. Kaikesta selviää kyllä, vaikka viime syksynä olikin melkoisen pelottavaa kuuden yliopistovuoden jälkeen valmistua filosofian maisteriksi, katkaista siteet turvalliseen alma materiin ja jättää taakseen todella rakkaaksi kotikaupungiksi muodostunut Turku. Oli aika ottaa askel työelämään ja muuttaa vieraaseen miljoonakaupunkiin. Uskallan väittää, että kaiken tämän jälkeen tuleviin muutoksiin osaa taas suhtautua hieman rennommin. Onhan asioilla tapana järjestyä tavalla tai toisella.

Tässä vaiheessa on aika kiittää lämpimästi koko instituutin henkilökuntaa. On ollut ilo olla osana teitä nämä kuusi kuukautta! Vaikka viimeinen puolivuotinen on ollut ikimuistoinen ja edelleen lähes päivittäin ihastun uudelleen Roomaan kaduilla kulkiessani, kaipaan kuitenkin jo Suomen hiljaisuutta sekä rauhaa ja jopa kylmiä pakkasia, jotka paukkuvat tätä kirjoittaessa eteläistä Suomea myöten. Kuten Suomen Rooman-instituutin intendentillä Simo Örmällä on tapana sanoa: ”On lähdettävä pois, jotta voi palata takaisin”.

IMG_8149muok
”Rooma, joka kääntää ajatukset pois huonoista päivistä.”
IMG_1525
Roomaan 26.2. satanut lumi toi eksotiikkaa viimeisiin työpäiviin.

FM Marjo-Riina Välimaa työskenteli CIMO-harjoittelijana Suomen Rooman-instituutissa neljä kuukautta vuoden 2017 lopussa ja kaksi kuukautta amanuenssin viransijaisena alkuvuodesta 2018.

Kuvat: Marjo-Riina Välimaa

Peliluola roomalaisittain

Tieteiden yö järjestetään tammikuussa 2018 teemanaan harrasta tiedettä. Teeman innoittamana muinaisten kulttuurien tutkimukseen keskittyneet seurat ja instituutit päättivät tuoda Tieteiden talolle peliluolan, jossa vierailijat voivat harrastaa muinaisia pelejä, kuten egyptiläistä senetiä ja Mesopotamiasta kotoisin olevaa Urin peliä. Antiikin kreikkalaisista ja roomalaisista mukana on hauska ja näyttävä juhlapeli, kottabos (κότταβος), sekä lyhyitä pienpelejä, joiden ohjeita alla.

Kottabos-seurapeliä pelattiin kreikkalaisilla illalliskutsuilla (symposion, συμπόσιον). Pelissä tarkoituksena on heittää juoma-astian viimeiset pisarat maaliin, joka täytyttyään putoaa äänekkäästi. Tieteiden yön peliluolassa klassisten kielten opiskelijajärjestön, osuvasti nimetyn Symposionin, opiskelijat esittelevät kottabos-peliä, joskin sisätiloissa viini korvataan riisillä, jotta vältymme pahimmalta sotkulta. Mikäli säät sallivat, kottabos-näytös viinillä järjestetään ulkona.

 

kottabos
Kuvassa kottaboksen pelaaja (punakuvioinen keramiikka-astia kylix, 400-luvun Chiusista), Marie-Lan Nguyen, Wikimedia Commons

Kreikkalais-roomalaisesta antiikista lautapelejä tunnetaan useita, mutta yhdenkään pelin säännöistä ei ole täyttä varmuutta. Tämän vuoksi peliluolassa on tarjolla lyhyitä pienpelejä, joiden säännöt tunnetaan tai voidaan rekonstruoida mahdollisimman luotettavasti. Pelivälineiksi käyvät joko omat sormet (micatio), pyöreät pelinappulat (mylly, par impar) tai astragalokset eli lampaan tai vuohen telaluut (tali).

IMG_20180113_171215
Antiikissa pelinappuloita valmistettiin erilaisista materiaaleista, kuten lasimassasta. Kuvassa pompejilainen lasihelmi, jota on voitu käyttää pelaamiseen tai laskukivenä. Antiikissa tunnettiin myös tutut arpakuutiot, eli nopat, joita valmistettiin pääasiallisesti luusta tai norsunluusta.

Tieteiden yön tapahtumassa pelimerkit ovat askartelukaupasta löytyneitä nappeja ja muovihelmiä ja aitojen lampaanluiden sijasta 3D-tulostimme tali-pelinappulat Helsingin kaupunginkirjastossa.


Pelit

Kolmen miehen mylly
Kaksi pelaajaa, kummallakin pelaajalla on 3 nappulaa, jotka he pyrkivät asettamaan yhdeksän pisteen pelilaudalla riviin joko pysty- tai vaakasuunnassa tai vinottain. Ensimmäisessä vaiheessa pelaajat asettelevat kaikki nappulat vuorotellen laudalle mihin hyvänsä vapaaseen pisteeseen, seuraavassa vaiheessa nappulan saa siirtää mihin tahansa sen viereiseen vapaaseen pisteeseen, ja voittaja on se, joka onnistuu muodostamaan nappuloistaan yhtenäisen rivin. Peli muistuttaakin varsin läheisesti nykyäänkin tunnettua ristinollaa liikkuvin nappuloin.

Par impar
kaksi pelaajaa, joista toinen yrittää arvata, onko toisen nyrkissä parillinen vai pariton lukumäärä esineitä.

Micatio (italiaksi morra, vrt. ”kivi-paperi-sakset”).
Kaksi pelaajaa paljastaa nyrkissä olevasta oikeasta kädestään samanaikaisesti jonkun määrän sormia (0-5) ja kumpikin yrittää arvata kaikkien paljastettujen sormien yhteenlasketun lukumäärän.

Tali
Pelivälineenä on telaluu (talus, ἀστράγαλος). Neljää luuta heitetään samanaikaisesti kuin noppia yatzy-pelissä tai possunmuotoisia pelinappuloita heitä sikaa -pelissä. Korkein pistemäärä (nimeltään Venus-heitto, iactus Venereus) saadaan kun kaikki pelimerkit jäävät eri asentoihin. Muuten luiden sivuille annettiin arvot 1, 6 (kapeat sivut), 3 ja 4 (leveämmät sivut). Kuinka peliä on antiikissa pelattu, on hyvin haastava rekonstruoida. Tieteiden yön tapahtumassa voit kuitenkin kokeilla kaverin kanssa onneasi ”nopan” heitossa seuraavasti:

Kolme heittoa, joiden yhteispistemäärä ratkaisee voittajan.

  • Venus-heitosta saa korkeimmat pisteet: 24
  • Mikäli kaikki nopat jäävät pystyasentoon (eli kapealle sivulle): 20
  • Mikäli 1-3 noppaa jää pystyasentoon: 10
  • Mikäli kaikki nopat asettuvat leveälle sivulle: 3

Edit 22.1.): viime metreillä ennen tapahtumaa muokkasimme vielä tämän pelin sääntöjä seuraaviksi:

  • Venus-heitosta saa korkeimmat pisteet: 24
  • Mikäli vähintään yksi nopista jää pystyyn, eli kaikkein kapeimmalle sivulle, myös 24 pistettä
  • Mikäli kaikki nopat jäävät samalle, toisiksi kapeimmalle sivulle: 20
  • Mikäli kaikki nopat jäävät samalle, leveimmälle sivulle: 15
  • Mikäli kaikki nopat jäävät toisiksi kapeimmalle sivulle (puolella ei väliä): 10
  • Mikäli kaikki nopat jäävät leveimmälle sivulle (puolella ei väliä): 5
  • Muista heitoista ei pisteitä.

Tämä pelityyppi on täysin keksitty vain tätä iltaa varten, eikä siis ole antiikkinen muuten kuin pelivälineiden inspiraation ja Venus-heiton osalta. Muuten tiedämme pelin kulusta hyvin vähän. Ilmeisesti peliä on pelattu uhkapelinä, jossa pelaajat heittävät vuorollaan neljää telaluuta, aina ykkösen tai kuutosen heittäessään pelaaja joutuu lisäämään pottiin joko silmäluvun verran denaareita (tai yhden denaarin jokaista ykköstä tai kuutosta kohti) ja se, joka heittää Venuksen, voittaa koko potin.

Telaluilla voi harjoitella myös ketteryyttä. Yksi pelityyppi (mahdollisesti kreikkalaiselta nimeltään πεντέλιθα, pentelitha) onkin heittää luita ilmaan ja yrittää saada ne napattua kämmenen rystypuolella. Vastaavia taitoheittoja on voitu harrastaa muillakin pelivälineillä; esimerkiksi pähkinöiden heittäminen maaliin – vaikkapa ruukkuun – tunnetaan antiikista.

Tervetuloa siis mukaan Tieteiden yöhön torstaina 18.1. klo 17-22. Pelien lisäksi tarjolla on valtavasti muutakin ohjelmaa, joka selviää yllämainitusta linkistä. Tiedeinstituuttien järjestämänä ohjelmassa myös Tietoiskuja antiikin maailman myyteistä ja taruperinteestä lapsille, klo 19.00–20.00. Tavataan Tieteiden talolla (os. Kirkkokatu 6)!


Teksti ja kuvat (ellei toisin mainita): Laura Nissin / Säätiön Institutum Romanum Finlandiae apulaisasiamies

Antiikin roomalaisten pelien asiantuntijana toimi Reko Tikka, jonka julkaisemasta artikkelista Antiikin Rooman lautapelit, Pelitutkimuksen vuosikirja 2012, s. 1–10 saat runsaasti lisätietoa antiikin peleistä!

Muut lähteet:

3D-tulosteiden mallin on luonut Misha Tikh: https://www.thingiverse.com/thing:1036458
Paavo Castrén: Antiikin käsikirja, Helsinki 2000

Uskontotieteilijät Villa Lanten tammikuussa

Vuosi sitten, tammikuussa 2017 me kaksi Turun yliopiston uskontotieteilijää vietimme kolmen viikon tehokkaan ja ikimuistoisen kirjoitusjakson Villa Lantessa.

Tiina Mahlamäki matkusti läpi Euroopan käsimatkatavaroissaan kallisarvoinen, tarkkaan kommentoitu käsikirjoitus. Näiden kommenttien perusteella ja ohjaamana hän viimeisteli kirjailija Kersti Bergrothin elämäkertaa. Kirja ilmestyi joulukuussa nimellä Kaikki maallinen on vain vertauskuvaa. Kersti Bergroth itse asui Roomassa pari vuosikymmentä, joten oli luontevaa kirjoittaa hänestä juuri Villa Lantessa. Kirjoittamisen keskeltä saattoi nostaa katseensa ja tarkkailla valojen ja varjojen vaihtumista kaupungissa tai tarkkailla kaupunkia ympäröiviä vuoria, joille vierailumme aikana satoi lumen.

Jaana Kouri valmisteli Lähi-idän uskonnollista kenttää käsittelevää luentosarjaansa. Instituutin kirjasto tarjosi lähdekirjallisuutta ja kaupungille jalkautuminen mahdollisti vierailun antiikin Rooman tai kristinuskon varhaisvaiheiden tosiasiallisilla tapahtumapaikoilla. Niin ne sai tallennettua sekä kuviksi että mielikuviksi ja elämyksiksi.

Samanaikaisesti me molemmat pohdimme tulevia tutkimushankkeitamme, joissa keskeisenä yhdistävänä käsitteenä toimi kuvittelun ja kuvittelemisen käsite. Tähän Rooma ja Villa Lante olivat enemmän kuin omiaan.

Keskustelut aamu- ja iltapalapöydässä yhdessä eri alojen asiantuntijoiden kanssa herättivät ajatuksia ja ideoita. Mielikuvitusta, älyä ja aisteja stimuloiva ilmapiiri sekä keskustelut houkuttivat kirjoittamaan muistikirjaan yksityisesti ja blogeihin julkisesti.

Kirjoitimme yhdessä, dialogissa blogitekstin seikoista, jotka olivat johtaneet meidät Roomaan ja siitä kaikesta, mitä Roomassa koimme ja teimme. Pohdimme siinä myös kuvia ja tapojamme nähdä ja tulkita niitä. Julkaisimme tekstin toistaiseksi vielä rahoittamattoman tutkimushankkeemme sivulla otsikolla ”Yhdessä kirjaimin kuviteltu Rooma

Jaana pohti omassa blogissaan vuoden ensimmäisenä päivänä edellisen illan ilotulituksia, vierailua Pietarinkirkossa sekä oman Roomansa etsimistä otsikolla ”En etsi valtaa loistoa”.

Tiinan kuulemat kertomukset Villa Lanten nyt tai ammoin nähdyistä tai näkymättömistä eläimistä yhdessä sen tosiasian kanssa, että hän kirjoitti aiemmin eläneestä ja myös Villa Lantessa asunnesta ihmisestä tuotti vähän kevyemmän blogitekstin ”Kuviteltuja elä(i)miä”.

Nyt kun vierailustamme on vierähtänyt jo vuosi, luentokurssien sisältöihin jäi Rooman vaikutus jaettavaksi useiden vuosien opiskelijoille, silloin vielä tekeillä olleet kirjat on julkaistu, mutta Villa Lanten inspiroiva vaikutus ja matkan aikana Roomassa kokemamme elämykset eivät ole haalistuneet. Kolme viikkoamme Villa Lantessa jättivät jälkeensä paitsi satoja valokuvia myös mielikuvia ja ideoita, joita voi kehittää eteenpäin ja toteuttaa uusissa projekteissa.

Se jätti myös kaipuun takaisin Roomaan, takaisin Villa Lanteen. Ehkä siitä johtuen kaikkia mieleen tulevia tutkimusideoita tarkastelee myös siitä näkökulmasta, voiko tutkimusta kytkeä Italiaan, Roomaan tai Villa Lanteen.


Kirjoittajat:
Dosentti, uskontotieteen yliopistonlehtori Tiina Mahlamäki
FT, uskontotieteen yliopistonopettaja Jaana Kouri