A dopo, Roma!

Tätä tekstiä kirjoittaessani vietän viimeistä päivääni Roomassa. Olen ollut instituutin CIMO-harjoittelijana syyskuusta joulukuuhun. Tammi- ja helmikuun olen toiminut amanuenssin sijaisena instituutissa. Tässä blogikirjoituksessa kerron hieman kokemuksistani sekä harjoittelu- ja työskentelyjaksostani tässä ikuisessa kaupungissa.

Vaikka Italia on maana tullut tutuksi jo opiskeluaikoina Erasmus-vaihdon ja muiden opintomatkojen myötä, Roomassa olen käynyt vain kaksi kertaa aikaisemmin lyhyillä lomareissuilla. En myöskään tiennyt etukäteen juuri mitään Suomen Rooman-instituutin toiminnasta, vaikka olin aikaisemmin kuullut puhuttavan Villa Lantesta. Tiedossa oli siis paljon uutta ja erilaista!

Ensimmäiset viikot olivat jännittäviä. Tuntui, että työpäivien jälkeen Lanten ja instituutin historiaa päntätessäni mikään ei tahtonut tarttua muistiini tuosta valtavasta tietomäärästä. Ensimmäisenä työpäivänä selvisi myös, että yksi työtehtävistäni olisi instituutin puhelimeen vastaaminen.  Ja sekös oli jännää! Itse kun olen jo sitä sukupolvea, joka käyttää puhelinta kaikkeen muuhun paitsi puhumiseen. Sosiaalisen median, pikaviestisovellusten ja asiakaspalveluchattien myötä puhelimessa puhuminen on minunlaiseni milleniaalin onneksi jo vähentynyt Suomessa, mutta tilanne vaikuttaa olevan eri täällä Italiassa. Italialaiset rakastavat puhelimessa puhumista! Kaupungilla kulkiessa lähes jokaisen vastaantulijan korvalla keikkuu puhelin. Puhelimeen jaksetaan puhua julkisissa kulkuneuvoissa ja jopa skootterilla ajaessa. Silloin italialaisilla on tapana sujauttaa kännykkä kätevästi kypärän ja korvan väliin; täytyyhän puhumisen sujua kätevästi myös kaksipyöräisen selässä!

Tässä puolisen vuotta instituutin puhelimeen vastailleena olen huomannut myös kulttuurienväliset erot varsinkin hiljaisuuden sietämisessä. Puhettahan saattaa italialaisilta tunnetusti tulla kuin konekiväärin suusta. Voin kokemuksesta kertoa, että tällaiselle jäyhälle, lievästä puhelinpelosta kärsivälle, ajoittain tuppisuullekin pohjalaiselle mikään ei ole ollut piinallisempaa kuin se, kun joudut kolmatta kertaa pyytämään vastapuolta toistamaan asiansa (etkä välttämättä vielä sittenkään kuule tai ymmärrä kaikkea). Italialaiset kun ovat suomalaisen näkökulmasta melko malttamattomia kommunikoinnissaan; puhelimessa puhuessa reaktioiden on oltava salamannopeita. Muuten syntyy se pelätty hiljaisuus, joka meille suomalaisille on niin luontaista asian prosessoimiseen käytettävää aikaa. Turhautumisen on kyllä saanut kuulla myös puhelinlinjan toisessa päässä. Alkuaikoina syvät, jopa hieman teatraaliset huokaukset ja prontot tulivat tutuiksi. Mutta niistäkin on nyt selvitty!

IMG_0670
Tammikuinen auringonlasku Piazzale Giuseppe Garibaldilla kivenheiton päässä Suomen Rooman-instituutista.

Työtehtäviini ovat kuuluneet myös muut asiakaspalvelutehtävät, kuten instituutin asukkaiden vastaanottaminen ja neuvonta. Lisäksi olen opastanut instituutissa käyneitä vierailijoita vierailla kielillä ja päivittänyt instituutin kotisivuja sekä sosiaalista mediaa eri kielillä. On ollut mielenkiintoista tutustua eri alan ihmisiin ja olla tekemisissä heidän kanssaan. Olen tavannut muun muassa kirjailijoita, taiteilijoita, muusikoita, toimittajia, näyttelijöitä, käsikirjoittajia, instituutin entisiä johtajia ja monia eri alan tutkijoita sekä opiskelijoita.

Heti syyskuussa harjoitteluni alussa instituuttiin saapui seitsemän yliopisto-opiskelijaa, jotka tulivat neljän viikon pituiselle antiikin ja keskiajan Rooman johdantokurssille. Lisäksi tapasin syksyn mittaan tutkijoita ja muita eri alan ihmisiä, joista pääsin tekemään myös esittelyjä instituutin Instagram-tilille. Viimeisinä työviikkoinani ehdin tapaamaan vielä seitsemän historian alan korkeakouluopiskelijaa, jotka tulivat kolmen kuukauden pituiselle tieteelliselle kurssille. Osallistuin tiiviisti myös moniin erilaisiin seminaareihin, joita instituutissa järjestettiin. Kääntäjän koulutuksen saaneena tunsin ajoittain kipeästi sivistymättömyyteni, kun hädin tuskin osasin lausua antiikin aikana ja keskiajalla eläneiden keisarien nimiä, tai kun muutamilla arkeologisilla kaivauksilla vieraillessani mielikuvitukseni ei mitenkään riittänyt kuvittelemaan, miten eri kokoiset ja muotoiset kivenmurikat olivat entisaikoihin muodostaneet kokonaisia kyliä ja kaupunkeja.

Koko työskentelykauteni kohokohta oli se, kun Colosseum valaistiin 5.12. Suomen lipun väreihin Suomen itsenäisyyden juhlavuoden kunniaksi. Tilaisuudesta uutisoitiin suorana lähetyksenä Suomen televisioon, joten paikalla oli myös suuri idolini toimittaja Ella Kanninen, jonka kanssa onnekseni pääsin myös yhteiskuvaan. Muutamaa päivää myöhemmin Villa Lantessa järjestettiin vielä Suomi 100 -seminaari, jossa oli paikalla useita eri puhujia. Tilaisuuden päätteeksi 80-luvun italodiscoartisti Gazebo esiintyi instituutissa. Loppujen lopuksi jopa tämä ysärin lapsi tunnisti Gazebon (ainakin hieman googlailtuani). Varmasti kovinkaan moni ei ole päässyt joraamaan Gazebon tunnetuimman kappaleen ”I like Chopinin” tahtiin 1500-luvun renessanssihuvilan näköalaparvekkeella ikuisen kaupungin pimenevässä illassa!

IMG_9715
Colosseum Suomen väreissä ja onnellinen fani Ella Kannisen kainalossa.

Vieraassa maassa asuminen lisää itsevarmuutta sekä rohkeutta ja – niin kornilta kuin se saattaa kuulostaakin – tunnen itseni aikuisemmaksi nyt kuin puoli vuotta sitten. Tämän työskentelyjakson aikana olen ylittänyt itseni moneen otteeseen ja ennen kaikkea olen oppinut nauramaan itselleni. Vaikka mokaamisia ja nolojakin hetkiä on ollut (erityisesti juuri puhelimessa), on täytynyt vain oppia pääsemään niiden yli. Kaikesta selviää kyllä, vaikka viime syksynä olikin melkoisen pelottavaa kuuden yliopistovuoden jälkeen valmistua filosofian maisteriksi, katkaista siteet turvalliseen alma materiin ja jättää taakseen todella rakkaaksi kotikaupungiksi muodostunut Turku. Oli aika ottaa askel työelämään ja muuttaa vieraaseen miljoonakaupunkiin. Uskallan väittää, että kaiken tämän jälkeen tuleviin muutoksiin osaa taas suhtautua hieman rennommin. Onhan asioilla tapana järjestyä tavalla tai toisella.

Tässä vaiheessa on aika kiittää lämpimästi koko instituutin henkilökuntaa. On ollut ilo olla osana teitä nämä kuusi kuukautta! Vaikka viimeinen puolivuotinen on ollut ikimuistoinen ja edelleen lähes päivittäin ihastun uudelleen Roomaan kaduilla kulkiessani, kaipaan kuitenkin jo Suomen hiljaisuutta sekä rauhaa ja jopa kylmiä pakkasia, jotka paukkuvat tätä kirjoittaessa eteläistä Suomea myöten. Kuten Suomen Rooman-instituutin intendentillä Simo Örmällä on tapana sanoa: ”On lähdettävä pois, jotta voi palata takaisin”.

IMG_8149muok
”Rooma, joka kääntää ajatukset pois huonoista päivistä.”
IMG_1525
Roomaan 26.2. satanut lumi toi eksotiikkaa viimeisiin työpäiviin.

FM Marjo-Riina Välimaa työskenteli CIMO-harjoittelijana Suomen Rooman-instituutissa neljä kuukautta vuoden 2017 lopussa ja kaksi kuukautta amanuenssin viransijaisena alkuvuodesta 2018.

Kuvat: Marjo-Riina Välimaa

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s