Grand tour – hieman historiaa

Grand Tour on pitkälti englantilainen käsite, jolle juuri englantilaiset antoivat sen romantisoidun merkityksen. Italian naapurimaille suhde Italiaan oli huomattavasti mutkattomampi lyhyemmistä etäisyyksistä johtuen. Arkkitehtuurin osalta kultivoituneemmat englantilaiset tajusivat jo 1600-luvulla, että heidän pääkaupunkinsa oli verrattuna mannermaan kaupunkeihin käytännössä rykelmä puusta ja savivellistä rakennettuja majoja rapistuvan goottilaisen katedraalin ympärillä. Englantilaisista arkkitehdeista ensimmäinen tunnetumpi uusien tuulien tuoja, joka vieraili Italiassa, oli Inigo Jones (1573–1652) ja myöhäisimpänä Sir John Soane (1753–1837), jonka kotimuseossa Lontoossa voi edelleen ihailla hänen Italiaan ja antiikkiin liittyviä kokoelmia.

Englantilaiset Italian matkaajat ovat hedelmällisimpiä tässä suhteessa, sillä heiltä on jäänyt eniten matkakuvauksia ja päiväkirjoja. Kirjallisuuden määrästä voisi päätellä matkailujulkaisutoiminnan olleen suorastaan pienehkö teollisuudenlaji. Tästä matkakirjallisuudesta löytyy myös haltioituneiden monumenttien kuvausten ohella herkullisia huomioita Italiasta ja Roomasta sekä niiden asukkaista. Joseph Addison (1672-1719) kuvailee mm. Italian matkaansa käsittelevässä kirjassaan Remarks on several parts of Italy, &c., in the years 1701, 1702, 1703 aarteenmetsästystä ja ryöstökaivauksia seuraavasti: …as they do for coal in England…tho’ they often find, to their disappointment, that others have been beforehand with’em….However they generally gain enough by the rubbish and bricks, which the present architects value much beyond those of a modern make. Erityisesti nykyään hyvä huomio, sillä nykyisiä rakennusmateriaaleja tuskin voidaan tai tullaan uusiokäyttämään tuhansien vuosien kuluttua. Vastaavasti happamampia kuvauksia Roomasta ja roomalaisista tarjosi Sir Francis Ronalds (1788-1873) mm. Pietarinkirkosta 1820: I think that the talents of so many great artists and the enormous expenditure of so much labour and money has been made to less purpose (countless) than it ought… I would prefer seeing the whole interior white washed rather than see so many different coloured marbles disposed to so many fantastical fashions. Pragmaattisia huomioita englantilaiselta insinööriltä, joka lopulta toteaa matkastaan: How do I like Rome? What a tremendous question! Suppose Mrs M puts it, I’ll say better than Brighton when nobody is at Brighton whom I care much about. Tätä samaa Rooman matkakirjallisuuden perinnettä jatkaa osaltaan tämä kirja, joka on jo neljäs sellainen Suomen Rooman-intituutin säätiön arkkitehtiopiskelijakurssin julkaisu.

Ranskalaisista arkkitehdeista Francois Mansart (1598–1666), Louis Le Vau (1612–1670) ja Claude Perrault (1613–1688) ottivat vaikutteensa suoraan Italiasta. Johann Wolfgang von Goethen (1749–1832) tavoin myös useat saksalaiset arkkitehdit tekivät matkoja Italiaan, mutta eivät kirjoittaneet matkastaan Goethen tavoin satojen sivujen mittaisia matkakuvauksia. Saksalaisista arkkitehdeista vaikutusvaltaisin oli Karl Friedrich Schinkel (1781–1841), joka teki ensimmäisen Italian matkansa 1803 ja johon Italia myös eniten vaikutti.

Modernilla ajalla miltei jokainen kynnelle kykenevä arkkitehti matkusti Italiaan. Le Corbusier (1887–1965) käsitteli 1920-luvun pamfletissaan Kohti uutta arkkitehtuuria valtamerilaivojen ja lentokoneiden ohella myös Italiaa. Hänen mukaansa arkkitehtiopiskelijoita ei saisi viedä liian nuorina Italiaan, sillä matka saattaisi turmella heidän mielensä. Hän ei kuitenkaan missään tapauksessa paheksu antiikkia tai renessanssia – ainoastaan barokkia (makunsa kullakin).

Useat maat ovat tukeneet myös suoraan arkkitehtien opintomatkailua Italiassa ja ennen kaikkea Roomassa. Ranskalaiset ovat olleet tässä suhteessa kattavimpia perustettuaan Rooman-palkinnon eli Prix de Romen (1720-1968).  Maineikkaimpia palkinnon saajia olivat mm. Antoine Deriset (1720, palkinto doorilaisesta portiikista palatsiin), Nicolas-Henri Jardin (1741, kuori katedraaliin), Henri Labrouste (1824, oikeustalo), Charles Garnier (1848, taideteollisuuskoulu) ja Tony Garnier (1899, pankkirakennus). Vastaava järjestelmällinen akatemiatoiminta alkoi pikkuhiljaa yleistyä myös muidenkin maiden osalta 1800-luvun lopulla. Merkittävimmistä Suomen Rooman-instituutin naapureista Amerikan akatemia on mm. myöntänyt arkkitehdeille Rooman palkinnon eri muodoissaan jo vuodesta 1896. Tunnustuksien saajiin kuuluvat mm. arkkitehdit Michael Graves (1934-2015, Rooman palkinto 1960) ja Juhani Pallasmaa (synt. 1936, William A. Bernoudy Architect in Residence at the American Academy in Rome 2013).

Le Corbusierin tavoin myös suomalaiset arkkitehdit matkustivat paljon Italiaan. Italian-matkat tulivat Teknillisen korkeakoulun opinto-ohjelmaan 1920-luvulla Suomen ja Pohjoismaiden rakennustaiteen ja ornamentiikan professori Carolus Lindbergin (1889–1955) myötä. Kuuluisimpana arkkitehdeista mainittakoon Alvar Aalto (1898–1976), jonka skissikirjat täyttyivät piirustuksista antiikin kohteista. Säntillisempää lähestymistapaa voidaan tutkia Hilding Ekelundin (1893–1984) ja Erik Bryggmannin (1891–1955) luonnoskirjoista, jotka sisältävät huolella tehtyjä mittauspiirustuksia kaikesta arkkitehtuuriin liittyvästä. 1900-luvun alussa suomalaisten arkkitehtien kiinnostus suuntautui mahtipontisten julkisten rakennusten sijaan pittoreskimpaan suuntaan: kukkuloiden päälle rakennettuihin kyliin, niiden rakennuksiin sekä niiden vapaasti luonnonmuotoja myötäilevään topografiaan eli Architettura minoreen.

Tutustu suomalaisarkkitehtien Suureen Kiertomatkaan blogissamme täällä.


Juhana Heikonen, arkkitehti

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s