Herttuattaren ihme

Olen vieraillut tämän syksyn aikana pariin otteeseen Roomassa keräämässä lähdeaineistoa, mikä on käytännössä tarkoittanut istumista Vatikaanin salaisessa arkistossa 1600-luvun kanonisaatioprosessien todistajanlausuntoja kopioiden. Joulunalusviikolla yhdessä näistä silmiini osui ensimmäistä kertaa tuttu nimi ihmeen kokijana: Lante!

Vuosien 1663–1664 aikana Firenzessä käytiin 1626 autuaaksi julistetun karmeliittanunna Maria Maddalena de’ Pazzin (1566–1602) kanonisaatiokuulustelu. Eräs Maria Maddalenan luostarin sisarista, 58-vuotias Vangelista del Cuor di Maria, kertoi osana omaa todistajanlausuntoaan seuraavaa:

Ho sentito dire dal Signore Marchese Carlo Gerini, che il Serenissimo Principe Cardinal Decano mandò à Roma alla Signora Duchessa Lante figliola del’ Signore Duca Altemps un’poco d’habito della Beata, che S. A. haveva ricevuto da noi, quale fu appilicato à un’male che detta Signora haveva nel petto reputato incurabile, e che ricevette la sanità, e che ne vogliono mandare quà scrittura autentica di quanto è seguito. (ASV, Riti Processus 771, f. 510r.)

Vangelista siis todisti kuulleensa markiisi Carlo Geriniltä, että kardinaalidiakoni oli lähettänyt Roomaan herttuatar Lantelle, herttua Altempsin tyttärelle, palasen Maria Maddalena de’ Pazzin kaapua. Tämä reliikki oli asetettu herttuattaren rinnan päälle, jossa tällä oli parantumattomaksi sanottu sairaus. Reliikki paransi herttuattaren, ja Vangelistan mukaan perhe halusi lähettää kirjallisen todistuksen tapahtuneesta.

Nunna Vangelistan todistus tapauksesta on valitettavan lyhyt mutta silti kiinnostava Lante-näkökulmasta. Vaikkei herttuattaren nimeä mainita, on ajankohdan ja sukulaissuhteiden johdosta perusteltua olettaa hänen olevan Maria Cristina Lante della Rovere (k. 2.6.1712 Roomassa). Maria Cristinan isä oli Gallesen herttua ja Sorianon markiisi Gianpietro d’Altemps, ja hän meni vuonna 1646 naimisiin Ippolito Lante Montefeltro della Roveren (1618–1688) kanssa. Näin ollen Maria Cristinan ihme on tapahtunut naimisiinmenon ja vuoden 1663 välisenä aikana. Pariskunta sai viisi lasta. Ippolito oli muun muassa Bomarzon herttua ja suvun ensimmäinen kyseisen arvonimen haltija. Hän omisti sekä meidän Villa Lantemme Gianicololla että Bagnaian Villa Lanten – jonka hän, kuten instituutin internet-sivuilla kerrotaan, sai 1640-luvulla korvaukseksi menetettyään osan Gianicolo-kukkulalla sijainneista maistaan.

Miten yksi firenzeläisen nunnan reliikeistä sitten päätyi Maria Cristinan avuksi, ja miten Vangelista osasi asiasta kertoa? Kuten moni muukin Santa Maria degli Angelin luostarin nunnista, Vangelista oli varsin ylhäistä syntyperää. Hänen isänsä oli firenzeläinen senaattori Paolo Ricasoli ja äitinsä puolestaan merkittävästä Serristorin suvusta. Näin ollen on hyvin luonnollista, että perhe on ollut tekemisissä markiisi Gerinin kanssa. Vanhasta ranskalaisesta genealogisesta kirjasta löysin tiedon, jonka mukaan Gerini olisi ollut Toscanan suurherttuan aseenkantaja, ja tuohon aikaanhan titteli kuului tunnetusti Medici-suvulle. Maria Cristina Lante della Roveren äiti puolestaan oli Angela de’ Medici. Medici-suvun naisista tuli Maria Maddalena de’ Pazzin kunnioittajia ja hänen kulttinsa ja kanonisaationsa ahkeria edistäjiä sen jälkeen, kun suurherttua Cosimo II:n vaimo Maria Maddalena d’Austria koki hänen kauttaan ihmeparanemisen vuonna 1609 – oletettavasti juuri heidän poikansa Ferdinando II (1610–1670) oli se suurherttua, jota Carlo Gerini palveli. On lisäksi hyvin mahdollista, että reliikin lähettänyt kardinaalidiakoni oli Carlo de’ Medici (1595–1666), Toscanan suurherttua Ferdinando I:n poika.

Medicien sukuyhteys siis selittää nimenomaan Maria Maddalena de’ Pazzin reliikin toimittamisen Maria Cristinan avuksi. Maria Maddalenan kultti oli toki muutenkin laajalle levinnyt. Hän oli merkittävä hahmo 1500–1600-lukujen taitteen Firenzen uskonnollisessa elämässä, ja kiitos erityisesti karmeliittojen aktiivisuuden hänen maineensa pyhimyksenä oli vahva myös Napolin alueella (toinen kanonisaatiokuulustelu käytiin siellä vuonna 1668).

800px-moya-pazzis
Pedro de Moya: Maria Maddalena de’ Pazzin näky (n. 1640). Kuva: Wikimedia Commons

Osa luostarin sisarista muutti 1600-luvun kuluessa Roomaan; toiveen tästä oli esittänyt Barberini-paavi Urbanus VIII, jonka sukulaistyttäriä oli nunnien joukossa. Maria Maddalena de’ Pazzin kultti näkyy myös Via della Conciliazionen varrella olevassa, karmeliittojen Santa Maria in Traspontina -kirkossa, johon rakennettiin kappeli hänen autuaaksi julistamisensa jälkeen.

traspontina

Emme tiedä, kuinka paljon herttuatar Maria Cristina oleskeli Roomassa ollessaan Gianicolo-kukkulalla, sillä perheellä oli myös kaupunkipalatsi Piazza dei Caprettarilla. Hänen sairautensa laatua ei tarkemmin määritellä, mutta yksi tavanomainen aikakauden hoitomuoto erilaisiin tauteihin oli potilaan toimittaminen terveelliseen ilmanalaan, mikä yleensä tarkoitti maaseutua ja kukkuloita. Erityisesti Rooman kaupungin ilman katsottiin olevan huonolaatuista. Ei siis ole lainkaan poissuljettua, että paranemisihme olisi tapahtunut nimenomaan Villa Lantessa, joka yhä tuohon aikaan sijaitsi maaseudulla. Toivonkin vielä jonain päivänä löytäväni Vangelistan todistajanlausunnossa mainitun kirjallisen selvityksen kyseisestä tapauksesta!


Jenni Kuuliala
Tampereen yliopisto

Kirjallisuutta

Tancredi Carunchio & Simo Örmä (toim.), Villa Lante al Gianicolo. Storia della Fabbrica e cronaca degli abitatori (Roma: Institutum Romanum Finlandiae, 2005).

Sandra Cavallo & Tessa Storey, Healthy Living in Late Renaissance Italy (Oxford: Oxford University Press, 2013).

Clare Copeland, Maria Maddalena de’ Pazzi: The Making of a Counter-Reformation Saint (Oxford: Oxford University Press, 2016).

David Gentilcore, Healers and Healing in Early Modern Italy (Manchester: Manchester University Press, 1998).

 

Grand tour – hieman historiaa

Grand Tour on pitkälti englantilainen käsite, jolle juuri englantilaiset antoivat sen romantisoidun merkityksen. Italian naapurimaille suhde Italiaan oli huomattavasti mutkattomampi lyhyemmistä etäisyyksistä johtuen. Arkkitehtuurin osalta kultivoituneemmat englantilaiset tajusivat jo 1600-luvulla, että heidän pääkaupunkinsa oli verrattuna mannermaan kaupunkeihin käytännössä rykelmä puusta ja savivellistä rakennettuja majoja rapistuvan goottilaisen katedraalin ympärillä. Englantilaisista arkkitehdeista ensimmäinen tunnetumpi uusien tuulien tuoja, joka vieraili Italiassa, oli Inigo Jones (1573–1652) ja myöhäisimpänä Sir John Soane (1753–1837), jonka kotimuseossa Lontoossa voi edelleen ihailla hänen Italiaan ja antiikkiin liittyviä kokoelmia.

Englantilaiset Italian matkaajat ovat hedelmällisimpiä tässä suhteessa, sillä heiltä on jäänyt eniten matkakuvauksia ja päiväkirjoja. Kirjallisuuden määrästä voisi päätellä matkailujulkaisutoiminnan olleen suorastaan pienehkö teollisuudenlaji. Tästä matkakirjallisuudesta löytyy myös haltioituneiden monumenttien kuvausten ohella herkullisia huomioita Italiasta ja Roomasta sekä niiden asukkaista. Joseph Addison (1672-1719) kuvailee mm. Italian matkaansa käsittelevässä kirjassaan Remarks on several parts of Italy, &c., in the years 1701, 1702, 1703 aarteenmetsästystä ja ryöstökaivauksia seuraavasti: …as they do for coal in England…tho’ they often find, to their disappointment, that others have been beforehand with’em….However they generally gain enough by the rubbish and bricks, which the present architects value much beyond those of a modern make. Erityisesti nykyään hyvä huomio, sillä nykyisiä rakennusmateriaaleja tuskin voidaan tai tullaan uusiokäyttämään tuhansien vuosien kuluttua. Vastaavasti happamampia kuvauksia Roomasta ja roomalaisista tarjosi Sir Francis Ronalds (1788-1873) mm. Pietarinkirkosta 1820: I think that the talents of so many great artists and the enormous expenditure of so much labour and money has been made to less purpose (countless) than it ought… I would prefer seeing the whole interior white washed rather than see so many different coloured marbles disposed to so many fantastical fashions. Pragmaattisia huomioita englantilaiselta insinööriltä, joka lopulta toteaa matkastaan: How do I like Rome? What a tremendous question! Suppose Mrs M puts it, I’ll say better than Brighton when nobody is at Brighton whom I care much about. Tätä samaa Rooman matkakirjallisuuden perinnettä jatkaa osaltaan tämä kirja, joka on jo neljäs sellainen Suomen Rooman-intituutin säätiön arkkitehtiopiskelijakurssin julkaisu.

Ranskalaisista arkkitehdeista Francois Mansart (1598–1666), Louis Le Vau (1612–1670) ja Claude Perrault (1613–1688) ottivat vaikutteensa suoraan Italiasta. Johann Wolfgang von Goethen (1749–1832) tavoin myös useat saksalaiset arkkitehdit tekivät matkoja Italiaan, mutta eivät kirjoittaneet matkastaan Goethen tavoin satojen sivujen mittaisia matkakuvauksia. Saksalaisista arkkitehdeista vaikutusvaltaisin oli Karl Friedrich Schinkel (1781–1841), joka teki ensimmäisen Italian matkansa 1803 ja johon Italia myös eniten vaikutti.

Modernilla ajalla miltei jokainen kynnelle kykenevä arkkitehti matkusti Italiaan. Le Corbusier (1887–1965) käsitteli 1920-luvun pamfletissaan Kohti uutta arkkitehtuuria valtamerilaivojen ja lentokoneiden ohella myös Italiaa. Hänen mukaansa arkkitehtiopiskelijoita ei saisi viedä liian nuorina Italiaan, sillä matka saattaisi turmella heidän mielensä. Hän ei kuitenkaan missään tapauksessa paheksu antiikkia tai renessanssia – ainoastaan barokkia (makunsa kullakin).

Useat maat ovat tukeneet myös suoraan arkkitehtien opintomatkailua Italiassa ja ennen kaikkea Roomassa. Ranskalaiset ovat olleet tässä suhteessa kattavimpia perustettuaan Rooman-palkinnon eli Prix de Romen (1720-1968).  Maineikkaimpia palkinnon saajia olivat mm. Antoine Deriset (1720, palkinto doorilaisesta portiikista palatsiin), Nicolas-Henri Jardin (1741, kuori katedraaliin), Henri Labrouste (1824, oikeustalo), Charles Garnier (1848, taideteollisuuskoulu) ja Tony Garnier (1899, pankkirakennus). Vastaava järjestelmällinen akatemiatoiminta alkoi pikkuhiljaa yleistyä myös muidenkin maiden osalta 1800-luvun lopulla. Merkittävimmistä Suomen Rooman-instituutin naapureista Amerikan akatemia on mm. myöntänyt arkkitehdeille Rooman palkinnon eri muodoissaan jo vuodesta 1896. Tunnustuksien saajiin kuuluvat mm. arkkitehdit Michael Graves (1934-2015, Rooman palkinto 1960) ja Juhani Pallasmaa (synt. 1936, William A. Bernoudy Architect in Residence at the American Academy in Rome 2013).

Le Corbusierin tavoin myös suomalaiset arkkitehdit matkustivat paljon Italiaan. Italian-matkat tulivat Teknillisen korkeakoulun opinto-ohjelmaan 1920-luvulla Suomen ja Pohjoismaiden rakennustaiteen ja ornamentiikan professori Carolus Lindbergin (1889–1955) myötä. Kuuluisimpana arkkitehdeista mainittakoon Alvar Aalto (1898–1976), jonka skissikirjat täyttyivät piirustuksista antiikin kohteista. Säntillisempää lähestymistapaa voidaan tutkia Hilding Ekelundin (1893–1984) ja Erik Bryggmannin (1891–1955) luonnoskirjoista, jotka sisältävät huolella tehtyjä mittauspiirustuksia kaikesta arkkitehtuuriin liittyvästä. 1900-luvun alussa suomalaisten arkkitehtien kiinnostus suuntautui mahtipontisten julkisten rakennusten sijaan pittoreskimpaan suuntaan: kukkuloiden päälle rakennettuihin kyliin, niiden rakennuksiin sekä niiden vapaasti luonnonmuotoja myötäilevään topografiaan eli Architettura minoreen.

Tutustu suomalaisarkkitehtien Suureen Kiertomatkaan blogissamme täällä.


Juhana Heikonen, arkkitehti

Grand Tour 2015

Grand Tour-2015 -arkkitehtiopiskelijakurssin ohjelma oli edellisten vuosien kaltainen. Säätiön Institutum Romanum Finlandiae alkuperäisen idean mukaisesti tarkoitus on perehdyttää opiskelijat antiikin rakennustaidon ja kulttuurin vaikutukseen länsimaisessa arkkitehtuurissa. Kurssin ensimmäinen osa Tammisaaressa toimi johdantona sitä seuraavalle Italian-kurssille, joka suuntautui tänä vuonna Venetsiaan ympäristöineen (4 päivää), Milanoon (2 päivää), Firenzeen lähiympäristöineen (4 päivää), Napoliin lähiympäristöineen (2 päivää) ja Roomaan lähialueineen (18 päivää). Tammisaaren johdantokurssin luennot, harjoitustyöt ja kirjallisuus mahdollistivat tiiviin keskittymisen arkkitehtuuriekskursioihin Italiassa. Tammisaaren johdanto- ja intensiivikurssille valittiin 20 opiskelijaa kaikista kolmesta Suomen arkkitehtiosastosta. Hakijoita oli kuudettakymmenettä.

Kurssilla kerrattiin länsimaisen arkkitehtuurin historia antiikin näkökulmasta ja antiikin vaikutuksesta nykypäivään asti. Luennoitsijoita oli useita allekirjoittaneen lisäksi: professorit Margareta Steinby (Oxford), Aino Niskanen (Aalto) ja Annamaija Ylimaula (Oulu),  FT Eeva-Maria Viitanen, arkkitehti Yrjö Sahlstedt, taidemaalari Tero Laaksonen, FM Thomas Thesleff, apulaisasiamies Laura Nissin sekä eri museoiden oppaita. Luentojen lisäksi kurssilla käsiteltiin ryhmätyönä Vitruviuksen kirjoituksia. Tämän lisäksi tehtiin useampi piirustusharjoitus, joihin lukeutui askelmittauspiirustuksia, antiikin rakennusdetaljien skissaamista sekä Tero Laaksosen piirustusharjoituksia. Viimeisenä päivänä tehtiin opintomatka Hankoon ja ympäristön ruukinkartanoihin etsimään 1700-luvun Grand Tour -vaikutteita suomalaisessa rakentamisessa ja maisema-arkkitehtuurissa. Italian-kurssille valittiin edellä mainituista 20 opiskelijasta seitsemän henkilöä: Hanson, Heinonen, Helin, Kujala, Koponen, Rikaniemi ja Tenhu

Italian-kurssi alkoi Venetsiasta 14.8. Lähestulkoon pöyristyttävästä rumuudestaan huolimatta Venetsia oli liikkumisen kannalta käytännöllinen piste kartalla lähiympäristöön. Heti seuraavana päivänä kurssi suuntasi junalla Vicenzaan katsomaan Andrea Palladion tärkeimpiä rakennuksia. Täältä matka jatkui Padovan kautta takaisin Venetsiaan kahden tähden hotelliimme La Residenzaan, joka vaatimattomasta luokituksestaan huolimatta oli aito venetsialainen palatsi upealla salonella ja raskailla 1700-luvun stucco-koristeluillaan. 1400-luvun Palazzo Gritti-Badoeriin sijoittunut hotelli avautuu Campo Bandiera e Morolle, jonka yhdellä laidalla on Bragoran kirkko. Tässä kirkossa mm. Antonio Vivaldi kastettiin. Viehättävä pikkuaukio muodostui kurssin illanviettojen keskukseksi. Venetsian tärkeimpien kohteiden lisäksi kurssi tutustui Torcellon pieneen saareen. Venetsian biennaali tuli myös kurssille tutuksi.

Venetsiasta matka jatkui Milanoon, jossa oli sopivasti samalla Milanon EXPO-2015. Milano oli myös oivallinen tukikohta Pisaan ja Luccaan tutustumiseen. Milanon jälkeen kurssi siirtyi Firenzeen, jota pidettiin tukikohtana seuraavan neljän yön ajan. Firenzen uuvuttavan arkkitehtuuritarjonnan lisäksi kurssi pistäytyi Sienassa ja suomalaisten 20-luvun arkkitehtien vakiokohteessa San Gimignanossa, jonka vielä pystyssä olevia kaupunkipalatsien torneja kurssi piirsi tarmokkaasti.

Pääkohteeseen Roomaan kurssi saapui 25.8. Ensimmäiseen päivään mahtui Santa Maria di Trastevere ja pakolliset käytännön ohjeet, jotka kaikkien mukavuuden varmistamiseksi ovat välttämättömiä asuttaessa Giulio Romanon suunnittelemassa ja 1527 valmistuneessa instituutin renessanssihuvilassa Villa Lantessa. Talon historian ja käytännön asiat selvittivät säätiön amanuenssi Johanna Litzén.

Ensimmäiset kaksi viikkoa kuluivat Rooman keskustan lukemattomien kohteiden piirtämisessä. Suurimpana fyysisenä koitoksena oli Aurelianuksen muurin ympärikävely (28 km, kun mukaan lasketaan koko puolustuslinja ja reitiltä poikkeamiset). Rooman keskustan lisäksi kurssi tutustui myös Rooman ulkopuolisiin alueisiin kuten Tivoliin, Ostia Anticaan, muurien ulkopuolisiin kirkkoihin ja EUR:iin.

Mikään Roomassa järjestettävä kurssi ei ole täydellinen, ellei instituutin intendentti Simo Örmä vedä jo legendaariseksi muodostunutta kierrostaan etruskien mailla Cerveterissä ja Tarquiniassa. Tämäkään GT-kurssi ei ollut poikkeus edellisiin verrattuna ja rautaisannos etruskien hautoja ja seinämaalauksia nautittiin 4.9.

Lisäksi kurssi vieraili muutaman yön Viterbossa, jota käytettiin tukikohtana Caprarolassa ja Villa Lante a Bagnaiassa vierailuun. Kurssin lyhyt pistomatka sijoittui Viterbon suojelupyhimyksen Santa Rosan juhlallisuuksiin, joita myös päästiin tovi seuraamaan ja jopa osallistumaan. Kurssin piirtäessä Viterbon Duomon edessä, eteen pysähtyi kuorma-auto, josta oli tarkoitus kantaa kirkkoon sisälle juhlien vaatimaa rekvisiittaa. Koska kantajia oli liian vähän, kurssi kantoi oman velvollisuutensa juhlien onnistumisessa. Viterbon juhlallisuudet ovat siitä tunnetut, että kaupungin miehet kantavat olkapäillään noin nelikerroksisen kerrostalon korkuista Santa Rosan patsasta. Tähän kurssi ei kuitenkaan osallistunut.

GT-kurssien yksi vakiokohde on ollut myös Napoli ja sieltä suuntautuvat retket Pompejiin ja Herculaneumiin. Omana osanaan matkalla oli luonnollisesti paikalliseen pizzaan tutustuminen, että kurssilaiset voisivat muodostaa oman mielipiteensä onko napolilainen pohja parempi kuin roomalainen.

wp_20150908_018

Samanlainen lähinnä suomalaisia koskettanut makumielipiteen muodostus suoritettiin Roomassa Tazza D’oron (Via degli Orfani, 84) ja Sant’Eustachion (Piazza di S. Eustachio, 82) kahveille. Edellä mainittujen kahvien paremmuudesta on ollut Villa Lantessa jatkuvaa erimielisyyttä jo vuosikymmenien ajan – joka on sinänsä ihmeellistä, koska Sant’Eustachion kahvi on luonnollisesti parempaa.

Kurssin aikana syntyi yhteensä toistatuhatta erilaista piirustusta, askelmittausta, maalausta ja öljypastellia – leveyspiireissä mitattuna tämä kaikki siis vajaan tuhannen kilometrin mittaiselta alueelta. Lisäksi opiskelijat laativat lyhyen esseen valitsemastaan aiheesta. Edellisten kurssien tapaan piirustukset ja esseet painetaan täksi kirjaksi, joka julkaistaan kurssin piirustusnäyttelyn yhteydessä 2016. Seuraavalle kurssille haku käynnistyy helmikuussa 2017.

wp_20150822_002

On sanomattakin selvää, että matkustaminen on ollut ja tulee aina olemaan tärkeää arkkitehdeille. Tässä suhteessa erityisesti Roomalla kohteena on ehkä historiallisesti tärkein asema. Omasta puolestani esitän myös kiitokseni koko kurssin rahoittaneelle Waldemar von Frenckell -säätiölle.

Kurssin satoa esillä Antiikin vaikutus länsimaisessa rakennustaiteessa – Arkkitehtiopiskelijat Venetsiassa, Roomassa ja Tammisaaressa –piirustusnäyttelyssä, jonka avajaisia juhlitaan 8.12.2016 klo 18-20.
Avoinna 9.-18.12. klo 12-18. Suljettu maanantaina.

gt-2015-flyer wp_20150822_002 wp_20150908_018


Juhana Heikonen, arkkitehti ja kurssin vetäjä