Kaupungista, joka elää, kasvaa, kukoistaa… ja voi muuttaa elämäsi

Ei se ensin edes tuntunut todelliselta. Me seisoimme kukkulalla, Suomen Rooman-instituutin vieressä, ja katselimme kuinka Rooma lepäsi kultaisena aamupäivän auringossa. Kaikki oli kuin maalattuna suoraan eteemme: Pantheon tuolla, Vittoriano-monumentti tuolla… ja taustalla usvainen vuorijono. Mieli paloi halusta etsiä lähimmät portaat ja juosta alas tutkimaan kuolemattoman kaupungin, urbs aeternan, katuja.

Tulevina päivinä kävelisimme tuon näköalatasanteen ohi vielä monta kertaa; kivisiä portaita kivisille kaduille, sieltä kahviloiden ja katumyyjien ohi Tiber-joen ylittäville valkeille silloille ja lukemattomien kirkkojen keskelle. Me istuisimme Forumin puiden oksilla kuuntelemassa esitelmiä, vierailisimme nunnaluostarissa ja antiikinaikaisessa julkisessa vessassa, katselisimme Vatikaania Pietarinkirkon kupolista käsin – ja paljon, paljon muutakin.

Ennen matkaa olimme opiskelleet luennoilla Italian historiasta ja nykytilanteesta, kielestä ja käytöstavoista. Myös kuuluisa latinisti ja historioitsija (sekä todellinen herrasmies) Teivas Oksala oli vieraanamme ja kertoi muun muassa Eino Leinon matkasta Roomaan. Leino oli matkallaan ihastunut erityisesti erääseen korkokuvaan, jossa kuvattiin kahden ystävyksen ikuinen ero, kuolema. Korkokuva jopa inspiroi häntä kirjoittamaan siitä seitsemänsäkeistöisen runon.

 

”Se oli Roomassa: laps oudon suvun

rukoili hiljaa taideteelmän eessä,

kuin ois hän yöstä tuhatvuotten luvun

tavannut ystäviä silmät veessä – – ”

 

Näimme kyseisen korkokuvan matkallamme. Kiistämättä se oli taidokas ja suloinen kaikessa vaatimattomuudessaan, mutta jäi ainakin näin ensi kertaa Roomassa matkaavan silmissä kaikkien noiden muiden ihmeiden varjoon.

Jokainen kohde oli edellistä suurempi, vanhempi tai kauniimpi. En ollut voinut kuvitellakaan sitä maailmaa, joka odotti Rooman keskustaa ympäröivien muurien sisäpuolella; joka puolelle levittäytyvää kermansävyistä, päättymätöntä kauneutta! Koko aikakausien kirjon antiikista nykypäivään saattoi saada vangittua yhteen valokuvaan. Tietysti se on täydellinen ympäristö opiskella historiaa – mutta myös ennen kaikkea tilaisuus todistaa, kuinka yli kaksituhatta vuotta hengittää edelleen aikojen läpi. Eräskin ravintoloitsija huitoi meidät takaisin sisälle, kun olimme jo tekemässä lähtöä – ja ei, kyse ei ollut siitä, että olisimme käyttäytyneet sopimattomasti, hän tahtoi vain esitellä meille antiikkisen teatterin raunioita ravintolansa kellarissa!

Myös latina, kuten Rooma itsekin, vivit, crescit, floret. Sitä oli talojen seinissä, viemärien kansissa, katulampuissa, patsaissa, tauluissa, rihkamakojuissa… ja tietysti italian kielessäkin, jota sai kuulla vastaukseksi milloin ikinä yrittikään kommunikoida englanniksi paikallisten kanssa. Hupsu latinanopiskelija sai jopa ostaa Colosseumin matkamuistoliikkeistä kirjan, jossa opetettiin kiroamaan latinaksi! Utinam modo subiunctivo semper abutaris! (Vaikka eihän näin kaunista kieltä sovi kiroamiseen käyttää – kuiskaa mieluummin seuraavalla kerralla rakastajasi korvaan: credo fatum nos coegisse, ja valmistaudu paistattelemaan tämän ihailussa.)

Italiaa puhuessaan sai monta hymyä osakseen – esimerkiksi kun tilasi vielä yhden sellaisen mahtavan, tahmeansuklaisen kaakaon hotellimme aamupalalla. Espanjaakin pääsi harjoittamaan, kun tutustui paavin audienssilla Etelä-Amerikasta paikalle lentäneeseen pariskuntaan. Englantia saattoi puhua esimerkiksi kadulla partioivien, komeisiin uniformuihin sonnustautuneiden poliisien kanssa. Suomea taas voi haastaa vaikkapa Villa Lantessa, Suomen Rooman-instituutissa.

Kun katselee Roomasta käsin ylös sitä kehystäville kukkuloille, jossakin siellä viinirypäleköynnösten ja näköalatasanteille rakennettujen muurien keskellä kohoaa kertakaikkisen suloinen rakennus suurine parvekkeineen ja pienine puutarhoineen. Ihminen hymyilee kuin itsestään, ja pohtii kuka mahtaa olla se onnekas, joka tuolla, korkealla Villa Lantessa, saa asustaa. Vastaus on – yllättävää kyllä – suomalaiset! Olkoonkin, että Ranskalla, Yhdysvalloilla ja ties millä muilla suurvalloilla on suurlähetystöinään valtavia kartanoita, mikään ei vedä vertoja Suomen omalle pikku aitiopaikalle, jossa voi aamu-usvassa hörppiä cappuccinoa ja ihailla täydellistä näkymää Rooman ikiaikaiseen kauneuteen. Ihaileminen onkin suositeltavaa – tällä matkalla kun pelkästään katselemalla oppii.

Ostiassa esimerkiksi, jonne junamatka meidät vei, saattoi tutkia henkilökohtaisesti sitä, kuinka kylpylöitä lämmitettiin, löytää latinankielisiä baarimainoksia kivilaatoista jalkojensa alta ja ihmetellä roomalaisten venyvyyttä – tuota… kiinnostavissa mosaiikkikuvissa. Katakombeissa puolestaan nähtiin, kuinka ihmisiä haudattiin vieri viereen, kuinka paljon ihmisiä onkaan kuollut, ja millaisia kuvia seiniin kuolleiden seuraksi, tai elävien lohduksi, maalattiin.

Olisin voinut kuvata tähän kirjoitukseen kaikkea sitä uutta tietoutta, jota sain, ja jota aion hyödyntää tulevissa opinnoissani ja ylioppilaskirjoituksissani – siitä riittäisi asiaa, uskokaa pois. Tai sitten olisin voinut kertoa kohta kohdalta kohteista, joissa kävimme – mutta siitä olisi tullut niin pitkä teksti, ettei kukaan olisi edes harkinnut lukevansa sitä. Koen siis paljon tärkeämmäksi kertoa siitä kokonaisuudesta, jota tämä kurssi minulle merkitsi.

Rooma-kurssi on ilman mitään epäilystä lukioaikani hienoin kokemus… itse asiassa se on yksi koko elämäni hienoimmista kokemuksista. Olen matkustanut ulkomaille kymmeniä kertoja, mutta mikään ei koskaan ole tehnyt minuun yhtä suurta vaikutusta kuin tämä kaupunki. Ja Rooman läpikäyminen niin hienon ryhmän kanssa, ja niin hyvien opettajien johdolla, oli kokemus, josta olen äärettömän kiitollinen. Itkin koko sen päivän, jona palasimme takaisin Suomeen. Seuraavana yönä poikaystäväni joutui herättämään minut, kun huusin unissani – niin ei ole koskaan ennen käynyt. Hercle! Sain vieroitusoireita Roomasta!

Mitä yritän tässä sanoa on tämä: jos joku joskus jossain mainitsee sinulle mahdollisuudesta päästä mukaan Rooma-projektiin… se on tarjous, josta ei voi, ei saa kieltäytyä.

Tässä ei nyt nimittäin ole kyse mistään tavallisesta opintoretkestä eikä lomamatkasta. Siellä suihkulähteiden reunoilla, sädehtivän tähtitaivaan alla, kun sai kuunnella kitaran sävelten soljuvan yössä ja antaa autenttisen italialaisen jäätelön sulaa kielelleen, tunsi jollakin tapaa olevansa osa kaupunkia. Jo pelkkä ilmapiiri riitti herättämään valtavan kunnioituksen kaikkea mennyttä kohtaan, ja historiankirjat saivat aivan uuden merkityksen – ne heräsivät eloon siinä silmien edessä, kohde kohteelta.

Fontana di Trevin suihkulähde oli oikeastaan ainoa pysähdys listoillamme, joka oli suljettu viikon aikana. Treviin liittyy tunnetusti uskomus siitä, että jos sen kuohuihin heittää kolikon, palaa takaisin Roomaan. Epätoivoisina me opiskelijat viskoimme kolikoita metalliaitojen yli kuivaan lähteeseen. Jälkikäteen mietin, etteivät lähteen korjaustyöt olleetkaan uhkaus siitä, ettemme koskaan palaisi – eivätpä tietenkään, ajatuskin on järjetön – vaan yksinkertaisesti Rooman tapa sanoa: säästäkää rahanne lentolippuihin, jotta voitte palata mahdollisimman nopeasti.

Sain matkalla monta ystävää, joiden kanssa jaoimme monta hauskaa hetkeä – muistoja ja kokemuksia, väsyneitä aamuja, huvittuneita iltoja. Inspiroiduin, sain monta uutta unelmaa ja ajatusta. Sain Rooman, eikä se lähde sielustani koskaan – ei koskaan.


Jasmin Kuusela

Järvenpään lukio


Suomen Rooman-instituuttia ylläpitävä säätiö myöntää stipendejä latinanlukijoiden leirikouluihin Roomassa. Järvenpään lukio oli yksi stipendin saaneista kolmesta koulusta vuonna 2015

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s