Pyhän Methodioksen jäljillä

Tutkimuksen metodityöpaja 18.1.-7.2.2016

Basilica di San Clemente.
Basilica di San Clemente.

Laskeutuessamme San Clementen basilikan uumeniin tammikuun loppupuolella saimme vastaamme lähetyssaarnaajaveljesten Kyrilloksen ja Methodioksen viileän, suorastaan analyyttisen tuijotuksen. Legendan mukaan veljekset saapuivat Roomaan vuonna 869 tuoden mukanaan Paavi Klemens I:n pyhäinjäännökset Krimin niemimaalta. Roomaan saavuimme mekin, tosin ilman yhtä arvokkaita tuomisia, innokas joukko antiikin ja keskiajan tutkijoita. Olimme Pyhän Methodioksen jäljillä. Tammi-helmikuun vaihteessa Suomen Rooman-instituutissa järjestettiin nimittäin ensimmäistä kertaa tutkimuksen metodityöpaja väitöskirjan tekijöille ja tuoreille tohtoreille. Kokoon oli kasattu kahdeksan osallistujaa, joilla oli ilo paitsi paneutua omien menetelmiensä autuuksiin ja ongelmiin, myös tutustua monen Roomassa vaikuttavan tutkijagurun metodeihin.

Pyhän Luukkaan freskoa ja graffiteja ihmettelemässä. Catacombe di Commodilla.
Pyhän Luukkaan freskoa ja graffiteja ihmettelemässä. Catacombe di Commodilla.

Kurssilaisten omat tutkimusalat ulottuivat klassillisesta arkeologiasta keskiaikaisiin käsikirjoituksiin, taiteen ja magian tutkimukseen, latinan kielen kehitykseen ja antiikin mielikuviin uskonnosta ja seksuaalisuudesta. Työpaja antoikin harvinaisen mahdollisuuden tutustua siihen menetelmien laajaan kirjoon, mitä osallistujien asiantuntijuus edusti. Kolmen viikon aikana tuli selväksi, että tulkitessamme antiikin ja keskiajan lähteitä ja etsiessämme vastauksia meitä askarruttaviin kysymyksiin emme juuri koskaan tukeudu vain yhteen metodiin vaan käytössämme on laaja työkalupakki, jonka tarjoamia keinoja sovellamme tarpeen mukaan.

Työpajan alku osui sopivasti yhteen Pyhän Henrikin muistopäivän kanssa, joten messusimme yhdessä Rooman suomalaisen yhteisön kanssa S. Maria sopra Minervan kirkossa. Paikalla oli ekumeenisesti kolmen kristikunnan haaran korkeita edustajia Suomesta. Kuitenkin katolisen kirkon osalta törmättiin absoluuttiseen huippuun: matkatessamme Vatikaanin museoihin saimme nähdä itse paavin, joka vilkutellen huristeli papamobiilillaan ympäri Pietarinaukiota. Mirakulöösistä näyttäytymisestään huolimatta paavi jäi lopulta ainakin joidenkin työpajalaisten mielestä sivurooliin, sillä museossa meitä odotti antiikin taidehistorian ja arkeologian voimahahmo Paul Zanker!

Legendojen kohtaaminen: professori Paul Zanker tulkitsee ryhmälle sarkofageja Vatikaanin museoissa.
Legendojen kohtaaminen: professori Paul Zanker tulkitsee ryhmälle sarkofageja Vatikaanin museoissa.

Monipuolinen workshop havainnollisti oivasti humanistisen historiaan orientoituneen tutkimuksen nykytilaa. Sekä viime vuosikymmenien vinha metodologinen turbulenssi että monien vuosikymmeniä (ellei -satoja) vanhojen metodien sinnikäs säilyvyys piirtyivät vivahteikkaasti esiin seminaariviikkoinamme, joiden kuluessa tammikuun hivenen huhtikuiset yöpakkaset vaihtuivat helmikuun heleään toukokuiseen aurinkoon. Esimerkiksi filologian ja ikonografian monet vanhat keinot osoittivat yhä elinvoimansa. Toisaalta uusien, usein digitalisaatioon nojaavien menetelmien esiinmarssi on väistämätön. 3D-mallinnuksen mahdollisuudet, treebank-analyysi ja monet muut suuria datamääriä käsittelevät menetelmät ovat tuoneet vanhojen rinnalle lupaavia vaihtoehtoja, jotka enemmänkin täydentävät metodologista keinovalikoimaa kuin syrjäyttävät vanhoja. Kurssi oli erittäin tervetullut mahdollisuus kirkastaa ajattelua oman tutkimuksen metodeista ja niiden perusteista sekä imeä oppia ja inspiraatiota muiden tutkijoiden tavasta lähestyä aineistojaan ja tutkimuskysymyksiään.

Humanismia, käsikirjoituksia ja karttoja Wouter Bracken seurassa. Biblioteca Corsiniana.
Humanismia, käsikirjoituksia ja karttoja Wouter Bracken seurassa. Biblioteca Corsiniana.

Mainion Zankerin lisäksi kuulimme Kristian Göranssonia Ruotsin instituutissa, Kimberly Bowesia American Academyssa, Wouter Brackea Palazzo Corsinin kauniissa kirjastossa ja Thomas Försteria Norjan instituutissa. Villa Lanteen ainutlaatuista maisemaa ihastelemaan ja työpajalaisille metodeistaan kertomaan saapuivat puolestaan Jeremy Lefkowitz, Martin Bauch, Olof Brandt, Marco Buonocore ja Laura Chioffi. Mahtuipa ohjelmaan myös Flavio Enein pitämä Villa Lanten kuukausiesitelmä. Anu Koponen johdatti ryhmämme Palatiumille niin sanottuihin Augustuksen ja Livian taloihin ihastelemaan seinämaalauksia. Kaiken kukkuraksi Heinz Besten kanssa tulkittiin Flaviusten amfiteatterin areenan alaisia rakenteita!

Pää suojaan aivomyrskyltä. Colosseum.
Pää suojaan aivomyrskyltä. Colosseum.

Toki saimme kuulla myös Villa Lanten omia tähtiä. Simo Örmä kertoi Janiculumista ja topografisen tutkimuksen metodeista. Ria Berg vei meidät American Academyn keramiikkavarastoon, jossa saimme ilon kosketella pyttyjä kumihanskoin. Tähän liittynyt keramiikan ajoitustehtävä ja muuan kirottu bucchero-malja saa porukan klassilliset arkeologit vieläkin heräämään hikisinä painajaisten keskeltä.

Kertsua ajoittamassa. Löydätkö “painajaismaisen” bucchero-maljan kuvasta? American Academy in Rome.
Kertsua ajoittamassa. Löydätkö “painajaismaisen” bucchero-maljan kuvasta? American Academy in Rome.

Lopulta kierros sulkeutui, kun Tuomas Heikkilä kertoi tulevan työryhmänsä kalenteritutkimuksen metodeista ja Pyhän Henrikin legendan tutkimuksessa käyttämistään menetelmistä. Henrikillä alkoi ja Henrikiin loppui. Tai oikeastaan, kuten kunnon lantelaiseen tapaan kuuluu, ensin syötiin hyvin ja lopuksi syötiin vielä paremmin!


Metodityöpajan 2016 osallistujat

Laura Aho

Pirjo Hamari

Timo Korkiakangas

Inka Moilanen

Lauri Ockenström

Marika Rauhala

Samuli Simelius

Ulriika Vihervalli

 

 

 

 

Kaupungista, joka elää, kasvaa, kukoistaa… ja voi muuttaa elämäsi

Ei se ensin edes tuntunut todelliselta. Me seisoimme kukkulalla, Suomen Rooman-instituutin vieressä, ja katselimme kuinka Rooma lepäsi kultaisena aamupäivän auringossa. Kaikki oli kuin maalattuna suoraan eteemme: Pantheon tuolla, Vittoriano-monumentti tuolla… ja taustalla usvainen vuorijono. Mieli paloi halusta etsiä lähimmät portaat ja juosta alas tutkimaan kuolemattoman kaupungin, urbs aeternan, katuja.

Tulevina päivinä kävelisimme tuon näköalatasanteen ohi vielä monta kertaa; kivisiä portaita kivisille kaduille, sieltä kahviloiden ja katumyyjien ohi Tiber-joen ylittäville valkeille silloille ja lukemattomien kirkkojen keskelle. Me istuisimme Forumin puiden oksilla kuuntelemassa esitelmiä, vierailisimme nunnaluostarissa ja antiikinaikaisessa julkisessa vessassa, katselisimme Vatikaania Pietarinkirkon kupolista käsin – ja paljon, paljon muutakin.

Ennen matkaa olimme opiskelleet luennoilla Italian historiasta ja nykytilanteesta, kielestä ja käytöstavoista. Myös kuuluisa latinisti ja historioitsija (sekä todellinen herrasmies) Teivas Oksala oli vieraanamme ja kertoi muun muassa Eino Leinon matkasta Roomaan. Leino oli matkallaan ihastunut erityisesti erääseen korkokuvaan, jossa kuvattiin kahden ystävyksen ikuinen ero, kuolema. Korkokuva jopa inspiroi häntä kirjoittamaan siitä seitsemänsäkeistöisen runon.

 

”Se oli Roomassa: laps oudon suvun

rukoili hiljaa taideteelmän eessä,

kuin ois hän yöstä tuhatvuotten luvun

tavannut ystäviä silmät veessä – – ”

 

Näimme kyseisen korkokuvan matkallamme. Kiistämättä se oli taidokas ja suloinen kaikessa vaatimattomuudessaan, mutta jäi ainakin näin ensi kertaa Roomassa matkaavan silmissä kaikkien noiden muiden ihmeiden varjoon.

Jokainen kohde oli edellistä suurempi, vanhempi tai kauniimpi. En ollut voinut kuvitellakaan sitä maailmaa, joka odotti Rooman keskustaa ympäröivien muurien sisäpuolella; joka puolelle levittäytyvää kermansävyistä, päättymätöntä kauneutta! Koko aikakausien kirjon antiikista nykypäivään saattoi saada vangittua yhteen valokuvaan. Tietysti se on täydellinen ympäristö opiskella historiaa – mutta myös ennen kaikkea tilaisuus todistaa, kuinka yli kaksituhatta vuotta hengittää edelleen aikojen läpi. Eräskin ravintoloitsija huitoi meidät takaisin sisälle, kun olimme jo tekemässä lähtöä – ja ei, kyse ei ollut siitä, että olisimme käyttäytyneet sopimattomasti, hän tahtoi vain esitellä meille antiikkisen teatterin raunioita ravintolansa kellarissa!

Myös latina, kuten Rooma itsekin, vivit, crescit, floret. Sitä oli talojen seinissä, viemärien kansissa, katulampuissa, patsaissa, tauluissa, rihkamakojuissa… ja tietysti italian kielessäkin, jota sai kuulla vastaukseksi milloin ikinä yrittikään kommunikoida englanniksi paikallisten kanssa. Hupsu latinanopiskelija sai jopa ostaa Colosseumin matkamuistoliikkeistä kirjan, jossa opetettiin kiroamaan latinaksi! Utinam modo subiunctivo semper abutaris! (Vaikka eihän näin kaunista kieltä sovi kiroamiseen käyttää – kuiskaa mieluummin seuraavalla kerralla rakastajasi korvaan: credo fatum nos coegisse, ja valmistaudu paistattelemaan tämän ihailussa.)

Italiaa puhuessaan sai monta hymyä osakseen – esimerkiksi kun tilasi vielä yhden sellaisen mahtavan, tahmeansuklaisen kaakaon hotellimme aamupalalla. Espanjaakin pääsi harjoittamaan, kun tutustui paavin audienssilla Etelä-Amerikasta paikalle lentäneeseen pariskuntaan. Englantia saattoi puhua esimerkiksi kadulla partioivien, komeisiin uniformuihin sonnustautuneiden poliisien kanssa. Suomea taas voi haastaa vaikkapa Villa Lantessa, Suomen Rooman-instituutissa.

Kun katselee Roomasta käsin ylös sitä kehystäville kukkuloille, jossakin siellä viinirypäleköynnösten ja näköalatasanteille rakennettujen muurien keskellä kohoaa kertakaikkisen suloinen rakennus suurine parvekkeineen ja pienine puutarhoineen. Ihminen hymyilee kuin itsestään, ja pohtii kuka mahtaa olla se onnekas, joka tuolla, korkealla Villa Lantessa, saa asustaa. Vastaus on – yllättävää kyllä – suomalaiset! Olkoonkin, että Ranskalla, Yhdysvalloilla ja ties millä muilla suurvalloilla on suurlähetystöinään valtavia kartanoita, mikään ei vedä vertoja Suomen omalle pikku aitiopaikalle, jossa voi aamu-usvassa hörppiä cappuccinoa ja ihailla täydellistä näkymää Rooman ikiaikaiseen kauneuteen. Ihaileminen onkin suositeltavaa – tällä matkalla kun pelkästään katselemalla oppii.

Ostiassa esimerkiksi, jonne junamatka meidät vei, saattoi tutkia henkilökohtaisesti sitä, kuinka kylpylöitä lämmitettiin, löytää latinankielisiä baarimainoksia kivilaatoista jalkojensa alta ja ihmetellä roomalaisten venyvyyttä – tuota… kiinnostavissa mosaiikkikuvissa. Katakombeissa puolestaan nähtiin, kuinka ihmisiä haudattiin vieri viereen, kuinka paljon ihmisiä onkaan kuollut, ja millaisia kuvia seiniin kuolleiden seuraksi, tai elävien lohduksi, maalattiin.

Olisin voinut kuvata tähän kirjoitukseen kaikkea sitä uutta tietoutta, jota sain, ja jota aion hyödyntää tulevissa opinnoissani ja ylioppilaskirjoituksissani – siitä riittäisi asiaa, uskokaa pois. Tai sitten olisin voinut kertoa kohta kohdalta kohteista, joissa kävimme – mutta siitä olisi tullut niin pitkä teksti, ettei kukaan olisi edes harkinnut lukevansa sitä. Koen siis paljon tärkeämmäksi kertoa siitä kokonaisuudesta, jota tämä kurssi minulle merkitsi.

Rooma-kurssi on ilman mitään epäilystä lukioaikani hienoin kokemus… itse asiassa se on yksi koko elämäni hienoimmista kokemuksista. Olen matkustanut ulkomaille kymmeniä kertoja, mutta mikään ei koskaan ole tehnyt minuun yhtä suurta vaikutusta kuin tämä kaupunki. Ja Rooman läpikäyminen niin hienon ryhmän kanssa, ja niin hyvien opettajien johdolla, oli kokemus, josta olen äärettömän kiitollinen. Itkin koko sen päivän, jona palasimme takaisin Suomeen. Seuraavana yönä poikaystäväni joutui herättämään minut, kun huusin unissani – niin ei ole koskaan ennen käynyt. Hercle! Sain vieroitusoireita Roomasta!

Mitä yritän tässä sanoa on tämä: jos joku joskus jossain mainitsee sinulle mahdollisuudesta päästä mukaan Rooma-projektiin… se on tarjous, josta ei voi, ei saa kieltäytyä.

Tässä ei nyt nimittäin ole kyse mistään tavallisesta opintoretkestä eikä lomamatkasta. Siellä suihkulähteiden reunoilla, sädehtivän tähtitaivaan alla, kun sai kuunnella kitaran sävelten soljuvan yössä ja antaa autenttisen italialaisen jäätelön sulaa kielelleen, tunsi jollakin tapaa olevansa osa kaupunkia. Jo pelkkä ilmapiiri riitti herättämään valtavan kunnioituksen kaikkea mennyttä kohtaan, ja historiankirjat saivat aivan uuden merkityksen – ne heräsivät eloon siinä silmien edessä, kohde kohteelta.

Fontana di Trevin suihkulähde oli oikeastaan ainoa pysähdys listoillamme, joka oli suljettu viikon aikana. Treviin liittyy tunnetusti uskomus siitä, että jos sen kuohuihin heittää kolikon, palaa takaisin Roomaan. Epätoivoisina me opiskelijat viskoimme kolikoita metalliaitojen yli kuivaan lähteeseen. Jälkikäteen mietin, etteivät lähteen korjaustyöt olleetkaan uhkaus siitä, ettemme koskaan palaisi – eivätpä tietenkään, ajatuskin on järjetön – vaan yksinkertaisesti Rooman tapa sanoa: säästäkää rahanne lentolippuihin, jotta voitte palata mahdollisimman nopeasti.

Sain matkalla monta ystävää, joiden kanssa jaoimme monta hauskaa hetkeä – muistoja ja kokemuksia, väsyneitä aamuja, huvittuneita iltoja. Inspiroiduin, sain monta uutta unelmaa ja ajatusta. Sain Rooman, eikä se lähde sielustani koskaan – ei koskaan.


Jasmin Kuusela

Järvenpään lukio


Suomen Rooman-instituuttia ylläpitävä säätiö myöntää stipendejä latinanlukijoiden leirikouluihin Roomassa. Järvenpään lukio oli yksi stipendin saaneista kolmesta koulusta vuonna 2015