Koti Roomassa

 

Rooma on ollut viimeiset kuusi kuukautta kotikaupunkini. Ensivaikutelmani syyskuisesta Roomasta oli sekoitus liikennekaaosta, turisteja ja sokkeloisia kujia paahtavassa helteessä. Rooma näyttäytyi juuri sellaisena kuin olin sen kuvitellutkin – sekavana ja vaikeasti hallittavana italialaisena suurkaupunkina.  Ja sitähän Rooma on: lähes 3 miljoonan asukkaan metropoli, suurkaupunki, jossa tapahtuu aina jotain. Kuitenkin Roomassa on jotakin erilaista muihin eurooppalaisiin suurkaupunkeihin verrattuna. Kuluneiden puolen vuoden aikana ikuinen kaupunki on paljastanut minulle myös toisenlaiset kasvonsa. Rooma on yhtä aikaa sekä suuri että pieni. Se on suurkaupunki, joka ei lopulta tunnukaan niin suurelta.

Omaksi asuinpaikakseni valikoitui Gianicolon juurella  sijaitseva, idyllinen ja turistienkin suosiossa oleva Trastevere. Kun suurkaupungin liikenneruuhkat  ahdistavat, joen toisella puolella voi kuvitella elävänsä kuin pikkukaupungissa. Trasteveren kapeilta kujilta löytyy kaikkea, mitä tarvita saattaa, eikä keskustaan tarvitse mennä kuin niin halutessaan. Työmatka Villa Lanteen ja nousu Gianicolon kukkulalle on hieman raskas mutta antoisa: missä muualla voi työmatkansa taittaa Rooman upeinta näköalaa katsellen?

Pyykkejä kuivumassa Trasteveren kujilla
Pyykkejä kuivumassa Trasteveren kujilla

Jokainen kaupunginosa Roomassa on kuin oma pieni kylänsä piazzoineen, kirkkoineen ja vihannestoreineen, ja italialaisilla onkin vahva tunneside omaan kaupunginosaansa. Kun ehdotin Etelä-Roomassa asuvalle ystävälleni muuttoa lähemmäs Pohjois-Roomassa sijaitsevaa työpaikkaa, jotta puolentoista tunnin työmatka lyhenisi hieman, sain osakseni järkyttyneitä katseita: “Mahdotonta!  Sehän olisi kuin muuttaisi täysin toiseen kaupunkiin!” Näin intohimoinen suhtautuminen omaan elinpiiriin tuntui jopa hieman huvittavalta. Sitten muutamien sattumusten kautta jouduin itse vaihtamaan asuntoa. Asunnonvaihdon yhteydessä myös päivittäinen työmatkareittini muuttui. Jouduin hetkelliseen kriisiin: Mitä nyt? Hylkäänkö vanhan asuinkorttelini kantabaarin, jossa henkilökunta tuntee minut jo sukulaisiani ja kavereitanikin myöten? Ei, se tuntuisi kovin julmalta. Mutta olisihan kätevämpää mennä työmatkan varrella olevaan baariin aamiaiselle. Toisaalta, enhän tunne sieltä ketään! Ja entä lähikauppani ja sen tutut myyjät? Myyjät, jotka vihdoin kuukausien jälkeen ovat alkaneet hymyillä minulle.  Ja entäpä leipä- ja juustokauppiaat, jotka tietävät aina, mitä haluan ostaa. Eihän niitä voi vaihtaa!

Niinpä niin. Muutin kahden korttelin päähän – ja ymmärsin taas hieman enemmän Italiasta.

Anna-Leea Häkli

Instituutin harjoittelija 10/2012–03/2013

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s