Toskanan kieli roomalaisessa suussa

 

Saapasmaan monisyinen kielitilanne on ainutlaatuisen rikas kohde tutkijalle. Italian rinnalla nimittäin elää laskutavasta riippuen viitisentoista romaanista murretta, mutta myös 12 laissa tunnustettua vähemmistökieltä. Nämä kielimuodot ovat edelleen varsin elinvoimaisia: uuden vuosituhannen alussa yli puolet (51%) italialaisista ilmoitti puhuvansa italian lisäksi jotakin murretta tai vähemmistökieltä, lisäksi vain niitä puhuvia on 5%. Tämän kielellisen monimuotoisuuden heijastumat ovat aiheena työn alla olevassa väitöskirjassani, jossa tutkin murteiden ja vähemmistökielten käyttöä italian rinnalla nykyitalialaisessa kertomakirjallisuudessa.

Italian nykyisen kielitilanteen ymmärtäminen edellyttää perehtymistä sen omalaatuisen historiaan: vaikka italian kieli pohjautuukin Firenzen murteeseen, on Rooma kiistatta sen historian toinen päänäyttämö. Ensinnäkin ikuisessa kaupungissa sijaitsevat kaksi varhaisimmista dokumenteista, jotka todistavat vulgaarilatinan kehittyneen omaksi kielimuodokseen. Ensimmäinen on Commodillan katakombissa sijaitseva 800-luvun alkupuolelle ajoitettu graffito, jossa kehotetaan jumalanpalvelusta pitävää pappia säätelemään äänenkäyttöään rukoillessaan (“Non dicere ille secrita a bboce”). Jos kyseisten katakombien ja tutkijan välissä onkin tätä kirjoittaessani Vatikaanilta anottavan ja maksullisen erityisluvan lisäksi sen yläpuolisen puistoalueen kunnostustyöt, on toinen kohde sen sijaan nähtävissä pyhän Klemensin kirkon maanalaisessa osassa. Kyseessä on 1000-luvun loppuun ajoitetun freskon osa, eräänlainen sarjakuva, jossa marttyyri-Klemensille suivaantunut pakana-Sisinnius komentaa karkein sanakääntein orjiaan kiskomaan vangituksi pyhimykseksi luulemaansa raskasta pylvästä (“Fili de le pute, traite”). On kiinnostavaa, että freskon laatija on käyttänyt kahta kieltä rinnakkain kontrastin luomiseen: Roomassa puhuttua kansankieltä käyttää kovasydäminen ja vääräuskoinen Sisinnius orjineen, kun taas kristitty pyhimys turvautuu ylätyyliseen, joskaan ei enää norminmukaiseen latinaan.

Toisekseen Roomalla on ollut olennainen rooli Firenzen murteen kasvussa Italian kansalliskieleksi. Danten, Boccaccion ja Petrarcan kynäilemä 1300-luvun kielimuoto vakiintui kaunokirjalliseksi normiksi 1500-luvun aikana, mutta sen käyttö rajoittui syntyperäisten toskanalaisten lisäksi vain pieneen oppineiden piiriin, joka taittoi vuosisatojen ajan peistä Italian kielikysymyksestä pohtiessaan sitä, mille pohjalle yhteisen kansallisen kielen tulisi rakentua. Itse Danten mielestä Rooman ankea puheenparsi, jopa kamalin kaikista Italian niemimaan murteista, ansaitsi tulla teilatuksi ensimmäisenä roomalaisten sietämättömän omahyväisyyden vuoksi. Kuitenkin juuri parjattu Rooma muodostui tärkeimmäksi toskanalaisen kirjakielen ja tulevan italian kielen leviämisen keskukseksi. Sen sijainti pohjoisen etelässä ja etelän pohjoisessa oli keskeinen, samoin sen rooli uskonnollisen ja poliittisen vallan keskuksena. Rooman murre romanesco muuttui ratkaisevasti toskanalaistuessaan ja menettäessään alkuperäisiä, etelämurteille tyypillisiä ominaisuuksiaan. Samalla toskanalaismurteiden erikoisimmat piirteet hioutuivat niiden levitessä synnyinalueensa ulkopuolelle.

Yksi tämän prosessin tärkeimmistä vaiheista sijoittuu 1500-luvulle, jolloin Roomassa vaikuttivat toskalaissyntyiset paavit ja heidän hovinsa. Monet Villa Lanten historian alkuvaiheiden merkkihenkilöistä edustivat juuri tuota toskanalaisten virtaa Roomaan: sen rakennuttanut Turini oli kotoisin Pesciasta Luccan läheltä, hänen työnantajapaavinsa Leo X ja Klemens VII firenzeläistä Medici-sukua ja itse Lantet olivat lähtöisin Pisasta. Myöhemmin he loivat avioliiton kautta yhteydet vaikutusvaltaiseen Borghesen sukuun, joka taas oli alkujaan sienalainen. Näiden henkilöiden ja sukujen tunnusten alla aherretaan instituutissa tänäkin päivänä.

Zuccarin Mascherone_Ala-Risku
Kuvassa palazzo Zuccarin hirviömäinen sisäänkäynti, jonka takana sijaitsevan Biblioteca Hertzianan uumenissa lepäävät Villa Lanten salonen alkuperäiset freskot. Instituutin kolmen hengen iskujoukko kävi katsastamassa niiden tilan ja totesi sen hyväksi.

Italiasta tuli kansalliskieli kuitenkin vasta hyvin myöhään: vielä Italian yhdistyessä vuonna 1861 italiaa arvioidaan puhuneen vain 2,5% ja ymmärtäneen 10% väestöstä! Kun kirkkovaltiosta vuonna 1870 lopulta tuli osa Italian kuningaskuntaa ja Roomasta sen pääkaupunki, alkoi siirtyminen älymystön diglossiasta nykyiseen massojen kaksikielisyyteen, joka toteutui toden teolla vasta maailmansotien jälkeen. Kysymys oli valtavasta, yhä käynnissä olevasta muutoksesta, jota vauhdittivat kaupungistuminen ja sisäinen muuttoliike sekä keskushallinnon, armeijan ja koululaitoksen kehittäminen, mutta myös Roomaan keskittyneet sanomalehdet sekä radio-, televisio- ja elokuvateollisuus.

Yhdessä Villa Lanten salonen kattoa alunperin koristaneista freskoista antiikin viittaukset etruskien ja roomalaisten välillä solmittuun rauhaan vertautuvat Medici-sukuisten paavien symboloimaan liittoon Rooman ja Firenzen välillä. Tuota liittoa edustaa myös omalla tavallaan nykyinen italian – ja vihdoin myös Italian – kieli, la lingua toscana in bocca romana.

Riikka Ala-Risku

Wihuri-stipendiaatti 2012-2013

Suomen Rooman-Instituutti

 

 

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s