Kohtaamisia

 

Uutisointi Italiasta on viimeisten poliittisesti ja taloudellisesti hektisten kuukausien aikana ollut valitettavan negatiivista. Entistä useammin olen kuullut sanottavan, kuinka ihana paikka Italia on vierailla, mutta erittäin, ellei liian, raskas asua. Näitä tosiasioita en käy kiistämään, mutta katsotaanpa hetki Italiaa ja sen itseoikeutettua pääkaupunkia Roomaa myös toisenlaisessa valossa, tavallisen roomalaisen kautta.

Muutama viikko sitten poikkesin ystäväni kanssa Piazza Navonan iltamarkkinoilla. Ihastuin näkemiini jouluseimiin ja tiedustelin kojun myyjältä, mistä seimet olivat peräisin. Kysymystäni seurasi nuorelle väitöskirjatutkijalle ikimuistoinen ja sangen liikuttava episodi. Iäkäs rouva otti minua kädestä kiinni ja vastasi kysymykseeni elämäntarinallaan. Seimien valmistaja oli rouvan hiljattain edesmennyt aviomies, jonka kanssa tämä ihastuttava pieni nainen oli mennyt naimisiin 15-vuotiaana, 65-vuotta sitten! Edessä oli ensimmäinen joulu ilman työtoveria, lastensa isää, parasta ystävää ja elämänkumppania, minkä vuoksi rouva oli murheen murtama. Mutta läpi kyynelten hän hymyili ja oli kiitollinen yhdessä miehensä kanssa viettämistään vuosista.

Minulle kohtaaminen oli merkittävä. Se oli esimerkki siitä, kuinka roomalainen osaa ja haluaa näyttää tunteensa, jopa ventovieraalle. Ja mikäpä olisi elämässä sen arvokkaampaa, kuin tuntea! Rakastaa ja vihata, osoittaa tunteensa ja elää. Minulle on jo tullut tavaksi käydä ohi kulkiessani tervehtimässä rouvaa ja joka kerta olen lähtenyt mukanani toinen toistaan tärkeämpiä elämänohjeita. Tutkijakollegani ja kaimani aiempaan blogikirjoitukseen viitaten, en ole tuntenut itseäni muukalaiseksi.

Yhteisöllisyys on kuulemani ja kokemani mukaan vähentynyt huomattavasti myös Italiassa, mutta jäljellä on kuitenkin vielä sitä aitoa kiinnostusta toista ihmistä kohtaan, mistä suomalaisessa yhteiskunnassa on huutava pula. Suomalaisten oma yhteisö Ikuisessa kaupungissa, Villa Lante, on myös pitänyt kiinni perinteistään ja näin väitöskirjatutkijan silmissä instituutti näyttäytyy paikkana, jossa suomalainen käytännöllisyys ja italialainen esteettisyys parhaimmillaan yhdistyvät. Tutkimustyöhön saa tarvittavaa kannustusta, ja nyt joulun lähestyessä esiin on kaivettu niin joulutorttuja kuin glögiäkin lämmittämään vatsaa ja mieltä, sekä erityisesti tuomaan vastapainoa arkipäiväiseen aherrukseen. Ihmisiin tutustuminen yli tieteenalarajojen on Villa Lanten parasta antia, mutta ei vain ammatillisessa mielessä. Se rikastuttaa meidän jokaisen elämäämme, mikäli vain osaamme ja uskallamme astua omien mukavuusalueidemme ulkopuolelle.

Kun Suomen Turku, kotiyliopistokaupunkini, jälleen kerran julistaa joulurauhan, myös Suomen Rooman-instituutti toivottaa lämmintä joulua kaikille, turuille ja toreille, piazzoille ja barrikadeille. Muistakaamme elää – niin arkena kuin juhlanakin!

 

Hanna-Leena Tikkanen

Turun yliopisto, yleinen historia

Villa Lante syksy 2011/kevät 2012

Hautojen tuoksuissa

 

Aamuaurinko himersi pilviverhon takaa lokakuisen Rooman yläpuolella. Antiikintutkimuksen johdantokurssimme ahtautui Lanten minibussiin, jonka Etrurian reissulla tien poskeen jäänyt sivupeili oli jälleen turvallisesti paikoillaan. Jussi Hanskan johtama pieni joukkomme saavutti pian päivän ensimmäisen kohteen, San Sebastianon katakombit.

Odotusaula oli lupaavasti tyhjä, kunnes hetkeä ennen opastuksen alkua alkoi sisään valua kovaäänistä, urheilukenkäistä väkeä, jonka henkilöllisyydestä ei voinut erehtyä: bussilastillinen amerikkalaisturisteja. ”Loistavaa”, totesi tohtori Hanska ilmeenkään värähtämättä.

Laskeuduttuamme italialaisen oppaan perässä katakombien ruskeaan hämärään tunsin nenässäni tutun makean lemun. Haudankaivajien hiki? Lahoavat ruumiit? Ei, vaan… Vilkaisin nopeasti kurssitovereitani. Muistaakseni eilen illalla ei avattu yhtään Olevanon viinitilalta ostettua pulloa. Sitten katseeni kohtasi oppaamme väsyneet silmät, joissa illan viimeinen karahvi näytti vieläkin kiiltelevän. Tuntia myöhemmin minibussimme kaartaessa katakombien pihamaalta kohti uutta seikkailua, neljä valkosääristä eläkeläistä kenties Pittsburghista asettui riviin vilkuttamaan hyvästiksi.

Matka seuraavaan kohteeseen ei ollut pitkä. Kahden lehmän tarkkaillessa valtatien takaa marssimme sisään Via Latinan arkeologiseen puistoon. Nyt näkisimme jotain, mitä intendentti Simo Örmä oli ehdottanut vaihtelun vuoksi johdantokurssin ohjelmaan: Hadrianuksen ajalla rakennetun, Sepolcro dei Pancrazi -nimellä tunnetun haudan. Laskeuduttuamme maan alle vastassa oli jälleen yllätys. Neliömäisen hautakammion rapatut seinät ja mustavalkomosaiikilla peitetty lattia olisivat voineet olla modernistisen arkkitehdin kynästä. Vaikutelmaa lisäsi huonetta hallitseva koruton sarkofagi, jonka piirtokirjoituksesta hauta oli saanut nimensä.

”Pankration-ottelijoiden haudasta” teki kuitenkin yhden hienoimmista antiikkikokemuksistani huoneen katon ristiholvia peittävä stukko- ja maalauskoristelu. Plastisina pullistelevat kentaurit taistelivat villipetoja vastaan, jumalhahmot patsastelivat kilpaa heerosten kanssa ja satyyrit jahtasivat menadeja ornamentein koristeltujen kasettien verkostossa. Maalauksissa siintelivät eteerisinä pyhät lehdot, ja sarkofagin yläpuolella, hennoiksi haalistuneiden kukka-asetelmien lomassa moninaiset linnut tarkkailivat kammion tapahtumia. Minua hellytti mielikuva raavaasta vapaaottelijasta nukkumassa ikuista untaan ruusun terälehtien varistessa pimeässä holvissa.

Ryhmämme valtaaman hartaan hiljaisuuden rikkoi vain kameroiden jatkuva raksahtelu luvan mukaisten viiden minuutin venyessä huomaamatta puoleksi tunniksi. Tohtori Hanska joutui käyttämään parhaita maanittelutaitojaan saadakseen viimeisetkin ihastelijat ulos haudasta päivänvaloon ja oikeiden kukkaketojen keskelle. Tällaisista elämyksistä antiikintutkija saa voimaa, pohdin hymyillen kiiruhtaessamme hypermarketin pihaan jätetylle autollemme.

 

Ville Hakanen

Taidehistorian opiskelija

Helsingin yliopisto