Veni, vidi, vici! Suomen Rooman -instituutti Helsingin kirjamessuilla

Suomen Rooman-instituutti osallistui ensimmäistä kertaa näytteilleasettajan roolissa Helsingin kirjamessuille 27.–30. lokakuuta 2011. Joukko innokkaita Lanten-kävijöitä kokoontui jo kesäkuussa ideoimaan ja suunnittelemaan messuosastoa. Jo tällöin kysyimme itseltämme, miksi emme aikaisemmin olleet tehneet vastaavaa. Osallistuminen tarjosi instituutille loistavan kanavan lisätä näkyvyyttään ja houkutella helmoihinsa lisää ystäviä, ja oli täten itsestäänselvä osa Lisää Villa Lantea Suomelle! –projektia.

Messut alkoivat kirjamessutiimin osalta jo hyvän aikaa ennen itse tapahtumaa: konseptia ja ohjelmaa hiottiin ja osaston visuaalinen ilme kiillotettiin huippuunsa. Osastomme sijaitsi ulkomaisten kulttuuri-instituuttien vieressä, vastapäätä Elisan suurta, mutta tyhjää aluetta. Instituutti erottuikin seurasta helposti edukseen elegantilla ulkoasullaan: laakeripuiden ja murattien koristaman osastomme antiikkia henkivät pylväät, Pompeiji-vaikutteinen elegantti boordi sekä katseenkiinnittäjänä kultakehyksinen, Lantesta kuvia pyörittävä televisio, keräsivät katseita ja kutsuivat peremmälle istahtamaan pehmeälle divaanille ja tutustumaan tarjontaan. Ovet avattiin yleisölle torstaina, ja tuota pikaa messumeininki oli jo täydessä vauhdissaan. Heti ensimmäisenä päivänä paikalle saapui paljon kiinnostuneita, ja monet Actat sekä Lanten arkkitehtikurssilaisten luonnoksista tehdyt Rooma-postikortit vaihtoivat omistajaa. Kehuja saivat myös (arkkitehtimme Iida Kalakosken suunnittelemat) Lante-kirjanmerkit, jotka löysivät tiensä luultavasti noin parintuhannen opuksen kansien väliin.

Osastollamme vuoropäivinä vetovastuussa olivat antiikin ja keskiajan tutkijat ja entusiastit. Ohjelmaan kuului antiikkipäivinä Rooman nähtävyyksien tunnistamista ja piirtokirjoitustyöpajoja, joita ohjasivat nuoret ja lupaavat antiikintutkijat. Keskiaikapäivinä sen sijaan innokkaat keskiajantutkijat veistelivät näppärillä sormillaan sulkakyniä ja myönsivät halukkaille Roomaan pyhiinvaelluspassin, joka opasti piipahtamaan myös Lantessa. Ohjelmat osoittautuivat menestyksiksi ja ne erottuivat edukseen messujen muusta tarjonnasta, mistä saatiinkin yleisöltä paljon kiitosta. Sulkakynät katosivat pöydältä tiuhaan tahtiin ja nähtävyyksiä tiirailtiin kaikille Lanten-kävijöille tutusta panoraamasta siihen malliin, että ajoittain kojussa kävi hektinen kuhina, eikä sisälle meinannut mahtua.

Minun Roomani –haastattelusarjan sai kunnian aloittaa keskiajantutkija, dosentti Tuomas Heikkilä, joka keräsi monta kiinnostunutta kuulijaa kojun ympärille. Perjantaina divaanillemme istahti kirjailija Eppu Nuotio, jonka lämminhenkiset tarinoinnit Roomasta toivat messuille tuulahduksen Lante –hengestä, ja nostattivat niin kuulijoissa kuin haastateltavassakin tunteet pintaan. Lauantaina kenties suurimman yleisön kerännyt presidenttiehdokas Paavo Lipponen kehotti tutustumaan Roomaan lorvaillen. Sunnuntaina menestyksekkääksi osoittautuneen sarjan haastatteluita päätti piispa emeritus Eero Huovinen. Vastapäisen Elisan suuren kojun joidenkin mielestä populäärimpi vieraskaarti (mm. Duudsonit) saattoi vain toivoa herättämäämme kiinnostusta: kuulijat tukkivat jopa käytävän osastomme edestä.

Saimme olla ylpeitä osastomme puolesta, jossa niin tieteiden ja taiteiden edustajat kuin tavalliset kirjamessukävijät pystyivät luontevasti käymään keskustelua aina keskiaikaisten psalttareiden alkuperästä ekovessojen ihanuuteen – kuin Lantessa konsanaan. Totisesti: tulimme, näimme ja voitimme! Kiitos kaikille messuihin osallistuneille – ensi vuonna ehkä uudestaan!

Erika Heikinheimo ja Lauri Leinonen

Roomassa ja Lantessa syystalvi 2010-2011

Kirjamessutiimissä 2011

Arkistoja, kirjastoja ja fasismin ajan tutkimusta Roomassa ja Villa Lantessa

Syyskuun puolen välin tienoilla Roomassa oli helle, mutta se ei ulottunut sisälle Galleria nazionale d’arte moderna e contemporanean arkistoon. Olin lyhyellä käynnillä Villa Lantessa ja Roomassa. Vielä viime metreillä ennen väitöskirjan esitarkastukseen jättämistä oli käytävä läpi yksi italialainen arkistokokonaisuus, fasismin ajan kuvataide-elämän mahtimiehen, kuvanveistäjä Antonio Marainin arkisto. Maraini oli sekä Venetsian Biennaalin pääsihteeri että ammattijärjestön, Sindacato nazionale fascista di belle artin pääsihteeri. Syndikaatit olivat tärkeitä fasistisessa järjestelmässä. Marainin mukana pääsin tutustumaan myös itselleni uuteen arkistoinstituutioon. Tutkin taidenäyttelyitä Suomen ja Italian julkisissa kuvataidesuhteissa 1920-luvulta toisen maailmansodan loppuun asti, ja Maraini liittyi niihin monin tavoin.

Edellisen kerran tein arkistomatkan Roomaan keväällä 2007, jolloin olin kaupungissa koko maaliskuun. Silloin tulivat tutuiksi etenkin Archivio Centrale dello Stato ja ulkoministeriön arkisto sekä kirjastoista Biblioteca di Archeologia e Storia dell’arte ja Biblioteca di storia moderna e contemporanea. Asuin silloinkin Villa Lantessa, jonka kirjastoa olen myös pystynyt hyödyntämään. Tuo kuukausi oli työntäyteinen – työskentelin pitkät päivät arkistoissa ja kirjastoissa, ja lauantai-iltapäivät ja sunnuntait oli omistettu museoille ja taidenäyttelyille. Väitöskirjani ei olisi mahdollinen ilman Roomassa löytämääni ja tutkimaani arkistoaineistoa.

Syyskuussa löysin Villan Lanten kirjastosta etsimäni pienen kirjasen, vuonna 1942 Istituto nazionale per le relazioni culturali con l’esteron sarjassa ilmestyneen italialais-amerikkalaisen Amy Bernardyn (1880–1959) kirjoittaman Finlandia e Roma -teoksen, joka oli aikoinaan kuulunut Torsten Steinbylle. Kyseinen instituutti perustettiin vuonna 1938 tehtävänään koota yhteen eri virastojen ja instituuttien hoitamiin Italian ulkomaisiin kulttuurisuhteisiin liittyvät asiat. Kirjanen on hauska pieni aarre, joka lyhyesti esittelee suomalaisten Rooma-suhteita keskiajalta alkaen. Oma suhteeni alkoi 14-vuotiaana, ja siitä alkaen Roomalla on ollut minulle erityinen merkitys. Villa Lanteen tutustuin jo muinoin opiskeluaikoina kahdellakin kurssilla. Viime vuosien arkistomatkoilla Villa Lante on tarjonnut miellyttävän ympäristön ja tukikohdan. Lisäksi se on merkinnyt tunnetta kuulumisesta siihen suomalaistutkijoiden joukkoon, joka on asunut siellä aina instituutin toiminnan alkuajoista lähtien, sekä ylipäänsä kuulumista niihin suomalaisiin, jotka kautta aikojen ovat tutkineet ja opiskelleet Roomassa.

Ehkä pitää paikkansa Amy Bernardyn väite, että vaikka Suomi, jään ja järvien maa, on kaukana Italiasta, sillä on hyvin intiimi ja melkein mystinen yhteys Italiaan ja Roomaan. Vai onko niin, edelleen Bernardya lainaten, että ”kukaan ei ole muukalainen Roomassa”?

 

Hanna-Leena Paloposki

Taidehistorian tutkija