Maitse ja meritse Roomasta Helsinkiin – hidas matkustaminen, oman aikansa anakronismi vai tulevaisuuden normi?

Roosa Kallunki ja Anna Vuolanto

”Rautatie on suuri keksintö. Hitaalla matkustamisella, jalkapatikalla tai purjehtimisella on omat erikoiset viehätyksensä, joita mikään muu ei korvaa, mutta viehättävää on myös rynnätä 20:nnen vuosisadan tapaan 100 kilometriä tunnissa nykyaikaisessa pikajunassa. Ihmiset, jotka eivät osaa nauttia semmoisesta matkasta, ovat vieraita omalle ajalleen, ovat anakronismeja.”
Matkakirja, Yrjö Koskelainen (1921)

Elämäntahti on yhä kiihtynyt: tehokkuus, tuottavuus ja nopeus ovat nyt avainsanoja. Olemmeko me siis anakronismeja, kun matkustamme junalla halki Euroopan aikana, jolloin lentoliikenne on hallitseva matkustusmuoto? Kahdennellakymmenennellä ensimmäisellä vuosisadalla raideliikennettä pidetään hitaana matkustamisena, vaikka pikajuna voi kulkea yli 200 kilometrin tuntivauhtia. Matkustaminen on kuitenkin muuttunut ja tulee muuttumaan: monen ahkeran Rooman-kävijän on jo vaikea olla miettimättä ilmastonmuutosta ja matkustamisesta koituvia päästöjä matkalippuja varatessaan.

Lähtöpäivänä Rooma oli sateinen.

Lähdimme Villa Lantesta Roomasta kohti Helsinkiä toukokuun toisena sunnuntaina, ja teimme matkaa kolme yötä ja kaksi päivää. Molempien matkustajien tausta on historian alalla, mutta maata pitkin matkaajina olemme erilaisia; toinen kokenut Euroopan läpi junailija ja toinen aloittelija.

Matkan ensimmäinen etappi oli Itävallan rautateiden (ÖBB) suora yöjuna Roomasta Bolognan ja Innsbruckin kautta Müncheniin. Käytössämme oli oma kuuden lepopaikan hytti: pari sänkyä piti varata matkatavaroille, sillä lattiapinta-alaa ei juuri ollut. Jokaisessa makuuvaunussa oli vaunuemäntä tai -isäntä, joka huolehti matkustajien tarpeista. Isäntämme myös tarjoili aamiaisen hytin ovelle. Aamiainen sängyssä baijerilaisista maisemista nauttien Alppien jäädessä taakse tuntui mukavalta luksukselta.

Aamuvarhaisella jossain Innsbruckin ja Münchenin välillä.

Saavuimme maanantaiaamuna Münchenin päärautatieasemalle, jossa söimme vielä rauhallisen brunssin asiaankuuluvine apfelstrudeleineen ja käsepretzeleineen. Aamupäivällä jatkoimme intercity-junalla kohti Hampuria. Matka sujui rattoisasti työskennellen ja maisemia ihmetellen. Lounasajan koittaessa siirryimme valkoisin pöytäliinoin varustettuun ravintolavaunuun, joka oli VR:n ravintoloihin tottuneelle suorastaan ylellistä. Ravintolassa oli luonnollisesti pöytiintarjoilu, mutta siitä huolimatta Suomea edullisempi hintataso.

Hamburg Hauptbahnhof.

Hampurista taipaleemme jatkui vielä samana iltapäivänä kohti Kööpenhaminaa. Reissun ensimmäiselle meriosuudelle pääsimme, kun juna rullasi Pohjois-Saksan Puttgardenissa sisään lauttaan. Se kulkee saksalaisen Fehmarnin saaren ja tanskalaisen Lollandin välillä – ja palvelee myös tax free -asiakkaita. Toinen vaihtoehto siirtyä maiden välisen rajan yli on lännempänä, jolloin laivamatka jää välistä ja juna kulkee Flensburgin kautta.

Pienen laivalla jaloittelun jälkeen pääsimme takaisin junaan, joka ajoi ulos lautasta Tanskan puolella Rødbyssä. Siellä meitä odotti matkan ensimmäinen rajatarkastus. Ratatöiden vuoksi matka  Kööpenhaminaan taittui bussilla, jonne saavuimme noin kymmeneltä illalla. Nukuimme makeasti ystävän luona, ja tiistaiaamuna jatkoimme Kööpenhaminasta Tukholman suuntaan. Olimme varanneet junamatkalle evääksi tanskalaiset smørrebrødit, mutta testasimme siitä huolimatta myös ruotsalaisen ravintolavaunun. Se oli niin tarjoiluiltaan kuin sisustukseltaankin hyvin suomalaisen vastineensa kaltainen, mutta radan tiukat kaarteet, jotka kuljettivat laseja pöydän laidalta toiselle, lisäsivät huomattavasti matkustamisen tuntua.

Vaikka ruotsalaisen Snabbtågin ravintolavaunun pöydissä ei ollut valkoisia liinoja, onneksi niissä oli reunat (kuten laseissakin).

Tukholmaan saavuimme tiistaina alkuillasta. Ensi töiksemme tilasimme juomat teemaan sopivalla tavalla asemaravintolassa, ennen kuin lopulta siirryimme metrolla ja bussilla kohti Södermalmia ja satamaa. Laivamatkalla nautimme buffet-illallisen merimaiseman äärellä. Ravintola yllätti positiivisesti erittäin kattavalla kasvisvalikoimalla, eikä Tukholman saaristokaan pettänyt idyllillään.

Tukholman saaristoa.

Laivayön päätyttyä olimme aikaisin keskiviikkoaamuna Turun satamassa, josta Helsingin juna pian lähti. Ravintolavaunussa söimme matkan viimeisen aterian, kaurapuuroaamiaisen. Kotiovilla olimme jo keskiviikkona aamupäivällä.

Tarkoituksenamme oli matkustaa Roomasta Helsinkiin mahdollisimman nopeasti maata pitkin. Vaikka tästä syystä olimme pyrkineet lyhyisiin junien vaihtoaikoihin, aikataulumme piti. Junat kulkivat ajallaan muutamista ratatöistä johtuvista erikoisjärjestelyistä huolimatta. Junamatkustaminen yllätti muutenkin helppoudellaan reissuparivaljakon aloittelijan. Matkalaukulle ja rinkalle löytyi hyvin tilaa ja saimme aina työskennellä mukavasti pöydän ääressä. Reissussa syöminenkin oli yllättävän helppoa, ja eväitä sai kaikilta asemilta kätevästi kaupasta mukaan. Myös ravintolavaunuissa oli kattava valikoima.

Kulkemalla joka sentin matkasta maan pinnalla etäisyydet hahmottuivat paljon selkeämmin kuin lentämällä. Juna-asemilla ei myöskään ole samanlaista jonotuskulttuuria, joka tekee lentomatkustamisesta tympeää. Lopulta maata pitkin matkustaminen ei tunnu kovinkaan suurelta vaivalta, vaikka aikaa tietysti kuluu enemmän. Maitse matkustaessa saa myös osansa todellisesta kieli- ja kulttuurikylvystä, maisemista puhumattakaan.

Historioitsijoille ei siis näytä olevan minkäänlainen ongelma olla anakronismi omalle ajalleen. Päinvastoin se tuo elämäntahdin hitaudellaan tutkittavien aikakausien rytmin kenties lähemmäksi. Toisaalta työntekokin onnistuu loistavasti raiteilla, mikä mahdollistaa ajatusten jäsentelyn ennen ja jälkeen Rooman työskentelyperiodin. Muutaman päivän matkanteko on oivallinen siirtymä arjesta toiseen, ja ajan kuluttaminen kiskojen kolkkeessa, töitä tehden tai ikkunasta ulos tuijottaen, saa pohtimaan kaiken kiireen ja suorittamisen tarkoituksenmukaisuutta. Se kasvattaa myös kärsivällisyyttä!

FM Roosa Kallunki on antiikin sosiaalihistoriaan erikoistunut väitöskirjatutkija Tampereen yliopistosta.

HuK Anna Vuolanto opiskelee yleistä historiaa ja taidehistoriaa Helsingin yliopistossa, ja osallistui Suomen Rooman-instituutin tieteelliseen kurssiin 2019.

Mainokset

Crypta Balbin näyttely: yksityiskohtia pyhiinvaelluksista

Eeva Ollila

Helsingin yliopiston historian maisteriohjelman kurssilla perehdyttiin Rooman historiaan ja merkitykseen eurooppalaiselle sivilisaatioille sekä siihen, miten antiikin ja keskiajan perintö on vaikuttanut eurooppalaiseen kehitykseen. Luentojen ja seminaarin lisäksi kurssin ohjelmaan kuuluivat tutustumisretket Rooman antiikin ja keskiajan kohteisiin. Viikon kurssilla vierailtiin myös Rooman keskiaikaisissa kirkoissa sekä birgittalaisluostarissa, joka sijaitsee Piazza Farnesella. Samalla paikalla toimi keskiajalla majatalo pohjoismaalaisille pyhiinvaeltajille. Vierailukohteet herättivät kiinnostuksen Roomaan tehtyihin pyhiinvaelluksiin. Keskiaikaiset pyhiinvaellukset ovat kiinnostava historiallinen ilmiö, koska ne yhdistivät aikakauden ihmisiä Euroopassa.

Antiikin ja keskiajan perintö -kurssin monista mieleenpainuvista vierailukohteista yksi kiinnostavista oli Crypta Balbi, joka on kansallismuseon kohteita Roomassa. Museon sijoilla oli alun perin Lucius Cornelius Balbuksen 13 eaa. rakennuttama teatteri. Crypta Balbi oli historian opiskelijalle mielenkiintoinen kohde, koska se esittelee historian ja arkeologian tutkimuksen näkökulmasta Rooman kaupungin historiallista kerrostumaa 2000 vuoden ajalta. Kurssin näkökulmasta näyttely oli antoisa, sillä se avasi aikakausien välistä jatkumoa. Rooman kaupungin muodonmuutokset antiikista keskiaikaan havainnollistuivat niitä käsittelevien kuvausten ja esineistön, kuten keramiikan ja rahojen, sekä eri aikakausien rakennuskantaa esittelevien selostusten kautta.

Keskiaikaisista pyhiinvaeltajista muodostunut käsitykseni on ollut, että paluu kotiseudulle oli olennaista pyhiinvaelluksissa. Etelä-Eurooppaa kaukaisemmilta alueilta tulleiden vaeltajien osalta herää kuitenkin kysymys, lähtivätkö kaikki heistä kuitenkaan lopulta paluumatkalle? Crypta Balbin varhaiskeskiajasta kertova osa avasi kysymystä. Näyttelyn perusteella 600-luvulta lähtien kaupunkiin alkoi saapua pyhiinvaeltajia muualta läntisestä Euroopasta. Jo seuraavalla vuosisadalla muualta tulevat ihmiset perustivat pysyviä yhteisöjä Pietarinkirkon alueelle avustaakseen maamiehiään näiden vierailujen aikana.

Näyttelyn mukaan jotkut pyhiinvaeltajista päättivät kuitenkin jäädä Rooman kaupunkiin, jotta he voisivat viettää elämänsä viimeiset hetket lähellä apostolien hautoja. Paluu saattoi olla joillekin vaeltajille ylivoimaisen vaivalloista, sillä varhaiskeskiajalla vaellukselle lähdettiin useimmiten hakemaan apua vammaan tai sairauteen. Lisäksi matkanteko lienee ollut keskiajan alussa vaikeaa, koska eurooppalainen tieverkosto ei ollut kehittynyttä. Eri puolilta Eurooppaa saapuneista pyhiinvaeltajista kertovat esimerkiksi Rooman katakombeista löydetyt vaeltajien rukouksilla ja nimillä varustetut seinäkirjoitukset.

Eeva Ollila on historian opiskelija Helsingin yliopistosta. Kirjoitus on osa kurssin Antiikin ja keskiajan perintö (Villa Lante 7.-14.1.2019) loppusuoritusta. Kurssin järjestämistä tuki Jenny ja Antti Wihurin rahasto.
Kuvat: Anu Lahtinen

Lähteet:
Katajala-Peltomaa, Sari, Krötzl, Christian ja Meriluoto-Jaakkola, Marjo (toim.). Suomalaisten pyhiinvaellukset keskiajalla: kun maailma aukeni. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2014.

Ei nimi miestä pahenna… mutta entä naista? Hajanaisia mietteitä roomalaisista nimistä ja nimeämiskäytännöistä

Tuomo Nuorluoto

Myöhäisantiikkinen piirtokirjoitus Bar S. Caliston nurkilta (CIL VI 1516). Monumentin pystytti Aur(elia) Publiana Elpidia, imettäjä (nutrix), rakkaalle emännälleen (patrona) ja ylhäissyntyiselle tytölle (clarissima puella) Lucia Septimia Patabiniana Balbilla Tyria Nepotilla Odaenathianalle. Kuten kuvasta näkyy, kiveä on sittemmin koristeltu myös nykyisten roomalaisten toimesta. Kuva: Tuomo Nuorluoto

Syksy Roomassa tarjosi monenlaista jännittävää. Uusia ja vanhoja tuttavuuksia, piirtokirjoituksia toisensa jälkeen, ja kaikenlaisia muita enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita. Katuja tallatessa voi baarin nurkalla sattumalta törmätä vaikkapa 300-luvulla eläneeseen, senaattorisäätyiseen tyttöön. Myös lukuisat kirkkojen pihat ja pylväskäytävät tarjoavat sielunravintoa nälkäiselle epigrafian ystävälle. Tämä kirjoitus ei kuitenkaan ole jonkinlainen henkilökohtainen muistelo stipendiajastani. Sen sijaan on parempi syöksyä in medias res, eli omassa tapauksessani roomalaisen onomastiikan maailmaan, josta seuraavat hajanaiset mietteet kumpuavat.

Toisinaan kuuluu näes sanottavan, että ei nimi miestä pahenna. Tämä pitää epäilemättä paikkansa, jos asiaa kysytään tasavallan ajan roomalaisilta aristokraateilta, jotka kantoivat sellaisia lisänimiä kuin Crassus ‘Lihava’ tai Flaccus ‘Hörökorva’. Niin ikään kunnialliset yläluokan nimet Scaurus ja Varus puolestaan viittasivat jalkojen ja säärien vääristymiin. Tämän tapaiset pejoratiiviset nimet, jotka viittasivat fyysisiin ja toisinaan henkisiin vajavaisuuksiin, olivat roomalaisen yläluokan parissa varsin tyypillisiä.

Mutta jos kerran nimi ei miestä pahenna, niin entäpä naista? Pejoratiiviset nimet eivät missään nimessä ole roomalaisen kulttuurin erityispiirre. Niitä on esiintynyt laajasti eri indoeurooppalaisissa kielissä ja myös suomessa, esimerkiksi 1500- ja 1600-luvun Turussa esiintyi sellaisia porvarisnimiä kuin Luupää, Porsas ja Muorinpoika (puhumattakaan muista, vulgaarimmista nimistä). Vastaavasti useimmille kieli- ja kulttuurialueille on ollut yhteistä se, että naisille tämänkaltaisia nimiä ei ole haluttu antaa. Rooma ei tässäkään suhteessa ollut poikkeus.

Tähän väliin muutama yleisluontoinen sana roomalaisten naisten nimistä. Tasavallan ajalla (509 – 27 eaa.) naisilla ei yleensä kerta kaikkiaan ollut yksilöiviä nimiä, ainakaan julkisesti. Antiikin kirjailijat, sikäli kuin ylipäänsä mainitsevat naisia nimeltä (monesti vain viitataan epämääräisesti sen ja sen miehen vaimoon/siskoon/tyttäreen), antavat yleensä vain yhden nimen, isän sukunimen feminiinimuodossa. Niinpä Publius Cornelius Scipio Africanuksen tytär on yksinkertaisesti Cornelia, Gaius Julius Caesarin tytär Iulia, ja niin edelleen. Tämänkaltainen järjestelmä oli luonnollisesti ongelmallinen tilanteissa, joissa tuli erottaa kaksi tai useampi samannimistä naista, etenkin sisarusta, toisistaan. Ongelma rajoittui kuitenkin pääasiassa perheen piiriin, sillä naisten julkinen liikkumavara oli tasavallan ajalla varsin kapea. Lisäksi julkisessa kontekstissa voitiin täsmentää naisen henkilöllisyyttä viittauksella aviomieheen – tai jopa lapsiin. Tarvittaessa naisille voitiinkin antaa yksilöivä etunimi, joista tunnemme esimerkkejä tasavallan aikaisista hautapiirtokirjoituksista (esimerkiksi CIL I2 16, Paulla Cn. f. Cornelia Hispalli, ’Paulla Cornelia, Gnaeuksen tytär, Hispalluksen vaimo’; aiheesta on instituutin entisen johtajan Mika Kajavan perusteellinen tutkimus).

Cornelia Africani f. Gracchorum, ’Cornelia, Africanuksen tytär, Gracchusten (äiti)’. Veistoksen jalustassa ollut piirtokirjoitus on Augustuksen ajalta, eli Corneliaa itseään huomattavasti myöhäisempi (CIL VI  10043 = 31610). Capitoliumin museot. Kuva: Lewis Webb
Paulla Cornelian hautapiirtokirjoitus Scipioiden haudasta, nyk. Vatikaanin museoissa (CIL VI 1294 =I2 16). Kuva: M. Clauss (Epigraphik-Datenbank Clauss-Slaby)]

Naisten etunimet eivät kuitenkaan koskaan olleet vakiokäytäntö. Vasta lisänimen (cognomen) käytön leviäminen toi yksilöivän nimen lopulta kaikille roomalaisille naisille (esimerkkinä sisarukset Iulia Agrippina, Iulia Drusilla ja Iulia Livilla). Lisänimet olivat alunperin olleet eräänlainen yläluokkaisten miesten etuoikeus, mutta tasavallan loppua kohti tultaessa niiden käyttö levisi myös muiden ryhmien pariin. Toisin kuin etunimien tapauksessa, myös naiset omaksuivat lisänimen, aluksi vähitellen, mutta pian yhä kiihtyvällä tahdilla, kunnes ensimmäisen vuosisadan aikana päästiin tilanteeseen, jossa käytännössä kaikilla naisilla oli yksilöivä lisänimi (mainittakoon lisäksi, että puhun ennen kaikkea vapaasyntyisistä naisista – vapautetuilla orjilla oli jo tasavallan ajalla muodostunut tavaksi, että lisänimenä toimi entinen orjanimi).

Caecilia Metellan, Quintus Creticuksen tyttären ja Crassuksen vaimon, hautamonumentti Via Appialla Roomassa (CIL VI 1274 = 31584). Varhainen esimerkki yläluokan naisesta, jolla oli lisänimi. Arvioiden mukaan monumentti rakennettiin Augustuksen ajan alkupuolella. Kuva: Wikimedia Commons

Ei liene täysin sattumaa, että lisänimen käytön yleistyminen osuu aikaan, jolloin roomalaisia naisia oli paitsi lukumäärällisesti enemmän, myös julkisessa elämässä näkyvämmin kuin aiemmin. Varhaisen keisariajan roomalainen yhteiskunta oli hyvin toisenlainen kuin varhaisen tasavallan ajalla, ja roomalaisilla naisilla oli vapauksia, joita heidän esiäitinsä eivät tunteneet. Kun naisia näkyi yhä enemmän julkisessa elämässä, oli luonnollista, että yhä useammalle annettiin yksilöivä nimi. Mitä useammalla tällainen nimi oli, sitä suurempi paine myös muilla oli antaa tyttärilleen vastaava nimi. Tietyn ajan kuluessa lisänimen antamatta jättäminen näyttäytyi varmasti vanhanaikaisena suurelle osalle roomalaisista.

Roomalaisen yläluokan parissa naisille annetut lisänimet harvemmin olivat tuulesta temmattuja, vaan nimivalinta kumpusi lähtökohtaisesti suvun traditioista. Jos perheessä oli käytössä jokin tietty lisänimi, oli luontevaa antaa se myös tyttärelle. Esimerkiksi Aemilius Lepidusten tyttärillä esiintyy lisänimeä Lepida, Caecilius Metellusten tyttärillä nimeä Metella, ja niin edelleen. Tilanne oli kuitenkin hieman ongelmallisempi, jos nimi oli luonteeltaan pejoratiivinen. Vaikka perinnölliset lisänimet, kuten Liciniusten Crassus, Aemiliusten Scaurus ja Quinctiliusten Varus, siirtyivät lähtökohtaisesti isiltä pojille, emme tunne yhtään Liciniaa, Aemiliaa tai Quinctiliaa nimillä Crassa, Scaura tai Vara. Flaccuksen feminiinimuotoa Flaccaa ei myöskään tunneta senaattorisäädystä, ja muissa sosiaaliluokissa nimen esiintymät ovat niin ikään laskettavissa yhden käden sormilla. Monissa tapauksissa tytär joko jäi ilman lisänimeä, tai vaihtoehtoisesti nimi oli haettava muualta sukutraditiosta, esimerkiksi äidin puolelta.

Yksi kikka kuitenkin oli, jos isänpuoleisen linjan nimi haluttiin tyttärelle antaa. Nimen pejoratiivista luonnetta voitiin tietyissä tapauksissa hälventää erinäisten diminutiivisten johtimien avulla, toisin sanoen muodostamalla alkujaan pejoratiivisen nimen pohjalta naiselle sopivammaksi koettu ”hellittelynimi”. Niinpä Varus, joka viittasi jalkojen kieroutumiin, taipui naiselle hyväksyttävään muotoon Varilla, ja suuriin korviin viittaava Flaccus puolestaan muotoon Flaccilla (tai vielä monimutkaisempiin muotoihin, kuten Flaccinilla). Vastaavia esimerkkejä on lukuisia. Sellaisenaan pejoratiivisia nimiä ei kuitenkaan naisille, harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta, haluttu antaa. Toisaalta myös miesten pejoratiiviset nimet jäivät vähitellen pois muodista, eikä varhaisella keisariajalla enää juurikaan otettu uusia vastaavia käyttöön, vaan yläluokan pejoratiivinen nimirepertoaari muodostui pääosin olemassa olevista, vanhoista tasavallan ajan lisänimistä.

Kirjallisuutta:
M. Kajava, Roman Female Praenomina: Studies in the Nomenclature of Roman Women (Acta Instituti Romani Finlandiae, 14), Roma 1994.

K. Stüber, T. Zehnder, U. Remmer (toim.), Indogermanische Frauennamen, Heidelberg 2009.

FM Tuomo Nuorluoto, Uppsalan yliopisto, oli instituutissa Amos Anderson –stipendiaattina syksyllä 2018.

Elina Vaaran Rooma

Eveliina Marjanen

Samoihin aikoihin, kun Suomen valtiolle vasta ostettua Villa Lantea ahkerasti kunnostettiin 1950-luvun alussa, Roomassa vietti aikaa myös runoilija ja kääntäjä Elina Vaara. Italian maata ja kieltä, erityisesti Etelä-Italian rentoutta ja rosoisuutta kovasti rakastava Vaara vietti talven 1952-53 poikkeuksellisen kylmässä ja koleassa Roomassa. Luin Vaaran talvesta kertovia päiväkirjamerkintöjä teoksesta Rooma – kirjailijan kaupunki (toim. Liisa Suvikumpu), ja kuljeskelin niistä inspiroituneena samoilla kaduilla. Viimeiset päivät EDUFI-harjoittelijana Suomen Rooman-instituutissa olivat aurinkoisia ja kirkkaita, varmasti lämpimämpiä kuin talvella 65 vuotta sitten.

Päiväkirjamerkinnät kertovat, että Elina Vaara kulki pitkin Rooman katuja sekä päämäärättömästi harhaillen, että nähtävyyksiä ja museoita vieraillen, välillä raitiovaunut veivät hänet kauemmaksikin keskustasta Veranon hautausmaalle ja Ostian kaivauksille asti. Vaaran majapaikka talven aikana sijaitsi Via Toscanalla Rooman vanhan keskustan pohjoisosassa, joten monet hänen päivittäisistä kävelyreiteistään kulkivat sillä suunnalla ja hän kuvaili niitä tarkasti: “Kävelen alas Piazza di Spagnalle, siitä Via della Crocelle, Ristin tielle, jolla ovat kaikki tarvitsemani asiat, poikkean rosticceriaan, sieltä latteria-kahvibaariin mukanani kaksi piirakkaa (calzonia), joista toisen syön jogurtin kera. Toinen varmasti maistuu palaillessani Pincion yli takaisin asunnolleni Via Toscanalle.” (2.1.1953)

Alue oli minulle osittain jo tuttu, sijaitsevathan lähellä mm. Villa Borghesen puisto, kallis ja kuuluisa katu Via Veneto ja Santa Maria della Concezione dei Cappuccini –kirkko ja sen yhteydessä oleva kapusiinimunkkien krypta tuhansine pääkalloineen. Via Toscana näyttää nykyisin siistiltä ja kalliinnäköiseltä kadulta, mutta päiväkirjamerkinnöistä paljastui, että 50-luvulla asia ei tainnut olla niin. “Huoneeni on käyttökelpoinen vain illalla niiden parin tunnin aikana, jolloin emäntä suvaitsee lämmittää keittiössä olevaa kamiinaa, josta johdot kulkevat huoneisiin: myöhemmin illalla ne ovat jo kylmät… – – Vastapäätä on ruma saksalainen kirkko, jonka kellot pauhaavat tuomioukkosen jyrinällä pyhäaamuisin – -“ (1.-6.1.1953). Kadun toisella puolella oleva kirkko on evankelisluterilainen Christuskirche, joka ei mielestäni ruma ollut, mutta siitä tietenkin puuttui katolilainen mahtipontisuus ja koristeellisuus. Koska en ollut liikkeellä pyhäaamuna, en voinut todistaa tuomioukkosen pauhua paikan päällä.

”Ruma saksalainen kirkko”,
Christuskirche Via Toscanalla

”Teki mieleni Colosseon ympäristön pikku kujia katsomaan. Siellä on pieni ravintolanpoikanen nimeltä “Cardello” (“Pikkuohdake”, samannimisellä kujalla). Seinäkello, viinilehtiköynnös maalattuna ympäri ja ystävällinen isäntäväki. Kaikki familjääristä. Isoja vaniljarinkeleitä. Ostin yhden minäkin ja söin sen kastellen Chiantiin niin kuin muut, vaatimattomat porvarit naapurikortteleista. Viihdyin, siellä oli aitoa.” (25.1.1953)

Eräs ravintola jäi erityisesti Elina Vaaran mieleen, ja hän kirjoitti siitä runoja ja useita päiväkirjamerkintöjä. Kuljin Via Toscanalta Colosseumille asti pitkin kaupungin kauniita katuja ja päädyin Al Cardellon eteen. Olisin mielelläni käynyt siellä syömässä (vaikkakin Tripadvisorin kävijöiden mukaan 47% kävijöistä on pitänyt sitä todella huonona…), mutta ravintolassa ei ollut illallisaika vielä alkanut. Ravintolasta tuli kuitenkin ulos ystävällinen tarjoilija, ja pyysin päästä kurkistamaan ravintolaan, sillä tiesin, että Elina Vaarasta kertova taulu on ainakin ennen ollut ravintolan seinällä. Siellä se edelleen oli, vaikkakin vähän kärsineen näköisenä.

Kujilla Pikku Ohdakkeen,
Colosseosta koilliseen,
värit puuntavat vanhojen seinäin,
kuin ohdakehöydyn ja heinäin,

ja siellä, jos käyt edelleen
on myöskin Pikku Ohdakkeen
rakastettava viinitupa,
johon oudonkin tulla on lupa.
– –
(25.1.1953)

Elina Vaaran Rooman-matkan varsinainen tarkoitus jäi minulle vähän epäselväksi. Hän oli matkustellut Etelä-Italiassa, Sorrennon niemimaalla miehensä Einari Wehmaan kanssa, mutta paluumatkalla päätti jäädä yksinään ikuiseen kaupunkiin miehensä jatkaessa matkaa takaisin Suomeen. Paitsi että hän Rooman-talven aikana oppi, miksi italialaisille kadotus on kylmä ja Danten Helvetin pahimpana rangaistuksena ikuinen jää, hän sai viimeisteltyä ison käännöstyönsä, jonka hän oli aloittanut jo vuosia sitten. Vaara sai Torquato Tasson Vapautetun Jerusalemin valmiiksi kesällä 1953 Sisiliassa, ja palasi syksyllä takaisin Suomeen. Käännöstyö oli hänen mukaansa niin raskas, että mietti jo sen jäävän viimeiseksi käännöksekseen. Toisin kuitenkin kävi, ja 50-luvun loppupuolella hän käänsi jo kovaa vauhtia Danten Jumalaista näytelmää ja käänsi myöhemmin vielä myös Petrarcan Sonetteja Lauralle.

Runoilija Torquato Tasso liittyy mielenkiintoisella tavalla myös Gianicolon kukkulaan ja Villa Lanten naapurustoon – elämänsä viimeiset vuodet 1500-luvun lopulla hän vietti Sant’Onofrion luostarissa aivan Lanten lähellä, ja istuskeli ison tammen alla. Näinä päivinä tammen jäänteet voi edelleenkin nähdä lyhyen kävelymatkan päässä Lantesta Vatikaaniin päin – puuraukasta ei ole paljoa enää jäljellä, ja sekin vähä mitä on, roikkuu nyt repaleisena raudalla tuettuna. Puun juurella olevassa laatassa kunnioitetaan arvostettua runoilijaa ja hänen elämäänsä.

La quercia del Tasso

Villa Lantessa Elina Vaara ei todennäköisesti kuitenkaan käynyt, vaikka tuona talvena Villa olikin jo instituutin käytössä ja osittain toiminnassakin. Italiaan hän palasi vielä useita kertoja, mutta ei enää Roomaan, ainakaan talvella. Veri veti etelään. “Ei täällä Roomassa muuten osata soittaa eikä laulaa. Nyt juuri yksi yrittää sillä tavalla että tuntuu kuin hän vain koko ajan tapailisi ääniä. Ei ole rytmiä, ei tunnetta niin kuin Napolissa” (16.1.1953).

Kirjallisuutta:
Saarenheimo, Kerttu (2001). Elina Vaara. Lumotusta prinsessasta itkuvirsien laulajaksi. Helsinki: SKS

Suvikumpu, Liisa (toim.) (2004). Rooma – Kirjailijan kaupunki. Helsinki: SKS

HuK Eveliina Marjanen
Italialainen filologia, Helsingin yliopisto
Instituutin EDUFI-harjoittelija syyskuusta joulukuuhun 2018

Lapsikulkueiden jalanjäljillä antiikin ja nykypäivän Roomassa

Roosa Kallunki

Vuonna 207 eaa. 27 tyttöä harjoitteli kuorona hymniä tulevaa lepytysrituaalia varten Rooman Capitolium-kukkulalla, kun yhtäkkiä salamanisku osui läheisellä Aventinus-kukkulalla olevaan Juno Reginan temppeliin (lisää salamaniskuista Roomassa johtaja Arja Karivieren blogikirjoituksessa). Tämän seurauksena suunniteltua lepytysrituaalia muokattiin hieman, ja samat lapset kulkivat lopullisessa rituaalissa kulkueena silloisen Rooman kaupungin ydinalueiden läpi välillä tanssien. Lopulta kulkue päätyi Aventinus-kukkulalle ja Juno Reginan temppelille, jossa lapset pääsivät vihdoin laulamaan harjoittelemansa hymnin.

Roomalainen historioitsija Livius kuvaa vuoden 207 eaa. tapahtumia kuuluisassa historiateoksessaan Ab urbe condita. Eikä edellä mainittu esimerkki suinkaan ole ainoa lepytysrituaalin kuvaus teoksessa, vaan Liviuksen mukaan tämän tyylisiä rituaaleja tarvittiin tasavallan aikaisessa Roomassa jatkuvasti lepyttelemään jumalia huonoina nähtyjen enteiden jälkeen. Kyseisen rituaalin kuvaus on kuitenkin Liviuksenkin mittapuulla harvinainen, sillä siinä kuvataan poikkeuksellisen yksityiskohtaisesti sekä itse rituaalin harjoitteluprosessia että sille keskeisen kulkueen reittiä.

Osana Villa Lanten ystävät ry:n stipendiaattikauttani olenkin syksyn aikana pyrkinyt seuraamaan antiikin roomalaisten lasten jalanjälkiä tutustumalla niihin fyysisiin tiloihin, joissa lapset toimivat uskonnon parissa Roomassa. Projekti on osa väitöskirjatutkimustani, joka käsittelee lasten osallistumista uskonnonharjoittamiseen antiikin Roomassa. Liviuksen kuvaus on yksi keräämäni aineiston yksityiskohtaisimmista kuvauksista lasten uskonnollisen toiminnan tiloista. Lähestyäkseni tutkimusaihettani käytännön kautta päätin seurata Liviuksen kuvaaman kulkueen reittiä nykyisessä Roomassa. Katkelmassa mainitaan ainakin kahdeksan paikkaa, joiden läpi kulkue lapsineen kulki.

roosa1
Apollon temppelin paikoillaan olevat pylväät ja podium ”lapsiperspektiivistä” käsin

Livius kertoo kulkueen lähteneen liikkeelle Apollon temppeliltä, joka oli ympäristöineen melko tyypillinen erilaisten kulkueiden aloituspaikka. Tämän jälkeen kulkue jatkoi silloisen kaupungin sisälle läpi Porta Carmentaliksen, jota kutsuttiin myös triumfiportiksi. Tämän päivän Roomassa Apollon temppelistä ovat jäljellä vain kolme pylvästä, podium sekä osia friisistä ja päätykolmiosta (osat löytyvät Musei Capitolinista ja Centrale Montemartinista). Porta Carmentaliksesta ei taas ole nyky-Roomassa jälkeäkään lukuun ottamatta siitä alkaneen kaarikäytävän osia, jotka nekin ovat suurimmaksi osaksi Liviuksen kuvaamien tapahtumien jälkeen rakennettuja.

roosa2
Triumfiportilta lähteneen kaarikäytävän jäänteitä

Kulkueen seuraavia vaiheita on helppo seurata, sillä Liviuksen kuvaamat tiet ja paikat ovat yhä olemassa, vaikkakaan eivät täysin samanlaisina kuin ne olivat tasavallan aikaisessa Roomassa. Antiikkisen Vicus Iugarius -tien (nyk. Vico Iugario) moderni perillinen seuraa pitkälti samaa reittiä Forumille kuin jo yli pari vuosituhatta sitten. Nykyään tien päästä ei tietystikään ole mahdollista päästä itse Forumille saakka, sillä arkeologisen alueen aidat katkaisevat tien. Alueen voi kuitenkin nähdä hyvin aitojen läpi, joten on mahdollista hahmottaa antiikkisten teiden uomat ja yhtymäkohdat Forumin kanssa.

Liviuksen mukaan seuraavaksi kulkue pysähtyi Forumilla, missä tytöt esittivät jonkinlaisen tanssin lyöden rytmiä jaloillaan ja kuljettaen köyttä käsistä käsiin. Tämän rituaaliosuuden jälkeen kulkue jatkoi Vicus Tuscus -tietä (nyk. Via di S. Teodoro) ja Velabrumin entisen suoalueen (suunnilleen nykyinen Via del Velabro) läpi Forum Boariumille. Näitäkin tielinjoja mukailevat nykyiset kadut, joten antiikinaikaista reittiä on helppo seurata.

roosa3
Näkymä Forumille Vico Iugarion päästä

Forum Boariumilta kulkue suuntasi ylöspäin Aventinus-kukkulalle Clivus Publicius -tietä pitkin (nyk. Clivo dei Publicii) ja Juno Reginan temppelille. Tässäkin tapauksessa antiikkinen tie on ainakin nimensä perusteella yhä käytössä, vaikka nykyinen tie ei ilmeisesti aivan täysin seuraakaan antiikista esikuvaansa. Itse kulkueen päätöspisteen, Juno Reginan temppelin sijainti ei ole säilynyt meidän päiviimme. Varmaa on ainoastaan se, että temppeli sijaitsi Aventinuksella. Päätin lopettaa oman kävelyreittini tämä vuoksi toisenlaiseen pyhään paikkaan, Santa Sabinan kirkkoon. Sitä ei ehkä ole omistettu Juno Reginalle, mutta kuitenkin toiselle naispuoliselle pyhälle henkilölle, pyhälle Sabinalle.

roosa4
Näkymä Forum Boariumille. Entinen karjatori on lehmien sijaan nykyään täynnä autoja

Kaiken kaikkiaan Liviuksen kuvaama lasten kulkema reitti oli noin 1,8 kilometriä pitkä ja tansseineen kulkueella kesti luultavimmin suunnilleen tunnin verran päästä määränpäähänsä. Loppumatka oli vielä paikoin jyrkkää ylämäkeä Aventinuksen rinnettä pitkin, minkä jälkeen lapset lauloivat lopulta hymninsä. Tehtävä kaikkine eri osineen ja harjoitteluineen ei siis ollut kovin yksinkertainen vastuussa oleville nuorille tytöille. Tutkijalle jalkautuminen itse tapahtumapaikoille oli perspektiiviä tuova kokemus, joka toi tutkittavina olevat lapset hieman lähemmäksi.

roosa5
Kulkueen kulkema reitti hahmoteltuna nyky-Roomaan Google Mapsin avulla


FM Roosa Kallunki
Historia, Tampereen yliopisto
Villa Lanten ystävät ry:n stipendiaattina 1.9.-30.11.

Teksti ja kuvat: Roosa Kallunki

Pässiparaati ja sata kirkkoa

Ulriika Vihervalli

sdr

Pääsiäissunnuntaina juna jätti minut Roomaan kolmen kuukauden post doc -tutkimusta varten. Terminin kaaos ei anna kaupungista idyllistä vaikutelmaa oli sitten pyhäpäivä tai ei, joten pääsiäismaanantaina suuntasinkin heti Via Appialle, jossa pässilaumat kipittivät roomalaista tietä pitkin vanhojen hautojen reunustamina. Maisemaa katsellessa alkoi vanhan Rooman tuntu vihdoin elvytä, ja Lago Albanolle kävellessäni pohdin projektiani. Työni oli kartoittaa myöhäisantiikin Rooman julkisia tiloja, ja tutkia, miten tietyt kaupungin alueet olivat ongelmallisia kristillistymisen jälkeen 400- ja 500- luvuilla. Vaikka Konstantinus Suuren toimesta aloitettiin upeita kirkkoprojekteja 310-luvulla, ei kaupungin ytimeen ilmestynyt kirkkoja ennen 500-lukua – monia teorioita on esitetty viivästymisen selitykseksi.

Aikani kului American Academyn ja Istituto Patristico Augustinianumin kirjastoissa istumiseen, Rooman varhaiskristillisten kirkkojen kartoittamiseen ja niiden ympäristöjen hahmottamiseen. Kirjastopäiviä seurasivat kirkkopäivät, jolloin kiirehdin basilikasta toiseen rakennusten alla olevia jäänteitä metsästäen – jotkut ovat säilyneet hyvin, jotkut eivät lainkaan, ja monet kaivaukset eivät ole avoimia yleisölle tai ovat auki vain kerran kuussa tiettynä keskiviikkoiltapäivänä kello 15.30-17.00, jos sillä tuulella ollaan! Tarkka ja kärsivällinen siis pitää olla, kun lähtee Rooman vanhoja kirkkoja tutkimaan. Santi Nereo ed Achilleo -kirkkoon pyrin kolme kertaa ennen kuin löysin ovet aikataulun mukaisesti avoimena – pieni ja kaunis kirkko Caracallan kylpylän luona, joka on todennäköisesti kiinni.

sabinaVaikka suosikkia ei kai saisi olla, ei Roomasta kuitenkaan löydä upeampaa kirkkoa kuin vuoteen 432 jaa. mennessä valmistunut Santa Sabina, jonka alkuperäismuoto on säilynyt ja jonka 100-luvulta olevat pylväät laitettiin kirkossa uusiokäyttöön. Basilika rakennettiin Aventinus-kukkulalle aiemman domuksen tai insulan päälle, ja sen takaseinällä on yhä värikäs mosaiikki, joka ilmoittaa illyrialaisen Petrus-papin kirkon rakennuttajaksi paavi Celestinuksen aikaan (422-432 jaa.). Mosaiikin alla on kuuluisa puuovi, jossa ehkä lienee yksi varhaisimmista Jeesuksen ristiinnaulitsemiskuvauksista. Jos Santa Sabina ikinä tarvitsee uutta talonmiestä tai vaikka lattianpesijää, lähetän hakemukseni heti.

Basilikan vieressä on myös upea 1200-luvun Santi Bonifacio e Alessio -kirkko, joka on rakennettu vanhemman, pyhän Alexiuksen  titulus-kirkon päälle. Kun kävin kirkossa, sain kuunnella venäläisen pyhiinvaellusryhmän laulua, kun he lupia kyselemättä asettuivat alttaria kohti hymniä esittämään. Aventinuksella on myös Pyhän Priscan kirkko, jonka alla on mithraeumin jäännökset, ja kukkulalla on ollut myös Isis-jumalattaren pyhäkkö Santa Sabinan lähettyvillä. Naapurustolla oli siis jo 400-luvulla kolme kirkkoa lyhyen kävelymatkan päässä toisistaan, rakennettuna vanhojen talojen ja edesmenneiden kulttipaikkojen sekaan. Ehkä kirkkojen uupuminen Rooman ytimestä, lähinnä foorumin ympäriltä, tuntuu oudolta, jos unohtaa, miten monipuolinen myöhäisantiikin kulttuuri yhä oli ja miten uskonnot elivät kaupungissa monessa muodossa. Mahtipontisten ja yksiväritteisten kristillistekstien edessä on helppo unohtaa monivivahteisempi todellisuus.

trude

Monia kirkkoja jäi myös näkemättä kolmenkin kuukauden jälkeen. Perustavaan perehtymiseen tarvitsisi yhden elämän verran aikaa, ja joillakin on ollut siinä suhteessa minua parempi onni. Niinpä yhtenä iltapäivänä suunnistin Cimitero Acattolicoon, Rooman protestantiselle hautausmaalle, koska halusin tavata suuren roomalaisen: saksalaishistorioitsijan Richard Krautheimerin, jonka elämäntyönä oli Rooman kaupungin tutkimus. Vuonna 1980 ilmestynyt Rome: Profile of a City, 312-1308 on vieläkin keskeinen työ kaupungin kehittymisestä ja sen ideologisesta merkityksestä kattaen nöyrästi tuhat vuotta. Hautausmaan kissojen ja Roomaan eksyneiden ja siellä kuolleiden keskellä Krautheimer ja hänen taidehistorioitsijavaimonsa Trude olivat myös. Krautheimer oli onnistunut siinä, mitä monet ovat havitelleet: elämänsä lopussa hänestä oli tullut civis romanus. Lähes neljäkymmentä vuotta on nyt kulunut hänen kirjastaan, ja uudet löydöt yhä kehittävät tulkintoja Rooman kaupungin vaiheista: rakennukset, jumalat ja tutkijat vaihtuvat. Pässit pysyvät.


 FT Ulriika Vihervalli
Suomen Rooman-instituutin post doc -stipendiaattina 1.4.–30.6.

Mehiläisten Rooma

Kaisa Illukka

Illukka_6Työskentelen taiteessani ekologian ja ekologisten kysymysten parissa; mietin erityisesti sitä, kuinka koemme suhteemme ei-inhimilliseen luontoon ja kuinka tämä kokemuksemme rakentuu ja muuttuu. Roomassa työskentelyssäni keskeistä oli perehtyä antiikin mehiläis- ja kasvikulttuuriperintöön, mytologiaan ja kuvastoon ja ylipäänsä laajemmin ajatellen länsimaisen luontosuhteen juuriin. Yhtä tärkeä osa työskentelyäni on tässä hetkessä elävä luonto eli eteläeurooppalaisen kasviston ja mehiläisten läsnäolo suurkaupungissa. Ajattelen ne työtovereinani, ja tarkkailen, kuinka ne tuottavat ”luonnon kirjoitusta” muinaisen ja kerroksellisen ihmiskulttuurin päälle, ja toisaalta toimivat vuorovaikutuksessa sen kanssa.

Villa Lanteen saavuttuani etsin kirjastosta käsiini pari antiikin roomalaisten luontosuhdetta käsittelevää kirjaa (Hughes: Ecology in Ancient Civilizations ja Thommen: An Environmental History of Ancient Greece and Rome). Niiden pohjalta kävi pian selväksi, että senaikaiset luontosuhteet, olipa kyse mehiläisistä tai vaikkapa metsistä, olivat keskeisesti varsin opportunistisia hyötysuhteita. Toki moniin olioihin ja ilmiöihin suhtauduttiin myös (nykyaikaisen luonnontieteellisen tiedon puuttuessa) pelolla, kunnioituksella ja myyttisesti. Näin vuosituhansia myöhemmin on kuitenkin vaikea päästä käsiksi entisaikojen ihmisen sisäiseen luontokokemukseen. Mutta jos ajatellaan omaa kiinnostuksenkohdettani mehiläisiä, ne olivat osa maataloutta, hyödynnettävä luonnonvara ja kovasti arvostetun hunajan tuottajia. Siksi oli pelkästään järkevää luoda mehiläistenhoidon ja hunajantuotannon jumaluus (Mellos/Mellona), aivan samalla tavoin kuin jokaiselle maanviljelyn vaiheelle ja osa-alueelle oli kaikille oma jumaluutensa, mahdollisimman hyvien satojen takaamiseksi.

Vatikaanin museo 7
Mehiläinen Vatikaanin museoiden kartalla

Vergilius kuvaa Georgica – Maanviljelijän työt -kokoelmassaan seikkaperäisesti mehiläistenhoitoa, ja oikeastaan itse ekologista hyönteistäkin, yllättävän hyvin aikaansa nähden. Ennen sokerintuotantoa hunajalla olikin merkittävämpi asema maanviljelyssä, siksi myös mehiläisen merkitys oli suurempi kuin myöhempinä vuosisatoina, jolloin hunaja oli menettänyt asemiaan eikä pölytyksen merkitystä vielä kaikessa laajuudessaan ymmärretty.

Roomalainen, kulttuurinen mehiläissuhde painottuikin omassa tarkastelussani enemmän barokkiaikaan ja mehiläismotiivin hallitsevuuteen kaupungin barokkiarkkitehtuurissa ja -taiteessa. Osallistuin toukokuussa Sveitsin Rooman tiede- ja kulttuuri-instituutin monialaiseen mehiläiskonferenssiin maailman ensimmäisen mehiläispäivän kunniaksi. Kahden päivän tapahtuma tarjoili paitsi eurooppalaista mehiläistutkimusta ja -taidetta, myös tutustumista roomalaiseen mehiläistenhoitoon ja hunajantuotantoon sekä aiheeseen liittyviä työpajoja ja opaskierroksia. Osallistuin Barberini-suvun mehiläistunnusta esittelevälle arkkitehtuurikierrokselle, joka oli mainio johdanto ja oman havainnon orientoiminen mehiläisten jäljittämiseen Rooman kaupunkikuvassa ja museoissa. (Kierroksen jälkeen en voinut enää olla näkemättä mehiläisiä, siis Barberineja kaikkialla. Niitä totisesti on.)

Melissographia_Stelluti
Melissographia

Barberini-suvun mehiläistunnus pohjautunee vuonna 1625 julkaistuun ensimmäiseen tieteelliseen (mikroskoopin avulla tehtyyn) mehiläispiirrokseen, ”melissographiaan”, johon paavi tykästyi ja vaihtoi Barberinien silloisen paarmatunnuksen kolmeksi mehiläiseksi. Paavin mehiläisinnon taustalla oli toki myös hyönteisen merkitys kristillisessä symboliikassa ahkeruuden ja muiden hyveiden vertauskuvana. Myös Villa Lanten seinällä olevasta Historia d’Italia -maalauksesta voi hahmottaa himmeän mehiläiskolmikon. Barberini-mehiläiset eivät sinänsä näy työssäni, vaan ne olivat ennemminkin kulttuurinen viitekehys aihepiiriin Rooma ja mehiläiset.

Palazzo Barberini 8
Palazzo Barberini

Vaikka Rooman kulttuurihistoria on kaupunkikuvassa ohittamaton ja hallitseva, oma kulkemiseni mesipistiäisten perässä näytti kaupungista toisenlaisen puolen, ehkä vähemmän ihmiskeskeisemmänkin: lopulta Roomakin rakentuu luonnonmateriaaleista ja luonnonlakien mukaan, pitkä kulttuuriaika tavallaan rakentuu luonnon päälle tai sen kanssa yhteenkietoutuneena, mitä ihmiset eivät aina ajattele. Käänsin tämän asetelman toisinpäin ja havainnoin, kuinka ei-inhimillinen luonto (tässä tapauksessa kukkakasvit ja mehiläiset) kirjoittaa vuorostaan kulttuurin päälle ja väleihin: puna-apila kukkii Colosseumilla, arkisena, sattumanvaraisena, rikkakasvina, ylimääräisenä, mutta silti samalla vahvana ja perustavana. Kukaan ei valokuvaa tai katso puna-apilaa (paitsi minä), kaikki kuvaavat viereistä tiilirakennusta. Mutta tiilikin on hiekkaa…

Tämä kuvissakin näkyvä päätyöni täällä on siis eräänlainen eurooppalaisen luonto-kulttuurin mehiläiskartta, jonka suurinta, keskusosaa on ollut luontevaa tehdä länsimaisen kulttuurin perustalla Roomassa. Kirjontatekniikkaa käytän, koska se on hidasta, meditatiivista, vähän hankalampaa kuin esimerkiksi piirtäminen ja siinä välineenä on neula, ikään kuin mehiläisillä. Kirjon siis kukkia, joissa olen nähnyt jonkun sortin mehiläisen pölyttämässä. Ja pääasiassa kukkia, jotka kasvavat jollakin historiallisella merkkipaikalla; ikäänkuin luonnon ja kulttuurin ajan rinnastamisesta on kyse, mehiläinen elää muutamia päiviä ja kasvit valtaavat antiikkiset muurit ja rauniot, jotka toisaalta ovat kestäneet 2000 vuotta…


TeM, TaM Kaisa Illukka
Residenssitaiteilijana Villa Lantessa 1.5.-31.8.2018