Säätiö, asiamies?! Mitä ne oikein on ja mitä ne tekee?

Suomen Rooman-instituutti eli kavereiden kesken Villa Lante on Säätiön Institutum Romanum Finlandiae perustama ja ylläpitämä tutkimuslaitos. Varsin harvat instituutista tietävät tosin ovat tietoisia tästä järjestelystä. Toisin kuin monissa muissa maissa Suomen ulkomailla toimivat instituutit ovat yksityisten säätiöiden perustamia ja ylläpitämiä eli ne ovat osa kansalaistoimintaa, vaikka saavatkin rahoituksensa pääasiassa valtiolta.

Säätiössä on hallitus ja valtuuskunta, jotka huolehtivat instituutin toiminnan perusedellytyksistä kuten rahoituksen saamisesta ja yleisestä hallinnosta. Hallituksen päätöksen toimeenpanosta huolehtii paitsi tietysti instituutin henkilökunta myös asiamies, joka on jonkinlainen joka paikan höylä sekä se henkilö, jolla on useimmat toiminnan lankojen päistä hyppysissään.

Asiamies Viitanen ja säätiön valtuuskunta tutustumassa remontoituun Kansalliskirjastoon
Asiamies Viitanen ja säätiön valtuuskunta tutustumassa remontoituun Kansalliskirjastoon

Säätiön asiamiehinä on toiminut vuodesta 1938 alkaen aikamoinen joukko asialleen omistautuneita henkilöitä sekä sihteerin että asiamiehen nimityksellä. Tiedeinstituutti kun olemme, niin myös asiamiehet ovat aina olleet jonkin instituutin keskeisen alan edustajia. Näin myös allekirjoittanut, joka aloitti Liisa Suvikummun sijaisena keväällä 2012 ja päätti kautensa nelisen vuotta myöhemmin. Aiemmin olin ollut instituutissa opiskelijana ja tutkijana, mutta pääsy katsomaan sen toimintaa toiselta puolelta on ollut varsin opettavaista ja välillä jopa suorastaan ihmeellistä.

Asiamies huolehtii tietysti instituutin hallinnosta ja taloudesta, mikä saattaa tuntua kovinkin tylsältä pintapuolisesti ajatellen. Mutta kun joutuu seikkailemaan kahden eri maan lainsäädännön ja toimintakulttuurin välimailla, niin monet yksinkertaisiltakin tuntuvat asiat muuttuvat varsin jännittäviksi… Asiamies joutuu shakinpelaajan tavoin miettimään mitä seuraamuksia milläkin hallituksen päätöksellä mahtaa olla eri ympäristöissä, ottamaan selvää ja kyselemään jopa vastaajien kärsivällisyyttä koetellen yksityiskohtien yksityiskohtia – ja aina on oltava myös varasuunitelma ja varasuunnitelman varasuunnitelma. (Ja sittenkin Italia usein yllättää!)

Perushallintorutiinien lisäksi neljän vuoden aikana olen päässyt järjestämään bileitä, suorastaan jatkuvasti: säätiön 75-vuotisjuhlat, instituutin 60-vuotisjuhlat sekä Wihurin stipendin 50-vuotisjuhlat. Instituutin pitkää ja hienoa historiaa kelpaa juhlistaa aina uudestaan! Samalla olemme selvitelleet myös uusia puolia instituutin historiassa, kuten esimerkiksi Suomen tiedemaailmassa aika ainutlaatuista, puolivuosisataista säätiöiden välistä yhteistyötä Jenny ja Antti Wihurin rahaston kanssa.

Instituuttien välinen yhteistyö on myös ollut hauskaa ja vaihtelevaa. Yhdessä olemme opiskelleet kaikenlaista mm. lainsäädäntöä, työnantajana olemista ja viestintää. Yhdessä olemme järjestäneet erilaisia tapahtumia Suomessa ja muuallakin. Tapaamiset ero puolilla Eurooppaa sijaitsevissa instituuteissa ovat hieno tapa tutustua paitsi isäntiin myös itse asemamaihin. Tiedeinstituuttifoorumi eli tiedeinstituuttien oma yhteistyöelin on tuonut lisänsä myös asiamiehen arkeen – vuonna 2015 teimme mm. selvityksen tiedeinstituuttien toiminnasta.

Mutta vahvimmin muistoihin jäävät kaikki ihanat ihmiset, joihin on asiamiehen tehtävässä päässyt tutustumaan – henkistä ja fyysistä avunantoa ja tukea, paljon naurua ja joskus kyyneleitäkin! Lähimpinä työtovereina tietysti apulaisasiamiehet Johanna Rassi sekä Laura Nissin, instituutin henkilökunta johtaja Tuomas Heikkilän johdolla, säätiön aktiivinen ja asiantunteva hallitus sekä valtuuskunta. Lisäksi asiamieskollegat, instituuttiverkoston toimijat, ministeriöiden virkamiehet, kirjanpitäjät, tilintarkastajat, muiden säätiöiden edustajat, lähetystöt Suomessa ja Italiassa, instituutin opiskelijat, tutkijat, opettajat, jne. Suuret kiitokset, halaukset ja italialaiseen tapaan moiskuvat poskisuudelmat teille kaikille!

Uusi ja vanha, eli säätiön asiamies 2012-16, FT Eeva-Maria Viitanen sekä uutena asiamiehenä elokuussa 2016 aloittanut FM Reima Välimäki jäätelöllä Helsingissä. Mukana myös säätiön apulaisasiamies Laura Nissin
Uusi ja vanha kohtaavat, eli säätiön asiamies 2012-16, FT Eeva-Maria Viitanen sekä uutena asiamiehenä elokuussa 2016 aloittanut FM Reima Välimäki jäätelöllä Helsingissä. Mukana myös säätiön apulaisasiamies Laura Nissin

FT Eeva-Maria Viitanen
Säätiön asiamies 2012-2016 ja instituutin tutkijalehtori 1.8.2016 alkaen

Suomalaisia Rooman katukuvassa

Luultavasti kaikki suomalaiset Villa Lanten kävijät tuntevat instituutin vieressä seisovan Herman Liikasen rintakuvan. Vapaustaistelija Liikanen ei kuitenkaan ole ainoa suomalainen, josta voi löytää merkkejä Rooman katukuvassa.

Eräs toinen tälläinen, useimmille suomalaisille luultavasti hieman Herman Liikastakin tutumpi hahmo, on Eino Leino. Häntä ei sentään ole muistettu patsaalla, mutta komealla muistotaululla kuitenkin. Muistolaattaa voi ihailla kun laskeutuu Gianicololta Tiberin varrelle, osoitteeseen Lungotevere Prati 17. Leino vietti Roomassa talven 1908-09 valmistellen käännöstään Danten Jumalaisesta näytelmästä, ”Rooman universaaliuden inspiroimalla rakkaudella,” kuten plakaatissa tiedetään kertoa.

Leinon_muistolaatta

”Tässä talossa vuosina 1908-1909 suuri suomalainen runoilija Eino Leino käänsi Jumalaisen näytelmän Rooman universaaliuden inspiroimalla rakkaudella”

Luultavasti Leino tarvitsi kylläkin muutakin kuin pelkkää runoilijan inspiraatiota. Hän oli ottanut kolossaalisen käännösprojektin harteilleen juurikaan italian kieltä tuntematta, joten Roomassa oleskelu tuli epäilemättä myös hyvin konkreettiseen tarpeeseen. Kaupunki houkutuksineen tosin oli estää miehen hyvät aikeet: ”Ensiksikin tekee Rooma itse voitavansa estääkseen työnteon. Päivä päivältä vetää se yhä enemmän puoleensa. Kaikki aikakaudet myllertävät yhtaikaa poloisen suomentajan aivokomeroissa. Huomaan jo nyt tulevani Rooma-hulluksi niin kuin niin monet tuhannet ennen minua ovat tulleet” (Eino Leino, teoksessa Rooma – kirjailijan kaupunki).

Toinen suomalaiskirjailija, jonka nimeen ei välttämättä aivan ensimmäiseksi uskoisi törmäävänsä ikuisessa kaupungissa, on Pentti Saarikoski. Runoilijan löytääkseen ei tarvitse kulkea kauas Leinon muistoplakaatilta, mutta joka tapauksessa täytyy jälleen ottaa muutama askel korkeussuunnassa alaspäin ja laskeutua portaat aivan Tiberin ääreen. Pitkin joen reunamuuria on nimittäin asetettu pitkä rivi tauluja eri kirjailijoiden ja runoilijoiden aatteista Roomasta. Ponte Sant’Angelon kupeessa on tauluja Ovidiuksesta Danteen, Ungarettista Pennaan ja Joycesta Majakovskiin, kunnes lopulta Pier Paolo Pasolinin vasemmalta puolelta löytyy myös ikioma Penttimme.

saarikoski

 Ote Pentti Saariksoken (sic) päiväkirjasta

Saarikoskelta (tai ”Saariksokelta” kuten nimi tauluun on kirjoitettu) on valittu Roomaa käsittelevä päiväkirjakatkelma. Siinä hän kertoo omat impressionsa kaupungista päivänä, jolloin hän on ”jostain syystä onnellinen” kävellessään Janiculumin pyöreäkivisiä teitä yhdessä ”koko ihmisen ylpeän heimon” kanssa. Jos Saarikosken hengentuotteita tahtoo ihastella Tiberin varressa omin silmin, kannattaa luultavasti olla liikkeellä nopeasti, sillä suurin osa lasitauluista on ilkivallan peruina jo lukukelvottomassa kunnossa – kuten kuvastakin voi aavistaa.

Tähän taitavat päättyä ainakin viralliset viittaukset suomalaisiin. Roomasta vaikuttuneelle Jean Sibeliukselle on tosin koitettu järjestää oma muistolaatta hänen suosimansa Grand Hotel de la Minerven seinään Pantheonin läheisyydessä, mutta ainakaan vielä hanke ei ole toteutunut. Sibeliuksen ystävä ja tukija Axel Carpelan oli patistanut säveltäjää ammentamaan inspiraatiota Italiasta: ”Te olette istuskellut aika lailla kotona, hra Sibelius, Teidän on aika matkustaa. Myöhäissyksyn ja talven oleskelette Italiassa, maassa jossa oppii cantabilen, sopusuhdan ja harmonian, plastiikan ja viivojen symmetrian, maassa missä kaikki on kaunista – rumakin” (Erik Tawastsjernan Sibelius-elämäkerrasta). Roomassa Sibelius kävi ainakin kolmesti, tosin kroonisista rahavaikeuksista kärsinyt, mutta maailmanmiehen hienostuneen maun omaksunut säveltäjä ei malttanut olla vierailematta roomalaisilla räätäleillä teettämässä itselleen kalliita pukuja, joten ainakin hänen taloutensa kannalta lienee ollut parempi ettei matkoja Italiaan ollut liiaksi.


Juuso Kortelainen

Instituuttiharjoittelija

Näköaloja Villa Lantesta – ja Lanteen

Villa Lante on tunnettu verrattomasta näköalastaan, joka on inspiroinut kirjailijoita, taiteilijoita ja tutkijoita kautta aikojen, aina tämän blogin nimeä myöten. Renessanssihuvilan loggiasta avautuu Roomaan upea näkymä, jota osattiin arvostaa jo antiikin aikana. Roomalainen runoilija Martialis (n. 40-104) tunsi Janiculum-kukkulan tenhon ja hänen runonsa (4,64) säkeet ”Hinc totam licet aestimare Romam”, eli ”täältä voi arvioida koko Roomaa” on ikuistettu myös Villa Lanten loggian seinälle.

p_Hinclicet

Kaupunkikuvaa hallitsee kuitenkin rakennus jota Martialis ei tuntenut. Kuvan keskellä kohoaa ”Kermakakkuna” ja ”Kirjoituskoneenakin” tunnettu Italian kuninkaan Viktor Emanuel II:n muistomerkki ”Isänmaan alttari”, tuttavallisesti Vittoriano.

p_Näkymä_Lantesta

Majesteetillinen muistomerkki koostuu kuninkaan ratsastajapatsaasta ja tätä ympäröivästä, monumentaalisesta portaikosta terasseineen Capitolium-kukkulan rinteessä. Muistomerkki vihittiin käyttöön vuonna 1911, lähes kolmekymmentä kestäneiden vuotta rakennustöiden jälkeen. Monumentin suunnitellut arkkitehti G. Sacconi ei edes ehtinyt nähdä työnsä valmistumista vaan hänen kuolemansa jälkeen 1905 tarvitiin kolmen suunnittelijan ryhmä viemään projekti päätökseen. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen (1921) myös Tuntematon Sotilas sai Vittorianosta viimeisen leposijansa. Monumentin yläterassia hallitsevat nelivaljakkopatsaat lisättiin vuonna 1927.

Sisätiloissa on nykyään Italian yhdistymiselle omistettu museo, Museo centrale del Risorgimento al Vittoriano.

p_Kermakakku

ratsastajapatsas

Monumentin ylimmälle terassille on nykyään pääsy hissillä ja näköala Vittorianon kattotasanteelta houkutteleekin turisteja. Näkymät ovatkin erinomaiset ja kuten irvileuat muistuttavat, eivät vähiten siksi, että tämä on ainoa paikka Rooman keskustassa jonne tämä rakennus ei näy!

Terassilla voi tehdä pikakertauksen Rooman topografiasta ja Forum Romanumin rakennushistoriasta.p_forum

Myös monet tutut maamerkit näkyvät, bongaa kuvasta Pietarinkirkon kupoli ja Pantheon!

PK_Pantheon_PG

Vittoriano sijaitsee Piazza Venezian laidalla

p_piazzavenezia

Terassin päätyjä hallitsevat massiiviset nelivaljakko-pronssipatsaat, jotka hieman rajoittavat näköalaa.

p_quadriga

Mutta ei huolta, näkyyhän sieltä Villa Lantekin!

p_Lante


Näköaloja ihaili Laura Nissin, Villa Lanten Ystävät ry:n stipendiaatti 2015

 

Pyhän Methodioksen jäljillä

Tutkimuksen metodityöpaja 18.1.-7.2.2016

Basilica di San Clemente.
Basilica di San Clemente.

Laskeutuessamme San Clementen basilikan uumeniin tammikuun loppupuolella saimme vastaamme lähetyssaarnaajaveljesten Kyrilloksen ja Methodioksen viileän, suorastaan analyyttisen tuijotuksen. Legendan mukaan veljekset saapuivat Roomaan vuonna 869 tuoden mukanaan Paavi Klemens I:n pyhäinjäännökset Krimin niemimaalta. Roomaan saavuimme mekin, tosin ilman yhtä arvokkaita tuomisia, innokas joukko antiikin ja keskiajan tutkijoita. Olimme Pyhän Methodioksen jäljillä. Tammi-helmikuun vaihteessa Suomen Rooman-instituutissa järjestettiin nimittäin ensimmäistä kertaa tutkimuksen metodityöpaja väitöskirjan tekijöille ja tuoreille tohtoreille. Kokoon oli kasattu kahdeksan osallistujaa, joilla oli ilo paitsi paneutua omien menetelmiensä autuuksiin ja ongelmiin, myös tutustua monen Roomassa vaikuttavan tutkijagurun metodeihin.

Pyhän Luukkaan freskoa ja graffiteja ihmettelemässä. Catacombe di Commodilla.
Pyhän Luukkaan freskoa ja graffiteja ihmettelemässä. Catacombe di Commodilla.

Kurssilaisten omat tutkimusalat ulottuivat klassillisesta arkeologiasta keskiaikaisiin käsikirjoituksiin, taiteen ja magian tutkimukseen, latinan kielen kehitykseen ja antiikin mielikuviin uskonnosta ja seksuaalisuudesta. Työpaja antoikin harvinaisen mahdollisuuden tutustua siihen menetelmien laajaan kirjoon, mitä osallistujien asiantuntijuus edusti. Kolmen viikon aikana tuli selväksi, että tulkitessamme antiikin ja keskiajan lähteitä ja etsiessämme vastauksia meitä askarruttaviin kysymyksiin emme juuri koskaan tukeudu vain yhteen metodiin vaan käytössämme on laaja työkalupakki, jonka tarjoamia keinoja sovellamme tarpeen mukaan.

Työpajan alku osui sopivasti yhteen Pyhän Henrikin muistopäivän kanssa, joten messusimme yhdessä Rooman suomalaisen yhteisön kanssa S. Maria sopra Minervan kirkossa. Paikalla oli ekumeenisesti kolmen kristikunnan haaran korkeita edustajia Suomesta. Kuitenkin katolisen kirkon osalta törmättiin absoluuttiseen huippuun: matkatessamme Vatikaanin museoihin saimme nähdä itse paavin, joka vilkutellen huristeli papamobiilillaan ympäri Pietarinaukiota. Mirakulöösistä näyttäytymisestään huolimatta paavi jäi lopulta ainakin joidenkin työpajalaisten mielestä sivurooliin, sillä museossa meitä odotti antiikin taidehistorian ja arkeologian voimahahmo Paul Zanker!

Legendojen kohtaaminen: professori Paul Zanker tulkitsee ryhmälle sarkofageja Vatikaanin museoissa.
Legendojen kohtaaminen: professori Paul Zanker tulkitsee ryhmälle sarkofageja Vatikaanin museoissa.

Monipuolinen workshop havainnollisti oivasti humanistisen historiaan orientoituneen tutkimuksen nykytilaa. Sekä viime vuosikymmenien vinha metodologinen turbulenssi että monien vuosikymmeniä (ellei -satoja) vanhojen metodien sinnikäs säilyvyys piirtyivät vivahteikkaasti esiin seminaariviikkoinamme, joiden kuluessa tammikuun hivenen huhtikuiset yöpakkaset vaihtuivat helmikuun heleään toukokuiseen aurinkoon. Esimerkiksi filologian ja ikonografian monet vanhat keinot osoittivat yhä elinvoimansa. Toisaalta uusien, usein digitalisaatioon nojaavien menetelmien esiinmarssi on väistämätön. 3D-mallinnuksen mahdollisuudet, treebank-analyysi ja monet muut suuria datamääriä käsittelevät menetelmät ovat tuoneet vanhojen rinnalle lupaavia vaihtoehtoja, jotka enemmänkin täydentävät metodologista keinovalikoimaa kuin syrjäyttävät vanhoja. Kurssi oli erittäin tervetullut mahdollisuus kirkastaa ajattelua oman tutkimuksen metodeista ja niiden perusteista sekä imeä oppia ja inspiraatiota muiden tutkijoiden tavasta lähestyä aineistojaan ja tutkimuskysymyksiään.

Humanismia, käsikirjoituksia ja karttoja Wouter Bracken seurassa. Biblioteca Corsiniana.
Humanismia, käsikirjoituksia ja karttoja Wouter Bracken seurassa. Biblioteca Corsiniana.

Mainion Zankerin lisäksi kuulimme Kristian Göranssonia Ruotsin instituutissa, Kimberly Bowesia American Academyssa, Wouter Brackea Palazzo Corsinin kauniissa kirjastossa ja Thomas Försteria Norjan instituutissa. Villa Lanteen ainutlaatuista maisemaa ihastelemaan ja työpajalaisille metodeistaan kertomaan saapuivat puolestaan Jeremy Lefkowitz, Martin Bauch, Olof Brandt, Marco Buonocore ja Laura Chioffi. Mahtuipa ohjelmaan myös Flavio Enein pitämä Villa Lanten kuukausiesitelmä. Anu Koponen johdatti ryhmämme Palatiumille niin sanottuihin Augustuksen ja Livian taloihin ihastelemaan seinämaalauksia. Kaiken kukkuraksi Heinz Besten kanssa tulkittiin Flaviusten amfiteatterin areenan alaisia rakenteita!

Pää suojaan aivomyrskyltä. Colosseum.
Pää suojaan aivomyrskyltä. Colosseum.

Toki saimme kuulla myös Villa Lanten omia tähtiä. Simo Örmä kertoi Janiculumista ja topografisen tutkimuksen metodeista. Ria Berg vei meidät American Academyn keramiikkavarastoon, jossa saimme ilon kosketella pyttyjä kumihanskoin. Tähän liittynyt keramiikan ajoitustehtävä ja muuan kirottu bucchero-malja saa porukan klassilliset arkeologit vieläkin heräämään hikisinä painajaisten keskeltä.

Kertsua ajoittamassa. Löydätkö “painajaismaisen” bucchero-maljan kuvasta? American Academy in Rome.
Kertsua ajoittamassa. Löydätkö “painajaismaisen” bucchero-maljan kuvasta? American Academy in Rome.

Lopulta kierros sulkeutui, kun Tuomas Heikkilä kertoi tulevan työryhmänsä kalenteritutkimuksen metodeista ja Pyhän Henrikin legendan tutkimuksessa käyttämistään menetelmistä. Henrikillä alkoi ja Henrikiin loppui. Tai oikeastaan, kuten kunnon lantelaiseen tapaan kuuluu, ensin syötiin hyvin ja lopuksi syötiin vielä paremmin!


Metodityöpajan 2016 osallistujat

Laura Aho

Pirjo Hamari

Timo Korkiakangas

Inka Moilanen

Lauri Ockenström

Marika Rauhala

Samuli Simelius

Ulriika Vihervalli

 

 

 

 

Kaupungista, joka elää, kasvaa, kukoistaa… ja voi muuttaa elämäsi

Ei se ensin edes tuntunut todelliselta. Me seisoimme kukkulalla, Suomen Rooman-instituutin vieressä, ja katselimme kuinka Rooma lepäsi kultaisena aamupäivän auringossa. Kaikki oli kuin maalattuna suoraan eteemme: Pantheon tuolla, Vittoriano-monumentti tuolla… ja taustalla usvainen vuorijono. Mieli paloi halusta etsiä lähimmät portaat ja juosta alas tutkimaan kuolemattoman kaupungin, urbs aeternan, katuja.

Tulevina päivinä kävelisimme tuon näköalatasanteen ohi vielä monta kertaa; kivisiä portaita kivisille kaduille, sieltä kahviloiden ja katumyyjien ohi Tiber-joen ylittäville valkeille silloille ja lukemattomien kirkkojen keskelle. Me istuisimme Forumin puiden oksilla kuuntelemassa esitelmiä, vierailisimme nunnaluostarissa ja antiikinaikaisessa julkisessa vessassa, katselisimme Vatikaania Pietarinkirkon kupolista käsin – ja paljon, paljon muutakin.

Ennen matkaa olimme opiskelleet luennoilla Italian historiasta ja nykytilanteesta, kielestä ja käytöstavoista. Myös kuuluisa latinisti ja historioitsija (sekä todellinen herrasmies) Teivas Oksala oli vieraanamme ja kertoi muun muassa Eino Leinon matkasta Roomaan. Leino oli matkallaan ihastunut erityisesti erääseen korkokuvaan, jossa kuvattiin kahden ystävyksen ikuinen ero, kuolema. Korkokuva jopa inspiroi häntä kirjoittamaan siitä seitsemänsäkeistöisen runon.

 

”Se oli Roomassa: laps oudon suvun

rukoili hiljaa taideteelmän eessä,

kuin ois hän yöstä tuhatvuotten luvun

tavannut ystäviä silmät veessä – – ”

 

Näimme kyseisen korkokuvan matkallamme. Kiistämättä se oli taidokas ja suloinen kaikessa vaatimattomuudessaan, mutta jäi ainakin näin ensi kertaa Roomassa matkaavan silmissä kaikkien noiden muiden ihmeiden varjoon.

Jokainen kohde oli edellistä suurempi, vanhempi tai kauniimpi. En ollut voinut kuvitellakaan sitä maailmaa, joka odotti Rooman keskustaa ympäröivien muurien sisäpuolella; joka puolelle levittäytyvää kermansävyistä, päättymätöntä kauneutta! Koko aikakausien kirjon antiikista nykypäivään saattoi saada vangittua yhteen valokuvaan. Tietysti se on täydellinen ympäristö opiskella historiaa – mutta myös ennen kaikkea tilaisuus todistaa, kuinka yli kaksituhatta vuotta hengittää edelleen aikojen läpi. Eräskin ravintoloitsija huitoi meidät takaisin sisälle, kun olimme jo tekemässä lähtöä – ja ei, kyse ei ollut siitä, että olisimme käyttäytyneet sopimattomasti, hän tahtoi vain esitellä meille antiikkisen teatterin raunioita ravintolansa kellarissa!

Myös latina, kuten Rooma itsekin, vivit, crescit, floret. Sitä oli talojen seinissä, viemärien kansissa, katulampuissa, patsaissa, tauluissa, rihkamakojuissa… ja tietysti italian kielessäkin, jota sai kuulla vastaukseksi milloin ikinä yrittikään kommunikoida englanniksi paikallisten kanssa. Hupsu latinanopiskelija sai jopa ostaa Colosseumin matkamuistoliikkeistä kirjan, jossa opetettiin kiroamaan latinaksi! Utinam modo subiunctivo semper abutaris! (Vaikka eihän näin kaunista kieltä sovi kiroamiseen käyttää – kuiskaa mieluummin seuraavalla kerralla rakastajasi korvaan: credo fatum nos coegisse, ja valmistaudu paistattelemaan tämän ihailussa.)

Italiaa puhuessaan sai monta hymyä osakseen – esimerkiksi kun tilasi vielä yhden sellaisen mahtavan, tahmeansuklaisen kaakaon hotellimme aamupalalla. Espanjaakin pääsi harjoittamaan, kun tutustui paavin audienssilla Etelä-Amerikasta paikalle lentäneeseen pariskuntaan. Englantia saattoi puhua esimerkiksi kadulla partioivien, komeisiin uniformuihin sonnustautuneiden poliisien kanssa. Suomea taas voi haastaa vaikkapa Villa Lantessa, Suomen Rooman-instituutissa.

Kun katselee Roomasta käsin ylös sitä kehystäville kukkuloille, jossakin siellä viinirypäleköynnösten ja näköalatasanteille rakennettujen muurien keskellä kohoaa kertakaikkisen suloinen rakennus suurine parvekkeineen ja pienine puutarhoineen. Ihminen hymyilee kuin itsestään, ja pohtii kuka mahtaa olla se onnekas, joka tuolla, korkealla Villa Lantessa, saa asustaa. Vastaus on – yllättävää kyllä – suomalaiset! Olkoonkin, että Ranskalla, Yhdysvalloilla ja ties millä muilla suurvalloilla on suurlähetystöinään valtavia kartanoita, mikään ei vedä vertoja Suomen omalle pikku aitiopaikalle, jossa voi aamu-usvassa hörppiä cappuccinoa ja ihailla täydellistä näkymää Rooman ikiaikaiseen kauneuteen. Ihaileminen onkin suositeltavaa – tällä matkalla kun pelkästään katselemalla oppii.

Ostiassa esimerkiksi, jonne junamatka meidät vei, saattoi tutkia henkilökohtaisesti sitä, kuinka kylpylöitä lämmitettiin, löytää latinankielisiä baarimainoksia kivilaatoista jalkojensa alta ja ihmetellä roomalaisten venyvyyttä – tuota… kiinnostavissa mosaiikkikuvissa. Katakombeissa puolestaan nähtiin, kuinka ihmisiä haudattiin vieri viereen, kuinka paljon ihmisiä onkaan kuollut, ja millaisia kuvia seiniin kuolleiden seuraksi, tai elävien lohduksi, maalattiin.

Olisin voinut kuvata tähän kirjoitukseen kaikkea sitä uutta tietoutta, jota sain, ja jota aion hyödyntää tulevissa opinnoissani ja ylioppilaskirjoituksissani – siitä riittäisi asiaa, uskokaa pois. Tai sitten olisin voinut kertoa kohta kohdalta kohteista, joissa kävimme – mutta siitä olisi tullut niin pitkä teksti, ettei kukaan olisi edes harkinnut lukevansa sitä. Koen siis paljon tärkeämmäksi kertoa siitä kokonaisuudesta, jota tämä kurssi minulle merkitsi.

Rooma-kurssi on ilman mitään epäilystä lukioaikani hienoin kokemus… itse asiassa se on yksi koko elämäni hienoimmista kokemuksista. Olen matkustanut ulkomaille kymmeniä kertoja, mutta mikään ei koskaan ole tehnyt minuun yhtä suurta vaikutusta kuin tämä kaupunki. Ja Rooman läpikäyminen niin hienon ryhmän kanssa, ja niin hyvien opettajien johdolla, oli kokemus, josta olen äärettömän kiitollinen. Itkin koko sen päivän, jona palasimme takaisin Suomeen. Seuraavana yönä poikaystäväni joutui herättämään minut, kun huusin unissani – niin ei ole koskaan ennen käynyt. Hercle! Sain vieroitusoireita Roomasta!

Mitä yritän tässä sanoa on tämä: jos joku joskus jossain mainitsee sinulle mahdollisuudesta päästä mukaan Rooma-projektiin… se on tarjous, josta ei voi, ei saa kieltäytyä.

Tässä ei nyt nimittäin ole kyse mistään tavallisesta opintoretkestä eikä lomamatkasta. Siellä suihkulähteiden reunoilla, sädehtivän tähtitaivaan alla, kun sai kuunnella kitaran sävelten soljuvan yössä ja antaa autenttisen italialaisen jäätelön sulaa kielelleen, tunsi jollakin tapaa olevansa osa kaupunkia. Jo pelkkä ilmapiiri riitti herättämään valtavan kunnioituksen kaikkea mennyttä kohtaan, ja historiankirjat saivat aivan uuden merkityksen – ne heräsivät eloon siinä silmien edessä, kohde kohteelta.

Fontana di Trevin suihkulähde oli oikeastaan ainoa pysähdys listoillamme, joka oli suljettu viikon aikana. Treviin liittyy tunnetusti uskomus siitä, että jos sen kuohuihin heittää kolikon, palaa takaisin Roomaan. Epätoivoisina me opiskelijat viskoimme kolikoita metalliaitojen yli kuivaan lähteeseen. Jälkikäteen mietin, etteivät lähteen korjaustyöt olleetkaan uhkaus siitä, ettemme koskaan palaisi – eivätpä tietenkään, ajatuskin on järjetön – vaan yksinkertaisesti Rooman tapa sanoa: säästäkää rahanne lentolippuihin, jotta voitte palata mahdollisimman nopeasti.

Sain matkalla monta ystävää, joiden kanssa jaoimme monta hauskaa hetkeä – muistoja ja kokemuksia, väsyneitä aamuja, huvittuneita iltoja. Inspiroiduin, sain monta uutta unelmaa ja ajatusta. Sain Rooman, eikä se lähde sielustani koskaan – ei koskaan.


Jasmin Kuusela

Järvenpään lukio


Suomen Rooman-instituuttia ylläpitävä säätiö myöntää stipendejä latinanlukijoiden leirikouluihin Roomassa. Järvenpään lukio oli yksi stipendin saaneista kolmesta koulusta vuonna 2015

Agentti- ja harjoittelijaseikkailuja monumenttien varjossa

Alun perin halusin nähdä uusimman Bond-elokuvan, Spectren, koska siinä ajetaan lujaa Lungoteverellä ja tietysti, koska siinä melkein näkyy instituutti. Takaa-ajokohtaus Tiber-joen varrella on hyvä esimerkki todellisen Rooma-kokemuksen Bond-elokuvien kaavojen yhteentörmäyksestä.

 

Takaa-ajo Tiberin rannalla, kuva Daily Mail
Takaa-ajo Tiberin rannalla, kuva Daily Mail

Kenelle tahansa Roomassa asuneelle tai käyneelle ajatus lujaa autolla ajamisesta Lungoteverellä on vähintäänkin absurdi. Kukapa ei olisi joskus myöhästynyt tapaamisesta istuttuaan ruuhkassa yksisuuntaisella rantakadulla kaivaten siltaa ja joutuen kiertämään. Toisaalta kuka tahansa, joka on nähnyt Bond-elokuvia, ja luultavasti vaikkei olisi nähnytkään, tietää, että kun James Bond ajaa autolla, hän ajaa lujaa, näin siis myös Lungoteverellä. Tosielämässä vauhdikkaiden takaa-ajokohtausten kuvaukset aiheuttivat tietysti teiden sulkemista ja lisäsivät osaltaan Rooman liikennekaaosta.

007 pääsee nauttimaan Roomassa tyhjistä kaduista, mitä meille muille harvoin sattuu. Autio on myös Pietarin aukio, jolla Bond käy automainosmaisesti kääntymässä. Pietarinkirkon kupoli on tietysti pakollinen Rooman tunnusmerkki, jonka täytyy vähintään vilahtaa, jo siksi että Ikuinen kaupunki olisi varmasti tunnistettava. Kuten kaikissa parhaissa mainoksissa ja matkailunedistämiskuvissa, normaalisti matkailijoiden täyttämä aukio on elokuvassa typötyhjä.

Itsellänikin on lämpimiä muistoja Pietarin aukiosta iltavalaistuksessa, kun matkailijajoukot todella hivenen harvenevat. Olen jopa nauttinut ystävineni eväsillallisen Via della Conciliazionelle pysäköidyssä autossa jutellen niitä näitä ja pohtien Pietarinkirkon iltavalaistusta.

 

Pietarinkirkon pylväikkö, kuva Maria Covino
Pietarinkirkon pylväikkö, kuva Maria Covino

Iltaisin Pietarin aukion ja Via della Conciliazionen pylväiköt täyttyvät kuitenkin toisenlaisesta väestä. Hämärän laskeutuessa ja väen vähetessä kodittomat, italiaksi katottomat eli senzatetto, asettuvat levolle matkamuistoliikkeiden ovisyvennyksiin ja pylväikköjen suojaan. Osalla on vain pahvialusta, makuupussi ja huopia, toiset rakentavat suojan pressusta tai pahvilaatikoista, muutamilla on jopa teltta.

Vaikka kodittomille on perustettu yömaja ja peseytymistilat aivan Vatikaanin tuntumaan ja heille tarjotaan aterioita, tämä ei ole osa Rooman virallista kuvaa eikä tietenkään sovi Bondin mainosestetiikkaan. Niinpä kuvausten ajaksi kodittomat on hätistetty jonnekin muualle, vaikka tavallisesti vain tiukimmat turvatoimet, kuten riemuvuoden avajaiset, karkottavat heidät totunnaiselta paikaltaan.

Monumentit esitetään elokuvan kulisseina virallisessa asussaan. Todellisuudessa kaupunkiympäristö kuitenkin elää omaa elämäänsä ja meillä kaikilla on siihen jonkinlainen valta. Katottomatkin voivat tehdä kirkon pylväiköistä ja kauppojen ovisyvennyksistä kotinsa ja merkitä ne omakseen, säilyttää puhelinkopeissa tavaroitaan ja tehdä jotakin niinkin arkista ja yksityistä kuin nukkua ja siten uudelleen määrittää julkiset tilat kodikseen, makuuhuoneekseen.

Kuten Vatikaanin seutu, monet muutkin elokuvan kuvauspaikoista ovat itsessään jonkinlaisiksi kulisseiksi rakennettuja vallan näyttämöitä: Pietarinkirkko aukioineen julistaa katolisen kirkon ja paavin mahtia ja aukiolle johtavan Via della Conciliazionen, sovinnon tien, rakennutti Mussolini symboloimaan katolisen kirkon ja Italian valtion välisen eripuran päättymistä. Paaville kuuluneen Rooman julistaminen yhdistyneen Italian pääkaupungiksi vuonna 1871 ja kirkkovaltion lopettaminen hiersi kirkon ja valtion välejä vuosikymmeniä ja tilanne ratkesi vasta vuonna 1929 Italian kuningaskunnan ja Paavin välille solmituilla lateraanisopimuksilla.

 

KUVA: Via della Conciliazione, kuva Maria Covino
Via della Conciliazione, kuva Maria Covino

Italian yhdistymiseen liittyy myös instituutin lähellä sijaitseva Porta San Pancrazio, jossa on  Garibaldille omistettu museo. Tässäkin kohtaa Bondia suosii harvinaisen rauhallinen (tai lähinnä olematon) liikenne. Instituutissa asuneet muistavat risteykseen mutkasta portin takaa piilosta kaahaavat autot, joita olen itsekin saanut pelätä lounaalle mennessä ja sieltä palatessani. Heti harjoitteluni aluksi opin, ettei pelko ei ole turhaa, sillä instituutin talonmies Giovanni joutui risteyksessä skootterionnettomuuteen syksyllä.

Mussolinista puolestaan muistuttaa myös Museo della Civiltà Romanassa kuvattu hautajaiskohtaus. Valo lankeaa vaikuttavasti pylväikköön, johon on elokuvaa varten lisätty italiankielisiä hautakiviä. EURin alue, missä Museo della Civiltà Romanakin sijaitsee, on ollut elokuvaohjaajien suosiossa vaikuttavan arkkitehtuurinsa ansiosta.

Alun perin alueen oli tarkoitus olla fasismin näyteikkuna maailmannäyttelyssä vuosina 1941­–42. Maailmannäyttely jäi kuitenkin sodan vuoksi pitämättä ja alueen rakentaminenkin jäi kesken. Klassisesta arkkitehtuurista ja italialaisesta rationalismista ammentavaa aluetta kuitenkin jatkettiin sodan jälkeen ja sitä hyödynnettiin muun muassa vuonna 1960 Rooman olympialaisissa. Nykyisin alueella on paljon toimistoja, muun muassa lukuisten pankkien sekä Italian postin.

KUVA: Kulmikas Colosseum, kuva Katja Mäkkylä
Kulmikas Colosseum, kuva Katja Mäkkylä

Alueen maamerkki Palazzo della Civiltà Italiana tai tuttavallisesti ”kulmikas Colosseum” on tuttu kaikille Roomaan lentokentältä bussilla tulleille, sillä se näkyy kauas moottoritielle. Me teimme Euriin retken eräänä aurinkoisena lauantaina joulukuussa ja kävimme kuvaamassa myös Palazzo della Civiltà Italianaa. Pohjakerroksessa oleva näyttely on ilmainen ja kuvaa rakennuksen ja koko alueen historiaa sekä esittelee piirustuksia, suunnitelmia ja dokumentteja rakennusvaiheesta. Näyttelyyn sisältyy myös sarja kohtauksia EURissa kuvatuista elokuvista, joihin kuuluu mm. Federico Fellinin Dolce vita. Ehkäpä Spectrekin päätyy aikanaan joukon jatkoksi.

Kuvaavaa on että Palazzo Cadenza, johon Bond jatkaa pelastettuaan ja vieteltyään Monica Belluccin esittämän lesken, on itse asiassa Oxfordshiressa sijaitseva Blenheim Palace ja palatsin sisällä tapahtuva kohtaus on kuvattu studiossa. Lopulta Rooma on Spectressä pelkkä lepattava lavaste ja kaupungista käytetään tunnetuimpia monumentteja, joita kuitenkin voidaan yhdistää ja sekoittaa myös muihin paikkoihin. Kaupunki sinänsä ei tule elokuvaan tai vaikuta päähenkilön toimintaan niin, että Bond tekisi siellä mitään erityisen italialaista. Ironista kyllä elokuvan pisin italiankielinen dialogikin taitaa sijoittua Meksikoon.

Jos Bond pysähtyisi hetkeksi elämään kaupunkia, jossa on, hän saattaisi nähdä Pietarin aukion kodittomat, ylittää jalan ruuhkaisen kadun tai edes jäädä itse ruuhkaan. Hän voisi syödä Montissa mainion pizzan, kuten me elokuvan jälkeen, tai siemailla Aperol Spriziä Trasteveressä, mutta siihen hänellä ei ole aikaa, sillä genrekonventiot lennättävät hänet jo takaisin Lontooseen, joka sekin typistyy Big Beniksi.

Sananmukaista törmäystä italialaiseen arkeen edustaa vain taka-ajokohtauksessa jalkoihin jäävä vanha herra pikkuisessa autossaan. Tämä varsin stereotyyppinen herrasmies hyräilee  oopperaa illalliselta palatessaan ja liikkuu valitettavan hitaasti Bondin edellä kapeilla kaduilla, joilla ohittaminen ei onnistu. Karikatyyrimäinen koominen sivullinen on lopulta stereotyyppisyydestään huolimatta vahvin linkki meidän todellisten Rooman-kävijöiden tunteman elämänmenon ja Bondin kulissikaupungin välillä.

Jos Bond joisi elokuvassa kahvia, hänen valintansa olisi ketjukahvilan americano, sama kaikkialla. Toisaalta samoin meidän todellisten Rooman-kävijöidenkin taitaa olla koko ajan vaikeampi tarttua hetkeen ja elää kaupunkia sellaisenaan. Käymmehän katsomassa  isolla rahalla suoraan kansainvälisille markkinoille tehtyjä elokuvia, joita voi heti kommentoida suomalaisen ystävän kanssa älypuhelinsovelluksessa.

Meidänkin suhteemme paikkaan alkaa hiipua ja olemme vähemmän fyysisessä sijainnissamme ja enemmän yhtä aikaa kaikkialla ja samalla ei missään. Siksi elokuvan jälkeen kannattaakin hengittää syvään Rooman talvista tuoksua, ihastella raunioita matkalla pizzalle ja kohottaa malja proseccoa Roomalle ja sen tarjoamille ainutlaatuisille mahdollisuuksille.


Silja-Maaria Aronpuro

Instituutin syksyinen Cimo-harjoittelija

 

Me, Rooman lumoamat – syksymme Villa Lantessa

Tervetuloa kultapossukerhoon! Näin meidät toivotettiin tervetulleeksi Suomen Rooman-instituutin antiikin ja keskiajan tutkimuksen johdantokurssille Roomaan tänä syksynä. Seitsemän hengen iskujoukko, isänmaan toivot, koostui kahdesta klassillisen filologian, yhdestä arkeologian, kahdesta historian ja kahdesta kirkkohistorian opiskelijasta, jotka poimittiin käsin Helsingin, Turun ja Jyväskylän yliopistoista. Yhteisen Roomassa vietetyn kuukauden aikana meistä muodostui erilaisista taustoista huolimatta – tai juuri siitä johtuen – erinomaisen toimiva ja sulavasti liikkuva kokonaisuus, Ordo Sancti Tavernelli.

Johdantokurssi2015 (1)

 

Neljän viikon ristiretkemme muodostui seminaareista ja opiskelusta, retkistä ja vaeltelusta sekä myös vapaa-ajasta, joka koostui erityisesti dolce vitasta. Parasta kurssissa oli ehdottomasti kaiken jo kirjoista opitun kohtaaminen silmästä silmään in situ ja se, kuinka kaikkien erityisosaaminen ja kokemus kietoutuivat aihealueiden ympärille ja avasivat uusia näkökulmia ja herättivät aivan uutta mielenkiintoa. Ja onhan se aina jännittävää huomata, kuinka eri tavalla nyt jo niin tuttuihin nähtävyyksiin, kuten Forum Romanumiin, suhtautuu verrattuna siihen, kuin jos olisi paikalla asioihin vihkiytymättömänä. Eikä mikään tietenkään korvaa sitä opetusta ja opastusta, jota saimme Villa Lanten asiantuntijatiimiltä, noilta alati auttamisalttiilta suojelushengiltä.

Johdantokurssi2015 (8)

 

Johdantokurssi2015 (4)

Vaikka aikataulu olikin tiukka kirjallisine ja suullisine töineen ja pitkine päivineen, jäi meille myös hieman vapaa-aikaakin. Tai ainakin aikaa oppia jotain erilaista ja eksoottista, nimittäin roomalaista elämää. Meistä jokainen oppi varmasti pääpiirteet niin kahvila-, ravintola- kuin asiakaspalvelukulttuuristakin. Ruokiin tutustuimme myös antaumuksella ja saattoivat siinä sivussa viinitkin tulla tutuksi. Kaiken kaikkiaan makealta maistui sekin puoli elämästä.

Johdantokurssi2015 (7)

 

Monelle kurssi oli varmasti silmiä avaava kokemus ja parhaassa tapauksessa selkeytti myös tulevaisuuden tavoitteita. Kiitollisuudella nyt muistamme Villa Lantea, Gianicoloa ja Roomaa. Ja kaikkia, jotka siellä kohtasimme. Ikävä saattaa välillä ikuista kaupunkia  tulla, mutta me palaamme vielä!


 

Johdantokurssi2015 (9)

Vuoden 2015 johdantokurssi: Antti, Elisa, Ella, Maria, Suvi, Taneli ja Tuuli