Eräs sunnuntaikävely

Wihuri-vuoden jälkeen Roomasta ja siellä asumisesta voisi kirjoittaa useita juttuja; hiljaisista talvikuukausista, kärsivällisyyttä kehittävästä julkisesta liikenteestä tai kaupungin vähemmän tunnetuista nähtävyyksistä. Vuoden ja sitä ennen useiden viimeisen 12 vuoden aikana tapahtuneiden erimittaisten matkojen ja oleskeluiden jälkeen huomaa kuitenkin usein tallaavansa tuttuja uria, joiden alkuperä alkaa olla tallaajalle itsellekin hämärän peitossa. Ajattelin tässä kirjoituksessa jakaa yhden tällaisen tallustelureitin, jonka alkuperä on minulle täysin hämärän peitossa, mutta, jonka hyväksi havaittuna, olen tallustanut joko yksin tai yhdessä lukemattomia kertoja.

Tallustelu alkaa Largo di Torre Argentinalta, koska se oli numero kahdeksan raitiovaunun päätepysäkki ja, vaikka päätepysäkki nykyisin onkin Piazza Venezialla, en ole nähnyt syytä muuttaa reittiäni. Aukiolla on hyvä luoda ensin kunnioittava katse sen neljään tasavallan aikaiseen temppeliin ja yrittää bongata kivien välistä alueella toimivan kulkukissojen turvapaikan asiakkaita eli laiskasti makoilevia kissoja.

largo-di-torre-argentinan-kissoja

Jos budjetti sallii, aukion laidan Feltrinelli-kirjakauppa kuuluu myös usein vierailtaviin kohteisiin. Largo di Torre Argentinalta matka jatkuu Mars-kentälle aukion länsisivulta lähteviä pieniä kujia pitkin. Tällä alueella sijaitsi Pompeiuksen teatteri, jonka tiloissa Caesar murhattiin maaliskuun iduksena 44 eKr. Alueella oleva Via di Grotta Pinta mukailee teatterin katsomon muotoa. Kujanjuoksun pääasiallisena tarkoituksena on kuitenkin päätyä Campo de’ Fiorille, jolla on mukava katsella vihanneskojuja, vaikken kyllä muista ikinä ostaneeni sieltä mitään muuta kuin mutteripannuja. Jos Campo de’ Fiorilta tai sen lähistön kojuista haluaa kuitenkin ostaa jotain välipalaa, sitä on mukava mutustaa Palazzo Farnesen edustaa reunustavilla penkeillä. Palazzo Farneselle ja Piazza Farneselle pääsee torin läpi käveltyä kääntymällä suoraan vasemmalle. Muutoin matka jatkuu oikealle Via dei Baullaria pitkin. Via dei Baullaria reunustavat lähinnä vastenmielisen touristikrääsän myyjät, mutta kadun loppupäässä juuri ennen Corso Vittorio Emmanuele II:a on leipomo Il Fornaio, jonka ikkunassa olevia pizzoja, leipiä, leivoksia ja kakkuja sopii ihmetellä. Il Fornaion ovensuussa on myös yksi Rooman suurimmista ihmeistä: valtava, tai ainakin isoin näkemäni, Mortadella-makkara.

Matka jatkuu Corso Vittorio Emmanuele II:n yli kohti Piazza Navonaa ja turistikrääsänmyyjien joukko tiivistyy siinä määrin, että piazzalle päästyään on pakko hengittää muutaman kerran syvään. Piazza Navona edustaa mielestäni elokuvien ja kliseiden Roomaa parhaalla mahdollisella tavalla, ja ovathan Berninin suihkulähteet komeat, erityisesti Fontana Del Nettuno tunkeilevine tursaineen. Piazza Navonalla, piazzan pyöreässä päässä, kannattaa käydä katsomassa Al Sogno-lelukauppaa tai ainakin sen näyteikkunoita. Täytyy olla aika paatunut aikuinen, jos esimerkiksi kaksimetrinen pehmolohikäärme ei sykähdytä. Ikkunoiden somistus muuttuu aina sesongin mukaan. Kiven heiton päässä Piazza Navonalta ja Al Sognosta on Santa Maria della Pacen kirkko Via Arco della Pacella.

santa-maria-della-pace

Tämä vähemmän tunnettu kirkko on ehdottomasti vierailemisen arvoinen, mikäli se on auki. Siinä on erikoinen oktagonaalin muotoinen pohjakaava ja kirkon Chigi-kappelin freskot ovat Raffaellon maalaamat. Kirkossa on myös muiden tunnettujen renessanssitaiteilijoiden töitä. Kirkon yhteydessä on myös Donatello Bramanten suunnittelema luostarikompleksi.


santa-maria-della-pace_raffaellon-fresko

Piazza Navonan toisesta päästä länteen, kohti Tiberiä, johtaa Via del Governo Vecchio, jolla on kiinnostavia pikkuputiikkeja ja antiikki- sekä vintagevaatekauppoja. Tällä kadulla on yleensä vähemmän turisteja ja se on muutoinkin rauhallinen ainakin lähialueisiin verrattuna.

Jos vintagevaatteet eivät kiinnosta ja turistimäärä ei vielä hengästytä, kannattaa suunnata kohti Pantheonia eli suoraan itään. Mukavinta on tietysti kävellä Piazza di Sant’ Eustachion kautta, jossa voi napata kahvin samannimisestä kahvilasta, jos sattuu osumaan paikalle japanilaisten turistiryhmien välissä (mikä on epätodennäköistä turistisesonkiaikoina). Pantheonin nurkilta voi tallustelun vielä kruunata joko kävelemällä Via del Seminariota Via del Corsolle. Matkalla kannattaa pysähtyä Piazza del Sant’ Ignaziolla ja Sant’ Ignazion kirkolla, jotka molemmat ovat tunnettuja trompe l’œil -illuusioista. Vaihtoehtoisesti voi kulkea Via dei Cestaria takaisin lähtöpisteeseen eli Largo dei Torre Argentinalle. Via dei Cestaria kulkiessa ohittaa ensin Santa Maria Sopra Minervan kirkon, joka on tunnettu ja vierailemisen arvoinen kirkko, mutta ei mielestäni kadun kiinnostavin asia. Via dei Cestaria nimittäin reunustavat katolilaisille papeille, nunnille ja munkeille suunnatut kaupat, joissa myydään asiaan kuuluvia vaatteita ja välineitä. Largo di Torre Argentinalle palatessa onkin toivottavasti lounasaika ja lounaalle voi suunnata hyvällä omalla tunnolla.


Laura Aho, Wihuri-stipendiaatti 2015-2016

 

Quattro Coronatin kalendaarisia tunnelmia

Caeliuksen rinteillä, puolimatkassa Colosseumilta Lateraaniin, sijaitsee Roomankin pyhättöjen mittapuulla todellinen jalokivi. Varhaiskristillisestä titulus-kirkosta juurensa juontava Quattro Coronati -basilika sai nykyiset mittasuhteensa 1100- ja 1200-lukujen taitteessa – varhaisempi basilika väistyi vuonna 1084 normannien tultua avustamaan Castel Sant’Angeloon piiritettyä Gregorius VII:ttä. Kirkon atmosfääri on hiljainen ja hillitty. Turistien parveillessa kivenheiton päässä San Clementen ympärillä on Coronatissa ilmassa unohduksen tuntua. Valaistus on hämärä ja lattia vanha, ei mitään uuskosmaattista tyyliä. Nykyisellään kompleksia asuttavat augustinolaisnunnat, mutta 1200-luvulla tärkeän Lateraanin kulkuväylän varrelle jäävä pieni basilika toimi linnoituspalatsina. Tästä todistavat ensimmäistä eteispihaa vartioiva torni sekä kukkulan rinteiltä korkeuksiin kurottavat seinät ja jylhä apsis.

Samaiseen vaiheeseen osuu tutkimuksellinen mielenkiintoni kirkkoa kohtaan, palatsin muurit näet pitävät sisällään jotain ainutlaatuista Roomassa: seinille freskotekniikalla maalatun liturgisen kalenterin. Kirjallisista lähteistä Roomasta tunnetaan vain yksi vastaava tapaus – Santa Maria del Prioratosta – joka ei kuitenkaan ole säilynyt nykypäivään. Lisäksi tunnetaan Santa Maria Maggioren alta paljastuneet keisariaikaisen freskokalenterin fragmentit, joille Caesarin kalenterin rakennetta toisintavat keskiajan kalenterit ovat sukua. Niin ikään Quattro Coronatin kalenteri on säilynyt vain osin: näkyvillä on pätkiä kymmenestä kuukaudesta, useimmista hyvin viitteellisesti, heinä- ja syyskuu puolestaan puuttuvat täysin.

Ainutlaatuinen lähde saa kalenterientusiastin mielen heti liikkeelle: kuka on tuottanut kalenterin, miksi ja mitä se sisältää? Yhteisten juhlien ydintä lukuun ottamatta keskiaikaiset liturgiset kalenterit ovat pitkälti paikallisia, sillä kirkko oli tuolloin fragmentaarinen ja sen esivalta kyvytön, paikoin kenties halutonkin, kontrolloimaan paikallisia pyhimyskultteja ja käsikirjoitustuotantoa. Olisiko siis tämä ainoa säilynyt tapaus, jossa Rooma itse on kirjoitusalustana erityisen roomalainen? Kalenterihöylän silmä hakee tässä kohtaa poikkeuksia ja harvinaisuuksia – kaikki liturgiset kalenterithan sisältävät perusjoukon ”roomalaisia” marttyyreita siinä missä paavit ja kuuria ovat aina ”roomalaisia”. Quattro Coronatin seiniltä kuitenkin ensimmäisenä silmiin osuu tammikuinen merkintä S(ANCTI) WILIELMI BITURI(CENSIS) ARCHIEP(ISCOP)I. Jatkoa seuraa helmi- ja kesäkuussa: HVGONIS LI(N)COLNIEN(SIS) ja GVILIELMI EBORACEN(SIS).

Kyse on Bourges’n, Lincolnin ja Yorkin piispoista ja arkkipiispoista. Pyhimyksiä yhdistävänä nimittäjänä on kirkollisen statuksen lisäksi kanonisaatio tai toiminta Honorius III:nnen aikana 1216–1227. Nimet eivät esiinny tutkimissani roomalaisissa 1300- ja 1400-luvun kalentereissa, joten kultit eivät vaikuta vakiintuneen osaksi roomalaisia traditioita. Siispä on kysyttävä: miten nimien läsnäolo roomalaisilla seinillä 1200-luvulla heijastaa kaupungin historiaa?

Kuva 1
Juhlapäivien lisäksi kalenteri sisältää kuolinmerkinnän, jolle Marc Dykmans on ehdottanut luentaa Obiit R(iccardus) Comes pat(er) S(tephani cardinalis). Kyseessä voisi siis olla Innocentius III:nnen veli ja kardinaali Stefano Contin isä.

Merkinnät asettuvat luontevimmin 1200-luvun puolivälin konteksiin, jolloin basilikan yhteydessä majaili kompleksia linnoittanut ja koristanut kardinaali Stefano Conti, Innocentius III:nnen nipote. Palatsistaan käsin kardinaali toimi Innocentius IV:nnen vicariuksena tämän pakoillessa keisaria Ranskassa. Stefano kuului siten sekä hengellisen että maallisen vallan huipulle ja kardinaalin asema aikansa ”kansainvälisissä” kiistoissa oli selvä: palatsikompleksin San Silvestron oratoriota koristavassa freskosarjassa Constantinus on paavin aseenkantaja. Oratorion eteistilan seinille maalatut pyhien pohjoisten kirkonmiesten nimet eivät siis niinkään kerro paikallisten kulttien tilasta kuin 1200-luvun alun vahvan paaviuden vaikutuksesta. Roomalaisille seinille maalattu kalenteri on jälki yhtäältä kuurian vahvasta läsnäolosta kaupungissa, toisaalta sen universaalista orientaatiosta. Samalla se on kannanotto kysymykseen, kuka hallitsee aikaa.

Kuva 2
Vaikka Quattro Coronatin kalenteri sisältää Rooman kontekstissa hagiografisia harvinaisuuksia, on näkökulma aikaisemmassa tutkimuksessa jäänyt huomiotta. Esimerkiksi Silvia Maddalo on kirjoittanut, ettei San Silvestron oratorion poliittinen ohjelma ulotu tilan ulkopuolelle.

 

Kuva 3
Kalenterihöylä

Holger Kaasik
Instituutin johtajan Tuomas Heikkilän tieteellisen työryhmän jäsen

Kuvat: Marjaana Mitikka, instituutin kevään 2016 kuvaajaharjoittelija

Kirjallisuutta:

Dykmans, Marc. “Les Obituaires Romains. Une Définition Suivie D’une Vue D’ensemble”. Studi Medievali ser.3, 19-2 (1978): 591–652.

Maddalo, Silvia. “A proposito di un calendario dipinto a Roma, nel Duecento, e di una committenza cardinalizia”. Immagine e Ideologia. Studi in onore di Arturo Carlo Quintavalle, toim. Arturo Calzona, Roberto Campari, & Massimo Mussini: 302–12. Milano: Electa, 2007.

Maleczek, Werner. “Conti, Stefano”. Dizionario biografico degli Italiani v. 28, toim. Alberto Maria Ghisalberti. Roma: Istituto della Enciclopedia italiana, 1983.

 

 

 

 

 

Säätiö, asiamies?! Mitä ne oikein on ja mitä ne tekee?

Suomen Rooman-instituutti eli kavereiden kesken Villa Lante on Säätiön Institutum Romanum Finlandiae perustama ja ylläpitämä tutkimuslaitos. Varsin harvat instituutista tietävät tosin ovat tietoisia tästä järjestelystä. Toisin kuin monissa muissa maissa Suomen ulkomailla toimivat instituutit ovat yksityisten säätiöiden perustamia ja ylläpitämiä eli ne ovat osa kansalaistoimintaa, vaikka saavatkin rahoituksensa pääasiassa valtiolta.

Säätiössä on hallitus ja valtuuskunta, jotka huolehtivat instituutin toiminnan perusedellytyksistä kuten rahoituksen saamisesta ja yleisestä hallinnosta. Hallituksen päätöksen toimeenpanosta huolehtii paitsi tietysti instituutin henkilökunta myös asiamies, joka on jonkinlainen joka paikan höylä sekä se henkilö, jolla on useimmat toiminnan lankojen päistä hyppysissään.

Asiamies Viitanen ja säätiön valtuuskunta tutustumassa remontoituun Kansalliskirjastoon
Asiamies Viitanen ja säätiön valtuuskunta tutustumassa remontoituun Kansalliskirjastoon

Säätiön asiamiehinä on toiminut vuodesta 1938 alkaen aikamoinen joukko asialleen omistautuneita henkilöitä sekä sihteerin että asiamiehen nimityksellä. Tiedeinstituutti kun olemme, niin myös asiamiehet ovat aina olleet jonkin instituutin keskeisen alan edustajia. Näin myös allekirjoittanut, joka aloitti Liisa Suvikummun sijaisena keväällä 2012 ja päätti kautensa nelisen vuotta myöhemmin. Aiemmin olin ollut instituutissa opiskelijana ja tutkijana, mutta pääsy katsomaan sen toimintaa toiselta puolelta on ollut varsin opettavaista ja välillä jopa suorastaan ihmeellistä.

Asiamies huolehtii tietysti instituutin hallinnosta ja taloudesta, mikä saattaa tuntua kovinkin tylsältä pintapuolisesti ajatellen. Mutta kun joutuu seikkailemaan kahden eri maan lainsäädännön ja toimintakulttuurin välimailla, niin monet yksinkertaisiltakin tuntuvat asiat muuttuvat varsin jännittäviksi… Asiamies joutuu shakinpelaajan tavoin miettimään mitä seuraamuksia milläkin hallituksen päätöksellä mahtaa olla eri ympäristöissä, ottamaan selvää ja kyselemään jopa vastaajien kärsivällisyyttä koetellen yksityiskohtien yksityiskohtia – ja aina on oltava myös varasuunitelma ja varasuunnitelman varasuunnitelma. (Ja sittenkin Italia usein yllättää!)

Perushallintorutiinien lisäksi neljän vuoden aikana olen päässyt järjestämään bileitä, suorastaan jatkuvasti: säätiön 75-vuotisjuhlat, instituutin 60-vuotisjuhlat sekä Wihurin stipendin 50-vuotisjuhlat. Instituutin pitkää ja hienoa historiaa kelpaa juhlistaa aina uudestaan! Samalla olemme selvitelleet myös uusia puolia instituutin historiassa, kuten esimerkiksi Suomen tiedemaailmassa aika ainutlaatuista, puolivuosisataista säätiöiden välistä yhteistyötä Jenny ja Antti Wihurin rahaston kanssa.

Instituuttien välinen yhteistyö on myös ollut hauskaa ja vaihtelevaa. Yhdessä olemme opiskelleet kaikenlaista mm. lainsäädäntöä, työnantajana olemista ja viestintää. Yhdessä olemme järjestäneet erilaisia tapahtumia Suomessa ja muuallakin. Tapaamiset ero puolilla Eurooppaa sijaitsevissa instituuteissa ovat hieno tapa tutustua paitsi isäntiin myös itse asemamaihin. Tiedeinstituuttifoorumi eli tiedeinstituuttien oma yhteistyöelin on tuonut lisänsä myös asiamiehen arkeen – vuonna 2015 teimme mm. selvityksen tiedeinstituuttien toiminnasta.

Mutta vahvimmin muistoihin jäävät kaikki ihanat ihmiset, joihin on asiamiehen tehtävässä päässyt tutustumaan – henkistä ja fyysistä avunantoa ja tukea, paljon naurua ja joskus kyyneleitäkin! Lähimpinä työtovereina tietysti apulaisasiamiehet Johanna Rassi sekä Laura Nissin, instituutin henkilökunta johtaja Tuomas Heikkilän johdolla, säätiön aktiivinen ja asiantunteva hallitus sekä valtuuskunta. Lisäksi asiamieskollegat, instituuttiverkoston toimijat, ministeriöiden virkamiehet, kirjanpitäjät, tilintarkastajat, muiden säätiöiden edustajat, lähetystöt Suomessa ja Italiassa, instituutin opiskelijat, tutkijat, opettajat, jne. Suuret kiitokset, halaukset ja italialaiseen tapaan moiskuvat poskisuudelmat teille kaikille!

Uusi ja vanha, eli säätiön asiamies 2012-16, FT Eeva-Maria Viitanen sekä uutena asiamiehenä elokuussa 2016 aloittanut FM Reima Välimäki jäätelöllä Helsingissä. Mukana myös säätiön apulaisasiamies Laura Nissin
Uusi ja vanha kohtaavat, eli säätiön asiamies 2012-16, FT Eeva-Maria Viitanen sekä uutena asiamiehenä elokuussa 2016 aloittanut FM Reima Välimäki jäätelöllä Helsingissä. Mukana myös säätiön apulaisasiamies Laura Nissin

FT Eeva-Maria Viitanen
Säätiön asiamies 2012-2016 ja instituutin tutkijalehtori 1.8.2016 alkaen

Suomalaisia Rooman katukuvassa

Luultavasti kaikki suomalaiset Villa Lanten kävijät tuntevat instituutin vieressä seisovan Herman Liikasen rintakuvan. Vapaustaistelija Liikanen ei kuitenkaan ole ainoa suomalainen, josta voi löytää merkkejä Rooman katukuvassa.

Eräs toinen tälläinen, useimmille suomalaisille luultavasti hieman Herman Liikastakin tutumpi hahmo, on Eino Leino. Häntä ei sentään ole muistettu patsaalla, mutta komealla muistotaululla kuitenkin. Muistolaattaa voi ihailla kun laskeutuu Gianicololta Tiberin varrelle, osoitteeseen Lungotevere Prati 17. Leino vietti Roomassa talven 1908-09 valmistellen käännöstään Danten Jumalaisesta näytelmästä, ”Rooman universaaliuden inspiroimalla rakkaudella,” kuten plakaatissa tiedetään kertoa.

Leinon_muistolaatta

”Tässä talossa vuosina 1908-1909 suuri suomalainen runoilija Eino Leino käänsi Jumalaisen näytelmän Rooman universaaliuden inspiroimalla rakkaudella”

Luultavasti Leino tarvitsi kylläkin muutakin kuin pelkkää runoilijan inspiraatiota. Hän oli ottanut kolossaalisen käännösprojektin harteilleen juurikaan italian kieltä tuntematta, joten Roomassa oleskelu tuli epäilemättä myös hyvin konkreettiseen tarpeeseen. Kaupunki houkutuksineen tosin oli estää miehen hyvät aikeet: ”Ensiksikin tekee Rooma itse voitavansa estääkseen työnteon. Päivä päivältä vetää se yhä enemmän puoleensa. Kaikki aikakaudet myllertävät yhtaikaa poloisen suomentajan aivokomeroissa. Huomaan jo nyt tulevani Rooma-hulluksi niin kuin niin monet tuhannet ennen minua ovat tulleet” (Eino Leino, teoksessa Rooma – kirjailijan kaupunki).

Toinen suomalaiskirjailija, jonka nimeen ei välttämättä aivan ensimmäiseksi uskoisi törmäävänsä ikuisessa kaupungissa, on Pentti Saarikoski. Runoilijan löytääkseen ei tarvitse kulkea kauas Leinon muistoplakaatilta, mutta joka tapauksessa täytyy jälleen ottaa muutama askel korkeussuunnassa alaspäin ja laskeutua portaat aivan Tiberin ääreen. Pitkin joen reunamuuria on nimittäin asetettu pitkä rivi tauluja eri kirjailijoiden ja runoilijoiden aatteista Roomasta. Ponte Sant’Angelon kupeessa on tauluja Ovidiuksesta Danteen, Ungarettista Pennaan ja Joycesta Majakovskiin, kunnes lopulta Pier Paolo Pasolinin vasemmalta puolelta löytyy myös ikioma Penttimme.

saarikoski

 Ote Pentti Saariksoken (sic) päiväkirjasta

Saarikoskelta (tai ”Saariksokelta” kuten nimi tauluun on kirjoitettu) on valittu Roomaa käsittelevä päiväkirjakatkelma. Siinä hän kertoo omat impressionsa kaupungista päivänä, jolloin hän on ”jostain syystä onnellinen” kävellessään Janiculumin pyöreäkivisiä teitä yhdessä ”koko ihmisen ylpeän heimon” kanssa. Jos Saarikosken hengentuotteita tahtoo ihastella Tiberin varressa omin silmin, kannattaa luultavasti olla liikkeellä nopeasti, sillä suurin osa lasitauluista on ilkivallan peruina jo lukukelvottomassa kunnossa – kuten kuvastakin voi aavistaa.

Tähän taitavat päättyä ainakin viralliset viittaukset suomalaisiin. Roomasta vaikuttuneelle Jean Sibeliukselle on tosin koitettu järjestää oma muistolaatta hänen suosimansa Grand Hotel de la Minerven seinään Pantheonin läheisyydessä, mutta ainakaan vielä hanke ei ole toteutunut. Sibeliuksen ystävä ja tukija Axel Carpelan oli patistanut säveltäjää ammentamaan inspiraatiota Italiasta: ”Te olette istuskellut aika lailla kotona, hra Sibelius, Teidän on aika matkustaa. Myöhäissyksyn ja talven oleskelette Italiassa, maassa jossa oppii cantabilen, sopusuhdan ja harmonian, plastiikan ja viivojen symmetrian, maassa missä kaikki on kaunista – rumakin” (Erik Tawastsjernan Sibelius-elämäkerrasta). Roomassa Sibelius kävi ainakin kolmesti, tosin kroonisista rahavaikeuksista kärsinyt, mutta maailmanmiehen hienostuneen maun omaksunut säveltäjä ei malttanut olla vierailematta roomalaisilla räätäleillä teettämässä itselleen kalliita pukuja, joten ainakin hänen taloutensa kannalta lienee ollut parempi ettei matkoja Italiaan ollut liiaksi.


Juuso Kortelainen

Instituuttiharjoittelija

Näköaloja Villa Lantesta – ja Lanteen

Villa Lante on tunnettu verrattomasta näköalastaan, joka on inspiroinut kirjailijoita, taiteilijoita ja tutkijoita kautta aikojen, aina tämän blogin nimeä myöten. Renessanssihuvilan loggiasta avautuu Roomaan upea näkymä, jota osattiin arvostaa jo antiikin aikana. Roomalainen runoilija Martialis (n. 40-104) tunsi Janiculum-kukkulan tenhon ja hänen runonsa (4,64) säkeet ”Hinc totam licet aestimare Romam”, eli ”täältä voi arvioida koko Roomaa” on ikuistettu myös Villa Lanten loggian seinälle.

p_Hinclicet

Kaupunkikuvaa hallitsee kuitenkin rakennus jota Martialis ei tuntenut. Kuvan keskellä kohoaa ”Kermakakkuna” ja ”Kirjoituskoneenakin” tunnettu Italian kuninkaan Viktor Emanuel II:n muistomerkki ”Isänmaan alttari”, tuttavallisesti Vittoriano.

p_Näkymä_Lantesta

Majesteetillinen muistomerkki koostuu kuninkaan ratsastajapatsaasta ja tätä ympäröivästä, monumentaalisesta portaikosta terasseineen Capitolium-kukkulan rinteessä. Muistomerkki vihittiin käyttöön vuonna 1911, lähes kolmekymmentä kestäneiden vuotta rakennustöiden jälkeen. Monumentin suunnitellut arkkitehti G. Sacconi ei edes ehtinyt nähdä työnsä valmistumista vaan hänen kuolemansa jälkeen 1905 tarvitiin kolmen suunnittelijan ryhmä viemään projekti päätökseen. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen (1921) myös Tuntematon Sotilas sai Vittorianosta viimeisen leposijansa. Monumentin yläterassia hallitsevat nelivaljakkopatsaat lisättiin vuonna 1927.

Sisätiloissa on nykyään Italian yhdistymiselle omistettu museo, Museo centrale del Risorgimento al Vittoriano.

p_Kermakakku

ratsastajapatsas

Monumentin ylimmälle terassille on nykyään pääsy hissillä ja näköala Vittorianon kattotasanteelta houkutteleekin turisteja. Näkymät ovatkin erinomaiset ja kuten irvileuat muistuttavat, eivät vähiten siksi, että tämä on ainoa paikka Rooman keskustassa jonne tämä rakennus ei näy!

Terassilla voi tehdä pikakertauksen Rooman topografiasta ja Forum Romanumin rakennushistoriasta.p_forum

Myös monet tutut maamerkit näkyvät, bongaa kuvasta Pietarinkirkon kupoli ja Pantheon!

PK_Pantheon_PG

Vittoriano sijaitsee Piazza Venezian laidalla

p_piazzavenezia

Terassin päätyjä hallitsevat massiiviset nelivaljakko-pronssipatsaat, jotka hieman rajoittavat näköalaa.

p_quadriga

Mutta ei huolta, näkyyhän sieltä Villa Lantekin!

p_Lante


Näköaloja ihaili Laura Nissin, Villa Lanten Ystävät ry:n stipendiaatti 2015

 

Pyhän Methodioksen jäljillä

Tutkimuksen metodityöpaja 18.1.-7.2.2016

Basilica di San Clemente.
Basilica di San Clemente.

Laskeutuessamme San Clementen basilikan uumeniin tammikuun loppupuolella saimme vastaamme lähetyssaarnaajaveljesten Kyrilloksen ja Methodioksen viileän, suorastaan analyyttisen tuijotuksen. Legendan mukaan veljekset saapuivat Roomaan vuonna 869 tuoden mukanaan Paavi Klemens I:n pyhäinjäännökset Krimin niemimaalta. Roomaan saavuimme mekin, tosin ilman yhtä arvokkaita tuomisia, innokas joukko antiikin ja keskiajan tutkijoita. Olimme Pyhän Methodioksen jäljillä. Tammi-helmikuun vaihteessa Suomen Rooman-instituutissa järjestettiin nimittäin ensimmäistä kertaa tutkimuksen metodityöpaja väitöskirjan tekijöille ja tuoreille tohtoreille. Kokoon oli kasattu kahdeksan osallistujaa, joilla oli ilo paitsi paneutua omien menetelmiensä autuuksiin ja ongelmiin, myös tutustua monen Roomassa vaikuttavan tutkijagurun metodeihin.

Pyhän Luukkaan freskoa ja graffiteja ihmettelemässä. Catacombe di Commodilla.
Pyhän Luukkaan freskoa ja graffiteja ihmettelemässä. Catacombe di Commodilla.

Kurssilaisten omat tutkimusalat ulottuivat klassillisesta arkeologiasta keskiaikaisiin käsikirjoituksiin, taiteen ja magian tutkimukseen, latinan kielen kehitykseen ja antiikin mielikuviin uskonnosta ja seksuaalisuudesta. Työpaja antoikin harvinaisen mahdollisuuden tutustua siihen menetelmien laajaan kirjoon, mitä osallistujien asiantuntijuus edusti. Kolmen viikon aikana tuli selväksi, että tulkitessamme antiikin ja keskiajan lähteitä ja etsiessämme vastauksia meitä askarruttaviin kysymyksiin emme juuri koskaan tukeudu vain yhteen metodiin vaan käytössämme on laaja työkalupakki, jonka tarjoamia keinoja sovellamme tarpeen mukaan.

Työpajan alku osui sopivasti yhteen Pyhän Henrikin muistopäivän kanssa, joten messusimme yhdessä Rooman suomalaisen yhteisön kanssa S. Maria sopra Minervan kirkossa. Paikalla oli ekumeenisesti kolmen kristikunnan haaran korkeita edustajia Suomesta. Kuitenkin katolisen kirkon osalta törmättiin absoluuttiseen huippuun: matkatessamme Vatikaanin museoihin saimme nähdä itse paavin, joka vilkutellen huristeli papamobiilillaan ympäri Pietarinaukiota. Mirakulöösistä näyttäytymisestään huolimatta paavi jäi lopulta ainakin joidenkin työpajalaisten mielestä sivurooliin, sillä museossa meitä odotti antiikin taidehistorian ja arkeologian voimahahmo Paul Zanker!

Legendojen kohtaaminen: professori Paul Zanker tulkitsee ryhmälle sarkofageja Vatikaanin museoissa.
Legendojen kohtaaminen: professori Paul Zanker tulkitsee ryhmälle sarkofageja Vatikaanin museoissa.

Monipuolinen workshop havainnollisti oivasti humanistisen historiaan orientoituneen tutkimuksen nykytilaa. Sekä viime vuosikymmenien vinha metodologinen turbulenssi että monien vuosikymmeniä (ellei -satoja) vanhojen metodien sinnikäs säilyvyys piirtyivät vivahteikkaasti esiin seminaariviikkoinamme, joiden kuluessa tammikuun hivenen huhtikuiset yöpakkaset vaihtuivat helmikuun heleään toukokuiseen aurinkoon. Esimerkiksi filologian ja ikonografian monet vanhat keinot osoittivat yhä elinvoimansa. Toisaalta uusien, usein digitalisaatioon nojaavien menetelmien esiinmarssi on väistämätön. 3D-mallinnuksen mahdollisuudet, treebank-analyysi ja monet muut suuria datamääriä käsittelevät menetelmät ovat tuoneet vanhojen rinnalle lupaavia vaihtoehtoja, jotka enemmänkin täydentävät metodologista keinovalikoimaa kuin syrjäyttävät vanhoja. Kurssi oli erittäin tervetullut mahdollisuus kirkastaa ajattelua oman tutkimuksen metodeista ja niiden perusteista sekä imeä oppia ja inspiraatiota muiden tutkijoiden tavasta lähestyä aineistojaan ja tutkimuskysymyksiään.

Humanismia, käsikirjoituksia ja karttoja Wouter Bracken seurassa. Biblioteca Corsiniana.
Humanismia, käsikirjoituksia ja karttoja Wouter Bracken seurassa. Biblioteca Corsiniana.

Mainion Zankerin lisäksi kuulimme Kristian Göranssonia Ruotsin instituutissa, Kimberly Bowesia American Academyssa, Wouter Brackea Palazzo Corsinin kauniissa kirjastossa ja Thomas Försteria Norjan instituutissa. Villa Lanteen ainutlaatuista maisemaa ihastelemaan ja työpajalaisille metodeistaan kertomaan saapuivat puolestaan Jeremy Lefkowitz, Martin Bauch, Olof Brandt, Marco Buonocore ja Laura Chioffi. Mahtuipa ohjelmaan myös Flavio Enein pitämä Villa Lanten kuukausiesitelmä. Anu Koponen johdatti ryhmämme Palatiumille niin sanottuihin Augustuksen ja Livian taloihin ihastelemaan seinämaalauksia. Kaiken kukkuraksi Heinz Besten kanssa tulkittiin Flaviusten amfiteatterin areenan alaisia rakenteita!

Pää suojaan aivomyrskyltä. Colosseum.
Pää suojaan aivomyrskyltä. Colosseum.

Toki saimme kuulla myös Villa Lanten omia tähtiä. Simo Örmä kertoi Janiculumista ja topografisen tutkimuksen metodeista. Ria Berg vei meidät American Academyn keramiikkavarastoon, jossa saimme ilon kosketella pyttyjä kumihanskoin. Tähän liittynyt keramiikan ajoitustehtävä ja muuan kirottu bucchero-malja saa porukan klassilliset arkeologit vieläkin heräämään hikisinä painajaisten keskeltä.

Kertsua ajoittamassa. Löydätkö “painajaismaisen” bucchero-maljan kuvasta? American Academy in Rome.
Kertsua ajoittamassa. Löydätkö “painajaismaisen” bucchero-maljan kuvasta? American Academy in Rome.

Lopulta kierros sulkeutui, kun Tuomas Heikkilä kertoi tulevan työryhmänsä kalenteritutkimuksen metodeista ja Pyhän Henrikin legendan tutkimuksessa käyttämistään menetelmistä. Henrikillä alkoi ja Henrikiin loppui. Tai oikeastaan, kuten kunnon lantelaiseen tapaan kuuluu, ensin syötiin hyvin ja lopuksi syötiin vielä paremmin!


Metodityöpajan 2016 osallistujat

Laura Aho

Pirjo Hamari

Timo Korkiakangas

Inka Moilanen

Lauri Ockenström

Marika Rauhala

Samuli Simelius

Ulriika Vihervalli

 

 

 

 

Kaupungista, joka elää, kasvaa, kukoistaa… ja voi muuttaa elämäsi

Ei se ensin edes tuntunut todelliselta. Me seisoimme kukkulalla, Suomen Rooman-instituutin vieressä, ja katselimme kuinka Rooma lepäsi kultaisena aamupäivän auringossa. Kaikki oli kuin maalattuna suoraan eteemme: Pantheon tuolla, Vittoriano-monumentti tuolla… ja taustalla usvainen vuorijono. Mieli paloi halusta etsiä lähimmät portaat ja juosta alas tutkimaan kuolemattoman kaupungin, urbs aeternan, katuja.

Tulevina päivinä kävelisimme tuon näköalatasanteen ohi vielä monta kertaa; kivisiä portaita kivisille kaduille, sieltä kahviloiden ja katumyyjien ohi Tiber-joen ylittäville valkeille silloille ja lukemattomien kirkkojen keskelle. Me istuisimme Forumin puiden oksilla kuuntelemassa esitelmiä, vierailisimme nunnaluostarissa ja antiikinaikaisessa julkisessa vessassa, katselisimme Vatikaania Pietarinkirkon kupolista käsin – ja paljon, paljon muutakin.

Ennen matkaa olimme opiskelleet luennoilla Italian historiasta ja nykytilanteesta, kielestä ja käytöstavoista. Myös kuuluisa latinisti ja historioitsija (sekä todellinen herrasmies) Teivas Oksala oli vieraanamme ja kertoi muun muassa Eino Leinon matkasta Roomaan. Leino oli matkallaan ihastunut erityisesti erääseen korkokuvaan, jossa kuvattiin kahden ystävyksen ikuinen ero, kuolema. Korkokuva jopa inspiroi häntä kirjoittamaan siitä seitsemänsäkeistöisen runon.

 

”Se oli Roomassa: laps oudon suvun

rukoili hiljaa taideteelmän eessä,

kuin ois hän yöstä tuhatvuotten luvun

tavannut ystäviä silmät veessä – – ”

 

Näimme kyseisen korkokuvan matkallamme. Kiistämättä se oli taidokas ja suloinen kaikessa vaatimattomuudessaan, mutta jäi ainakin näin ensi kertaa Roomassa matkaavan silmissä kaikkien noiden muiden ihmeiden varjoon.

Jokainen kohde oli edellistä suurempi, vanhempi tai kauniimpi. En ollut voinut kuvitellakaan sitä maailmaa, joka odotti Rooman keskustaa ympäröivien muurien sisäpuolella; joka puolelle levittäytyvää kermansävyistä, päättymätöntä kauneutta! Koko aikakausien kirjon antiikista nykypäivään saattoi saada vangittua yhteen valokuvaan. Tietysti se on täydellinen ympäristö opiskella historiaa – mutta myös ennen kaikkea tilaisuus todistaa, kuinka yli kaksituhatta vuotta hengittää edelleen aikojen läpi. Eräskin ravintoloitsija huitoi meidät takaisin sisälle, kun olimme jo tekemässä lähtöä – ja ei, kyse ei ollut siitä, että olisimme käyttäytyneet sopimattomasti, hän tahtoi vain esitellä meille antiikkisen teatterin raunioita ravintolansa kellarissa!

Myös latina, kuten Rooma itsekin, vivit, crescit, floret. Sitä oli talojen seinissä, viemärien kansissa, katulampuissa, patsaissa, tauluissa, rihkamakojuissa… ja tietysti italian kielessäkin, jota sai kuulla vastaukseksi milloin ikinä yrittikään kommunikoida englanniksi paikallisten kanssa. Hupsu latinanopiskelija sai jopa ostaa Colosseumin matkamuistoliikkeistä kirjan, jossa opetettiin kiroamaan latinaksi! Utinam modo subiunctivo semper abutaris! (Vaikka eihän näin kaunista kieltä sovi kiroamiseen käyttää – kuiskaa mieluummin seuraavalla kerralla rakastajasi korvaan: credo fatum nos coegisse, ja valmistaudu paistattelemaan tämän ihailussa.)

Italiaa puhuessaan sai monta hymyä osakseen – esimerkiksi kun tilasi vielä yhden sellaisen mahtavan, tahmeansuklaisen kaakaon hotellimme aamupalalla. Espanjaakin pääsi harjoittamaan, kun tutustui paavin audienssilla Etelä-Amerikasta paikalle lentäneeseen pariskuntaan. Englantia saattoi puhua esimerkiksi kadulla partioivien, komeisiin uniformuihin sonnustautuneiden poliisien kanssa. Suomea taas voi haastaa vaikkapa Villa Lantessa, Suomen Rooman-instituutissa.

Kun katselee Roomasta käsin ylös sitä kehystäville kukkuloille, jossakin siellä viinirypäleköynnösten ja näköalatasanteille rakennettujen muurien keskellä kohoaa kertakaikkisen suloinen rakennus suurine parvekkeineen ja pienine puutarhoineen. Ihminen hymyilee kuin itsestään, ja pohtii kuka mahtaa olla se onnekas, joka tuolla, korkealla Villa Lantessa, saa asustaa. Vastaus on – yllättävää kyllä – suomalaiset! Olkoonkin, että Ranskalla, Yhdysvalloilla ja ties millä muilla suurvalloilla on suurlähetystöinään valtavia kartanoita, mikään ei vedä vertoja Suomen omalle pikku aitiopaikalle, jossa voi aamu-usvassa hörppiä cappuccinoa ja ihailla täydellistä näkymää Rooman ikiaikaiseen kauneuteen. Ihaileminen onkin suositeltavaa – tällä matkalla kun pelkästään katselemalla oppii.

Ostiassa esimerkiksi, jonne junamatka meidät vei, saattoi tutkia henkilökohtaisesti sitä, kuinka kylpylöitä lämmitettiin, löytää latinankielisiä baarimainoksia kivilaatoista jalkojensa alta ja ihmetellä roomalaisten venyvyyttä – tuota… kiinnostavissa mosaiikkikuvissa. Katakombeissa puolestaan nähtiin, kuinka ihmisiä haudattiin vieri viereen, kuinka paljon ihmisiä onkaan kuollut, ja millaisia kuvia seiniin kuolleiden seuraksi, tai elävien lohduksi, maalattiin.

Olisin voinut kuvata tähän kirjoitukseen kaikkea sitä uutta tietoutta, jota sain, ja jota aion hyödyntää tulevissa opinnoissani ja ylioppilaskirjoituksissani – siitä riittäisi asiaa, uskokaa pois. Tai sitten olisin voinut kertoa kohta kohdalta kohteista, joissa kävimme – mutta siitä olisi tullut niin pitkä teksti, ettei kukaan olisi edes harkinnut lukevansa sitä. Koen siis paljon tärkeämmäksi kertoa siitä kokonaisuudesta, jota tämä kurssi minulle merkitsi.

Rooma-kurssi on ilman mitään epäilystä lukioaikani hienoin kokemus… itse asiassa se on yksi koko elämäni hienoimmista kokemuksista. Olen matkustanut ulkomaille kymmeniä kertoja, mutta mikään ei koskaan ole tehnyt minuun yhtä suurta vaikutusta kuin tämä kaupunki. Ja Rooman läpikäyminen niin hienon ryhmän kanssa, ja niin hyvien opettajien johdolla, oli kokemus, josta olen äärettömän kiitollinen. Itkin koko sen päivän, jona palasimme takaisin Suomeen. Seuraavana yönä poikaystäväni joutui herättämään minut, kun huusin unissani – niin ei ole koskaan ennen käynyt. Hercle! Sain vieroitusoireita Roomasta!

Mitä yritän tässä sanoa on tämä: jos joku joskus jossain mainitsee sinulle mahdollisuudesta päästä mukaan Rooma-projektiin… se on tarjous, josta ei voi, ei saa kieltäytyä.

Tässä ei nyt nimittäin ole kyse mistään tavallisesta opintoretkestä eikä lomamatkasta. Siellä suihkulähteiden reunoilla, sädehtivän tähtitaivaan alla, kun sai kuunnella kitaran sävelten soljuvan yössä ja antaa autenttisen italialaisen jäätelön sulaa kielelleen, tunsi jollakin tapaa olevansa osa kaupunkia. Jo pelkkä ilmapiiri riitti herättämään valtavan kunnioituksen kaikkea mennyttä kohtaan, ja historiankirjat saivat aivan uuden merkityksen – ne heräsivät eloon siinä silmien edessä, kohde kohteelta.

Fontana di Trevin suihkulähde oli oikeastaan ainoa pysähdys listoillamme, joka oli suljettu viikon aikana. Treviin liittyy tunnetusti uskomus siitä, että jos sen kuohuihin heittää kolikon, palaa takaisin Roomaan. Epätoivoisina me opiskelijat viskoimme kolikoita metalliaitojen yli kuivaan lähteeseen. Jälkikäteen mietin, etteivät lähteen korjaustyöt olleetkaan uhkaus siitä, ettemme koskaan palaisi – eivätpä tietenkään, ajatuskin on järjetön – vaan yksinkertaisesti Rooman tapa sanoa: säästäkää rahanne lentolippuihin, jotta voitte palata mahdollisimman nopeasti.

Sain matkalla monta ystävää, joiden kanssa jaoimme monta hauskaa hetkeä – muistoja ja kokemuksia, väsyneitä aamuja, huvittuneita iltoja. Inspiroiduin, sain monta uutta unelmaa ja ajatusta. Sain Rooman, eikä se lähde sielustani koskaan – ei koskaan.


Jasmin Kuusela

Järvenpään lukio


Suomen Rooman-instituuttia ylläpitävä säätiö myöntää stipendejä latinanlukijoiden leirikouluihin Roomassa. Järvenpään lukio oli yksi stipendin saaneista kolmesta koulusta vuonna 2015