Suomen Rooman-instituutin arkkitehtiopiskelijakurssi Grand Tour 2019 eli GT-2019

Juhana Heikonen, kurssin vetäjä, TkT, arkkitehti SAFA, FM

Arkkitehtiopiskelijoilla on pisimmät perinteet suomalaisten opintomatkoista Italiaan. Tätä perinnettä osaltaan jatkaa instituutin vuodesta 2009 lähtien järjestetty Grand Tour -kurssi. Kurssi on kaksiosainen, joista ensimmäinen osa järjestetään Tammisaaressa viikon pituisena intensiivikurssina noin 20:lle  Aallon, Tampereen ja Oulun arkkitehtiopiskelijalle. Kurssin toinen osuus Italiassa järjestetään seitsemälle tämän intensiivikurssin suorittaneelle opiskelijalle.

Intensiivikurssin ohjelmassa 3.6.-9.6. oli pääosin luentoja antiikin vaikutuksesta länsimaiseen arkkitehtuuriin, joista vastasivat allekirjoittaneen lisäksi professorit Margareta Steinby, Aino Niskanen, Olli-Paavo Koponen ja lehtori Kristo Vesikansa sekä FT:t Samuli Simelius että Juha-Heikki Tihinen. Tämän lisäksi ohjelmaan sisältyi etukäteen luetun kirjallisuuden (Vitruvius: De Architectura ja Summerson: Language of Classical Architecture) käsittelyä ryhmätyöskentelynä ja ohjattuja piirustusharjoitustöitä. Intensiivikurssilla opiskelijat suorittivat lisäksi johdetun ekskursion ympäristön ruukinkartanoihin, Hankoon ja Raaseporin linnaan. Tammisaaren vanhaan kaupunkiin tutustuttiin arkkitehti Yrjö Sahlstedtin johdolla.

Intensiivikurssille osallistui yhteensä 19 opiskelijaa. Näistä jatkokurssille Italiaan valittiin Eero Ilvessalo (A), Mia Norrmén (A), Hilda Uusitalo (A), Justiina Mäenpää (A), Ville Pääkkönen (TY), Anselmi Moisander (TY) ja Silja Rojola (OY). Jatkokurssin matka Italiaan toteutettiin ensimmäistä kertaa matkustamalla maitse ja meritse. Valinta liittyi osaltaan nykyiseen keskusteluun hiilijalanjäljen pienentämisestä, mutta toisena motiivina oli simuloida menneisyyden arkkitehtiopiskelijakursseja, jotka lähinnä taloudellisista syistä matkustivat maitse, kokien samalla hitaan, mutta arkkitehtuuriltaan ja maisemiltaan vaihtelevan lähestymisen Italiaan.

Grand Tour 2019 käynnistyi sunnuntaina 11.9.2019 Vuosaaren konttisatamasta Finnlinesin Finnladylla. 36 tuntia myöhemmin GT-2019 saapui Travemündeen, josta jatkettiin vielä Hampuriin yöpymään. Seuraavana aamuna matka jatkui läpi koko Saksan Müncheniin, jossa rinkat jätettiin rautatieaseman matkatavarasäilytykseen junanvaihtoa varten. Vaihtoaika hyödynnettiin tutustumalla lähellä sijaitsevaan Glyptoteekkiin, Propyleiaan ja Antikensamlungeniin, jotka Baijerin kuningas Ludvig I tilasi hoviarkkitehdiltaan Leo von Klenzeltä sitomaan antiikkia ja Baijeria lähemmäksi toisiaan. Olihan Ludvig I:n poika Otto juuri valittu itsenäistyneen Kreikan ensimmäiseksi kuninkaaksi. Pienen kaupunkikierroksen jälkeen GT-2019 palasi rautatieasemalle ja astui Österreichische Bundesbahnin yöjunaan määränpäänään Verona.

GT-2019 ÖBB:n yöjunassa

Olin hieman epäilevä, olisiko maitse matkustaminen kurssin kannalta liian raskasta, mutta epäilykseni osoittautuivat aiheettomiksi. Jos itse siirtymisen kahden pisteen välillä ottaa osaksi opetusta, on se korkeammista kustannuksistaan huolimatta perusteltua ja suositeltavaa muidenkin arkkitehtuurin opintomatkojen kohdalla. Ehdottomana bonuksena on mahdollisuus välttää ainakin omasta sydämeni pohjasta vihaamani lentokentät ja niiden muodollisuudet.

Seuraavana  aamuna, junan kierrettyä Alpit yöllä ja auringon noustessa Veronassa 14.8., GT-2019 lähti välittömästi skissailemaan antiikin ja keskiajan Veronaan. Tehokkaan päivän aikana skissejä kertyi tärkeimmistä kirkoista, amfiteatterista ja riemukaaresta. Veronan sijainti pohjoisessa on siinä mielessä otollinen, että sieltä käsin GT-2019 pystyi tekemään seuraavana päivän pistoiskun Venetsiaan biennaleen. Biennale ei tietenkään jäänyt Venetsian ainoaksi kohteeksi, vaan kurssi taittoi jalan kaupungin tärkeimmät kohteet.

Keskipäivällä 16.8. GT-2019 matkusti junalla seuraavaan asemapaikkaansa Bolognaan. Bolognan arkkitehtonisesti tärkeimmät nähtävyydet eivät ole kirkkoja tai antiikin raunioita, vaan laskutavasta riippuen noin 40km arkadeja. Toki ohjelmaan sisältyivät tärkeimmät kirkot, kuten Santo Stefanon keskiaikainen kirkkokompleksi. Seuraavat kolme yötä sijoittuivat enemmän tai vähemmän Euroopan vanhimman yliopistokaupungin suojattuun katutilaan, campuksen baareja unohtamatta. Aiempienkin GT-kurssien suosima opiskelijabaari Piazza Verdillä sai tästäkin kurssista asiakkaansa. Jossain vaiheessa iltaa baarimikot kieltäytyivät myymästä Aperol Spritzejä, koska niiden valmistaminen on liian aikaa vievää paikan ollessa täynnä asiakkaita. Henkilökunta päätyi kuitenkin ehdottamaan, huomattuaan kurssin skissailevan juomiensa lomassa, poikkeuksellista ratkaisua. Jos kurssi piirtäisi henkilökunnasta ryhmämuotokuvan, saisi kurssi litran Sprtiziä vaihtokauppana. Kurssi lopulta neuvotteli hinnaksi kuitenkin kaksi litraa ja kaikki olivat tyytyväisiä.

Bolognan Santa Stefanossa piirtämässä
Bolognalaisessa opiskelijabaarissa piirtämässä baarin omistajia

Bologna ei kuitenkaan ollut seuraavien päivien ainoa kohde, vaan sieltä käsin käytiin myös Parmassa ja Ravennassa. Viimeistään tässä vaiheessa kurssille selvisi, kuinka erilaisia luonteeltaan Italian vanhat kaupungit ovat. Parmaa luonnehtii parhaiten upea romaniikkaa edustava Duomo ja sen kastekappeli. Ravennaa taasen sen tärkeät varhaiskristilliset kirkot mosaiikkeineen.

Tehtyään matkaa viikon, GT-2019 saapui Villa Lanteen 19.8. Välittömästi saavuttuaan kurssi sai instituutin intendentin Simo Örmän luennon itse historiallisesta talosta, jota kurssi tulisi pitämään tukikohtanaan seuraavat kolme viikkoa. Ensimmäisen viikon aikana kurssi tutustui Aurelianuksen muurien sisäpuoliseen arkkitehtuuriin antiikista nykypäivään. Elokuun ollessa kuumimmillaan, matkaan lähdettiin joka päivä jo klo 08:00, koska keskipäivän helle koituisi liian rankaksi. Riittävän lounastauon jälkeen ja kirkkojen uudelleen avauduttua kurssille, sekä piirustusvihkojen sauhuttua, Lanteen palattiin päivittäin vasta illansuussa. Päivien ohjelmien nimet olivat esimerkiksi ”Varhaiskristillinen Aventinus ja Caelius”, ”Forum Romanum ja Keisarifoumit” tai ”Kovennettu barokkikirkkokierros”.

San Carlinossa Roomassa

Ensimmäisen Rooman viikon jälkeen GT-2019 suuntasi kaupungin ulkopuolelle, kuten instituutin johtajan Arja Karivieren tutkimuskohteeseen Ostiaan. Ohjelmaan kuuluivat myös Mussolinin EUR, Hadrianuksen huvila, Villa d’Este Tivolissa ja Garbatellan asuinalue (TkT Anu Koponen kanssa). Samalla viikolla tutustuttiin myös instituutin tutkijalehtorin FT Elina Pyyn johdolla Augustukseen ja Ara Pacikseen. Yhtenä tärkeänä tehtävänä oli myös arkkitehtiopiskelijoiden perinteinen askelmittauspiirustus, joka tällä kertaa toteutettiin Piazza Matteilla. Piazzankeskipisteenä on Giacomo della Portan ja Taddeo Landinin Fontana delle Tartarughe, jonka keskellä on neljä alastonta efebiä (kreikkalainen sotapalvelustaan suorittava nuori mies), jotka auttavat neljää kilpikonnaa suihkulähteen ylimpään altaaseen. Tällä piazzalla laadittiin päivän aikana piirustuksina kaikki julkisivut, asemapiirros ja leikkaus.

Piirtämässä Liberan Palazzo dei Congressia EUR:issa
Villa d’Estessä
Valmistautumassa askelmittaamaan Piazza Matteita

Viimeisellä viikolla suoritettiin perinteinen retki Pompejiin ja Paestumiin, mutta tällä kertaa Barin, Leccen, Taranton ja Napolin kautta. Näiden viiden päivän aikana teemat olivat normannien romaniikka, etelän runsas barokki, Magna Graecia, antiikin domukset ja Napolin kaoottisuus. Kurssin palattua Roomaan hypättiin välittömästi seuraavana päivänä uudelleen bussiin ja nautittiin kurssin viimeisenä virallisena ohjelmana Simo Örmän legendaarisesta Etrurian kierroksesta.

Palazzo San Felicessä Napolissa

GT-2019 kulki laivalla, junilla ja busseilla halki Euroopan Italiaan ja itsensä Italian melkein kokonaan pohjoisesta etelään ja takaisin. Matkakilometrejä maalla kertyi kuudettatuhannetta ja piirustuksia neljättäsataa. Askelmittarin mukaan jalan taitettuja kilometrejä kertyi lisäksi noin 400. Aikaisempien vuosien tavoin piirustuksista on tarkoituksena järjestää näyttely Helsingissä ja julkaista siihen liittyvä piirustus- ja matkapäiväkirja. Tämän blogin lukijat saavat myöhemmin kutsun avajaisiin.

Mainokset

Jäätelöconnoisseurin mietteitä

Sara Pollesello

Suomen Rooman-instituutin blogia selaillessani yllätyin, ja suorastaan järkytyin, kun huomasin, ettei kirjoitusta Rooman jäätelöbaareista löytynyt. Miten kukaan ei ole vielä kirjottanut tästä elintärkeästä asiasta? Noh, ei huolta, sillä olen tämän seitsemän kuukauden jakson aikana tehnyt suhteellisen perusteellista empiiristä tutkimusta aiheesta. Omasta mielestäni minua voisikin jo kutsua oikeaksi jäätelöconnoisseuriksi.

Saapuessani Roomaan harjoitteluun tavoitteeni oli syödä jäätelöä (ainakin) kerran viikossa, ja käydä joka kerta eri paikassa. Vaikka tavoitteeni ei ihan täyttynyt (määrällisesti kyllä ylittyi, mutta suosikkipaikoissa kävin useammankin kerran), ehdin kuitenkin käydä aika monessa paikassa. Useammat löytyvät tietenkin Villa Lanten ja Faldan asuntolan läheisyydestä, mutta jonkin verran tuli seikkailtua myös joen toisella puolella. Ennen kun listaan teille parhaat testaamani jätskibaarit, haluaisin kuitenkin jakaa muutaman perussäännön hyvän jäätelön etsinnässä – sillä Italiassakaan jäätelö ei ole aina hyvää![1]

  1. Vältä turhat koristelut
    Parhaat jäätelöt saa yleensä paikoista, joissa koristelua ei ole ollenkaan tai jäätelöt ovat jopa kannella peitetty. Asian voi ajatella niin, että hyvä tuote ei tarvitse koristelua myydäkseen.
  2. Tarkista pistaasin väri
    Pistaasin pitää olla enemmänkin harmaanruskea kuin vihreänvärinen. Kirkas vihreä pistaasijäätelö on selvä varoitusmerkki huonosta jäätelöstä. Värin tarkistaminen ei toki onnistu, jos jäätelö on kannella peitetty, mutta kokemukseni mukaan niissä paikoissa voi yleensä luottaa siihen, että jäätelö on hyvä.
  3. Vältä amerikkalaiset maut
    Amerikkalaisilla mauilla tarkoitan tietenkin kaikki bountyt, oreot, snickersit, jne. Myös havainto sinisestä smurffijäätelöstä ja liilasta my little ponystä pitäisi saada hyvää jäätelöä etsivän kääntymään ovella.

Yritin tätä tekstiä kirjoittaessani laskea, kuinka monessa eri jäätelöbaarissa olen tämän vuoden aikana oikeasti käynyt. Se oli vaikeaa, sillä niitä oli todella monta. Tässä kuitenkin pieni lista niistä, jotka ovat jääneet erityisesti mieleen.

Vakiobaariksi muodostui (hieman yllättäen) Fatamorgana Trasteveressä. Fatamorganaan ei mennä, jos tekee mieli perusmakuja kuten suklaata, vaniljaa tai pistaasia, vaan tänne kannattaa tulla enemmän seikkailunhaluisena, sillä jännät makuyhdistelmät ovat tämän ketjun bravuuri. Parhaimmat siellä syömääni maut ovat tummasuklaa-wasabi, päärynä-gorgonzola, tummasuklaa-lapsangtee sekä basilika-saksanpähkinä-hunaja.[2] Basilikajäätelö on muutenkin ollut minulle hieno uusi tuttavuus. Jänniä makuja voi löytää myös Otalegistä Trasteveressä, sekä Ponte Siston toisella puolella sijaitsevasta Gelateria Guntherista, jossa olen syönyt muun muassa männyn makuista pinjainjäätelöä. Vähän kauempana Lantesta löytyy Balduinassa Gelateria Retro’, mistä saa paitsi ihanaa punajuuri-inkiväärijäätelöä myös koirille tuotettua jäätelöä.

Trasteveren Fatamorgana.

Vaihtoehtoja löytyy tottakai myös, kun perusmaut houkuttelee enemmän. Sekä La Romana, Giuffrè ja Come il Lattessa saa korkealaatuista jäätelöä, tötteröön tummaa tai valkoista suklaata ja päälle halutessa zabaionen tai kanelin makuista kermavaahtoa. Ehdottomasti paras näistä on Come il Latte, mistä saa erinomaista jäätelöä, ja tämän lisäksi siellä tehtyihin artesaanitötteröihin selvästi enemmän suklaata kuin muissa paikoissa. La Romanalla ja Giuffrèllä on muuten täysin samat maut, sillä Giuffrètä perusti La Romanasta potkut saanut työntekijä, joka tietenkin vei kaikki salaiset reseptit mukanaan.

La Romana, Giuffrè ja Come il Latte.
Tappoportaat.

Faldan asuntolan läheisyydelläkin on onneksi(?) muutama hyvä jäätelöbaari, kuten Family Cremeria Artigianale sekä fiksusti nimetty Miami.[3] Yksi lempipaikoistani Monteverdessä on pieni jäätelökiska La Gourmandise, mikä sijaitsee pienellä kadulla keskellä ei mitään, ja on auki vähän miten sattuu. Faldan lähellä sijaitsevien tappoportaiden päässä löytyy taas Gelateria Tropicana, mistä saa yllättävän hyvää, mustaa kookos-hiilijäätelöä.

Kahvigranita Pantheonilla.

Jos jäätelöön jostain syystä kyllästyisi, erinomainen vaihtoehto on granita[4]. Nyt puhutaan tietenkin siitä oikeasta granitasta, jota annostellaan jäätelökahvalla astiasta, eikä feikkigranitasta, jota otetaan pyörivästä koneesta hanalla. Ihana uusi tuttavuus oli minulle kahvigranita kermavaahdolla (vaikka en muuten ole kermavaahdon paras ystävä). Jos turistailee Pantheonin läheisyydellä kannattaa ehdottomasti käydä Caffè Tazza D’Oro:ssa kahvigranitalla. Varsinkin kesähelteessä, kun kahvihammasta kolottaa, ei kyllä ole mitään parempaa![5]


Näiden kuukausien aikana taisin syödä ehkä kolme kertaa huonossa jäätelöbaarissa. Joka kerta varoituskellot kyllä soivat eri syistä, mutta itsepäisesti en vain kuunnellut. Jätskiä piti saada nyt ja heti, ja siitä sain sitten kärsiä. Seuraamalla minun alussa listaamiani vinkkejä vältätte toivottavasti turhan kärsimyksen huonosta jäätelöstä. Hyviä jäätelöhetkiä!

FM Sara Pollesello

Kirjoittaja oli instituutin EDUFI-harjoittelijana helmikuusta elokuuhun 2019.


[1] Jos on eri mieltä, on joko käynyt uskomaton tsägä, tai sitten ei vaan tiedä jäätelöistä mitään ja voi yhtä hyvin lopettaa lukemisen tähän.

[2] Tsatsikinmakuinen jäätelö oli kuitenkin minullekin vähän liikaa.

[3] Mi ami = rakastat minua – ja tottahan se on…

[4] Tai grattachecca, kuten Roomaassa sanotaan.

[5] Tähän mielipiteeseen taitaa vaikuttaa jonkin verran myös uutuuden huuma. Onhan shakeratokin ihana kuumana päivänä, tai miksi ei kylmä cappuccino, affogato al caffè tai ihan perus kahvijäätelö?

Maitse ja meritse Roomasta Helsinkiin – hidas matkustaminen, oman aikansa anakronismi vai tulevaisuuden normi?

Roosa Kallunki ja Anna Vuolanto

”Rautatie on suuri keksintö. Hitaalla matkustamisella, jalkapatikalla tai purjehtimisella on omat erikoiset viehätyksensä, joita mikään muu ei korvaa, mutta viehättävää on myös rynnätä 20:nnen vuosisadan tapaan 100 kilometriä tunnissa nykyaikaisessa pikajunassa. Ihmiset, jotka eivät osaa nauttia semmoisesta matkasta, ovat vieraita omalle ajalleen, ovat anakronismeja.”
Matkakirja, Yrjö Koskelainen (1921)

Elämäntahti on yhä kiihtynyt: tehokkuus, tuottavuus ja nopeus ovat nyt avainsanoja. Olemmeko me siis anakronismeja, kun matkustamme junalla halki Euroopan aikana, jolloin lentoliikenne on hallitseva matkustusmuoto? Kahdennellakymmenennellä ensimmäisellä vuosisadalla raideliikennettä pidetään hitaana matkustamisena, vaikka pikajuna voi kulkea yli 200 kilometrin tuntivauhtia. Matkustaminen on kuitenkin muuttunut ja tulee muuttumaan: monen ahkeran Rooman-kävijän on jo vaikea olla miettimättä ilmastonmuutosta ja matkustamisesta koituvia päästöjä matkalippuja varatessaan.

Lähtöpäivänä Rooma oli sateinen.

Lähdimme Villa Lantesta Roomasta kohti Helsinkiä toukokuun toisena sunnuntaina, ja teimme matkaa kolme yötä ja kaksi päivää. Molempien matkustajien tausta on historian alalla, mutta maata pitkin matkaajina olemme erilaisia; toinen kokenut Euroopan läpi junailija ja toinen aloittelija.

Matkan ensimmäinen etappi oli Itävallan rautateiden (ÖBB) suora yöjuna Roomasta Bolognan ja Innsbruckin kautta Müncheniin. Käytössämme oli oma kuuden lepopaikan hytti: pari sänkyä piti varata matkatavaroille, sillä lattiapinta-alaa ei juuri ollut. Jokaisessa makuuvaunussa oli vaunuemäntä tai -isäntä, joka huolehti matkustajien tarpeista. Isäntämme myös tarjoili aamiaisen hytin ovelle. Aamiainen sängyssä baijerilaisista maisemista nauttien Alppien jäädessä taakse tuntui mukavalta luksukselta.

Aamuvarhaisella jossain Innsbruckin ja Münchenin välillä.

Saavuimme maanantaiaamuna Münchenin päärautatieasemalle, jossa söimme vielä rauhallisen brunssin asiaankuuluvine apfelstrudeleineen ja käsepretzeleineen. Aamupäivällä jatkoimme intercity-junalla kohti Hampuria. Matka sujui rattoisasti työskennellen ja maisemia ihmetellen. Lounasajan koittaessa siirryimme valkoisin pöytäliinoin varustettuun ravintolavaunuun, joka oli VR:n ravintoloihin tottuneelle suorastaan ylellistä. Ravintolassa oli luonnollisesti pöytiintarjoilu, mutta siitä huolimatta Suomea edullisempi hintataso.

Hamburg Hauptbahnhof.

Hampurista taipaleemme jatkui vielä samana iltapäivänä kohti Kööpenhaminaa. Reissun ensimmäiselle meriosuudelle pääsimme, kun juna rullasi Pohjois-Saksan Puttgardenissa sisään lauttaan. Se kulkee saksalaisen Fehmarnin saaren ja tanskalaisen Lollandin välillä – ja palvelee myös tax free -asiakkaita. Toinen vaihtoehto siirtyä maiden välisen rajan yli on lännempänä, jolloin laivamatka jää välistä ja juna kulkee Flensburgin kautta.

Pienen laivalla jaloittelun jälkeen pääsimme takaisin junaan, joka ajoi ulos lautasta Tanskan puolella Rødbyssä. Siellä meitä odotti matkan ensimmäinen rajatarkastus. Ratatöiden vuoksi matka  Kööpenhaminaan taittui bussilla, jonne saavuimme noin kymmeneltä illalla. Nukuimme makeasti ystävän luona, ja tiistaiaamuna jatkoimme Kööpenhaminasta Tukholman suuntaan. Olimme varanneet junamatkalle evääksi tanskalaiset smørrebrødit, mutta testasimme siitä huolimatta myös ruotsalaisen ravintolavaunun. Se oli niin tarjoiluiltaan kuin sisustukseltaankin hyvin suomalaisen vastineensa kaltainen, mutta radan tiukat kaarteet, jotka kuljettivat laseja pöydän laidalta toiselle, lisäsivät huomattavasti matkustamisen tuntua.

Vaikka ruotsalaisen Snabbtågin ravintolavaunun pöydissä ei ollut valkoisia liinoja, onneksi niissä oli reunat (kuten laseissakin).

Tukholmaan saavuimme tiistaina alkuillasta. Ensi töiksemme tilasimme juomat teemaan sopivalla tavalla asemaravintolassa, ennen kuin lopulta siirryimme metrolla ja bussilla kohti Södermalmia ja satamaa. Laivamatkalla nautimme buffet-illallisen merimaiseman äärellä. Ravintola yllätti positiivisesti erittäin kattavalla kasvisvalikoimalla, eikä Tukholman saaristokaan pettänyt idyllillään.

Tukholman saaristoa.

Laivayön päätyttyä olimme aikaisin keskiviikkoaamuna Turun satamassa, josta Helsingin juna pian lähti. Ravintolavaunussa söimme matkan viimeisen aterian, kaurapuuroaamiaisen. Kotiovilla olimme jo keskiviikkona aamupäivällä.

Tarkoituksenamme oli matkustaa Roomasta Helsinkiin mahdollisimman nopeasti maata pitkin. Vaikka tästä syystä olimme pyrkineet lyhyisiin junien vaihtoaikoihin, aikataulumme piti. Junat kulkivat ajallaan muutamista ratatöistä johtuvista erikoisjärjestelyistä huolimatta. Junamatkustaminen yllätti muutenkin helppoudellaan reissuparivaljakon aloittelijan. Matkalaukulle ja rinkalle löytyi hyvin tilaa ja saimme aina työskennellä mukavasti pöydän ääressä. Reissussa syöminenkin oli yllättävän helppoa, ja eväitä sai kaikilta asemilta kätevästi kaupasta mukaan. Myös ravintolavaunuissa oli kattava valikoima.

Kulkemalla joka sentin matkasta maan pinnalla etäisyydet hahmottuivat paljon selkeämmin kuin lentämällä. Juna-asemilla ei myöskään ole samanlaista jonotuskulttuuria, joka tekee lentomatkustamisesta tympeää. Lopulta maata pitkin matkustaminen ei tunnu kovinkaan suurelta vaivalta, vaikka aikaa tietysti kuluu enemmän. Maitse matkustaessa saa myös osansa todellisesta kieli- ja kulttuurikylvystä, maisemista puhumattakaan.

Historioitsijoille ei siis näytä olevan minkäänlainen ongelma olla anakronismi omalle ajalleen. Päinvastoin se tuo elämäntahdin hitaudellaan tutkittavien aikakausien rytmin kenties lähemmäksi. Toisaalta työntekokin onnistuu loistavasti raiteilla, mikä mahdollistaa ajatusten jäsentelyn ennen ja jälkeen Rooman työskentelyperiodin. Muutaman päivän matkanteko on oivallinen siirtymä arjesta toiseen, ja ajan kuluttaminen kiskojen kolkkeessa, töitä tehden tai ikkunasta ulos tuijottaen, saa pohtimaan kaiken kiireen ja suorittamisen tarkoituksenmukaisuutta. Se kasvattaa myös kärsivällisyyttä!

FM Roosa Kallunki on antiikin sosiaalihistoriaan erikoistunut väitöskirjatutkija Tampereen yliopistosta.

HuK Anna Vuolanto opiskelee yleistä historiaa ja taidehistoriaa Helsingin yliopistossa, ja osallistui Suomen Rooman-instituutin tieteelliseen kurssiin 2019.

Crypta Balbin näyttely: yksityiskohtia pyhiinvaelluksista

Eeva Ollila

Helsingin yliopiston historian maisteriohjelman kurssilla perehdyttiin Rooman historiaan ja merkitykseen eurooppalaiselle sivilisaatioille sekä siihen, miten antiikin ja keskiajan perintö on vaikuttanut eurooppalaiseen kehitykseen. Luentojen ja seminaarin lisäksi kurssin ohjelmaan kuuluivat tutustumisretket Rooman antiikin ja keskiajan kohteisiin. Viikon kurssilla vierailtiin myös Rooman keskiaikaisissa kirkoissa sekä birgittalaisluostarissa, joka sijaitsee Piazza Farnesella. Samalla paikalla toimi keskiajalla majatalo pohjoismaalaisille pyhiinvaeltajille. Vierailukohteet herättivät kiinnostuksen Roomaan tehtyihin pyhiinvaelluksiin. Keskiaikaiset pyhiinvaellukset ovat kiinnostava historiallinen ilmiö, koska ne yhdistivät aikakauden ihmisiä Euroopassa.

Antiikin ja keskiajan perintö -kurssin monista mieleenpainuvista vierailukohteista yksi kiinnostavista oli Crypta Balbi, joka on kansallismuseon kohteita Roomassa. Museon sijoilla oli alun perin Lucius Cornelius Balbuksen 13 eaa. rakennuttama teatteri. Crypta Balbi oli historian opiskelijalle mielenkiintoinen kohde, koska se esittelee historian ja arkeologian tutkimuksen näkökulmasta Rooman kaupungin historiallista kerrostumaa 2000 vuoden ajalta. Kurssin näkökulmasta näyttely oli antoisa, sillä se avasi aikakausien välistä jatkumoa. Rooman kaupungin muodonmuutokset antiikista keskiaikaan havainnollistuivat niitä käsittelevien kuvausten ja esineistön, kuten keramiikan ja rahojen, sekä eri aikakausien rakennuskantaa esittelevien selostusten kautta.

Keskiaikaisista pyhiinvaeltajista muodostunut käsitykseni on ollut, että paluu kotiseudulle oli olennaista pyhiinvaelluksissa. Etelä-Eurooppaa kaukaisemmilta alueilta tulleiden vaeltajien osalta herää kuitenkin kysymys, lähtivätkö kaikki heistä kuitenkaan lopulta paluumatkalle? Crypta Balbin varhaiskeskiajasta kertova osa avasi kysymystä. Näyttelyn perusteella 600-luvulta lähtien kaupunkiin alkoi saapua pyhiinvaeltajia muualta läntisestä Euroopasta. Jo seuraavalla vuosisadalla muualta tulevat ihmiset perustivat pysyviä yhteisöjä Pietarinkirkon alueelle avustaakseen maamiehiään näiden vierailujen aikana.

Näyttelyn mukaan jotkut pyhiinvaeltajista päättivät kuitenkin jäädä Rooman kaupunkiin, jotta he voisivat viettää elämänsä viimeiset hetket lähellä apostolien hautoja. Paluu saattoi olla joillekin vaeltajille ylivoimaisen vaivalloista, sillä varhaiskeskiajalla vaellukselle lähdettiin useimmiten hakemaan apua vammaan tai sairauteen. Lisäksi matkanteko lienee ollut keskiajan alussa vaikeaa, koska eurooppalainen tieverkosto ei ollut kehittynyttä. Eri puolilta Eurooppaa saapuneista pyhiinvaeltajista kertovat esimerkiksi Rooman katakombeista löydetyt vaeltajien rukouksilla ja nimillä varustetut seinäkirjoitukset.

Eeva Ollila on historian opiskelija Helsingin yliopistosta. Kirjoitus on osa kurssin Antiikin ja keskiajan perintö (Villa Lante 7.-14.1.2019) loppusuoritusta. Kurssin järjestämistä tuki Jenny ja Antti Wihurin rahasto.
Kuvat: Anu Lahtinen

Lähteet:
Katajala-Peltomaa, Sari, Krötzl, Christian ja Meriluoto-Jaakkola, Marjo (toim.). Suomalaisten pyhiinvaellukset keskiajalla: kun maailma aukeni. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2014.

Ei nimi miestä pahenna… mutta entä naista? Hajanaisia mietteitä roomalaisista nimistä ja nimeämiskäytännöistä

Tuomo Nuorluoto

Myöhäisantiikkinen piirtokirjoitus Bar S. Caliston nurkilta (CIL VI 1516). Monumentin pystytti Aur(elia) Publiana Elpidia, imettäjä (nutrix), rakkaalle emännälleen (patrona) ja ylhäissyntyiselle tytölle (clarissima puella) Lucia Septimia Patabiniana Balbilla Tyria Nepotilla Odaenathianalle. Kuten kuvasta näkyy, kiveä on sittemmin koristeltu myös nykyisten roomalaisten toimesta. Kuva: Tuomo Nuorluoto

Syksy Roomassa tarjosi monenlaista jännittävää. Uusia ja vanhoja tuttavuuksia, piirtokirjoituksia toisensa jälkeen, ja kaikenlaisia muita enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita. Katuja tallatessa voi baarin nurkalla sattumalta törmätä vaikkapa 300-luvulla eläneeseen, senaattorisäätyiseen tyttöön. Myös lukuisat kirkkojen pihat ja pylväskäytävät tarjoavat sielunravintoa nälkäiselle epigrafian ystävälle. Tämä kirjoitus ei kuitenkaan ole jonkinlainen henkilökohtainen muistelo stipendiajastani. Sen sijaan on parempi syöksyä in medias res, eli omassa tapauksessani roomalaisen onomastiikan maailmaan, josta seuraavat hajanaiset mietteet kumpuavat.

Toisinaan kuuluu näes sanottavan, että ei nimi miestä pahenna. Tämä pitää epäilemättä paikkansa, jos asiaa kysytään tasavallan ajan roomalaisilta aristokraateilta, jotka kantoivat sellaisia lisänimiä kuin Crassus ‘Lihava’ tai Flaccus ‘Hörökorva’. Niin ikään kunnialliset yläluokan nimet Scaurus ja Varus puolestaan viittasivat jalkojen ja säärien vääristymiin. Tämän tapaiset pejoratiiviset nimet, jotka viittasivat fyysisiin ja toisinaan henkisiin vajavaisuuksiin, olivat roomalaisen yläluokan parissa varsin tyypillisiä.

Mutta jos kerran nimi ei miestä pahenna, niin entäpä naista? Pejoratiiviset nimet eivät missään nimessä ole roomalaisen kulttuurin erityispiirre. Niitä on esiintynyt laajasti eri indoeurooppalaisissa kielissä ja myös suomessa, esimerkiksi 1500- ja 1600-luvun Turussa esiintyi sellaisia porvarisnimiä kuin Luupää, Porsas ja Muorinpoika (puhumattakaan muista, vulgaarimmista nimistä). Vastaavasti useimmille kieli- ja kulttuurialueille on ollut yhteistä se, että naisille tämänkaltaisia nimiä ei ole haluttu antaa. Rooma ei tässäkään suhteessa ollut poikkeus.

Tähän väliin muutama yleisluontoinen sana roomalaisten naisten nimistä. Tasavallan ajalla (509 – 27 eaa.) naisilla ei yleensä kerta kaikkiaan ollut yksilöiviä nimiä, ainakaan julkisesti. Antiikin kirjailijat, sikäli kuin ylipäänsä mainitsevat naisia nimeltä (monesti vain viitataan epämääräisesti sen ja sen miehen vaimoon/siskoon/tyttäreen), antavat yleensä vain yhden nimen, isän sukunimen feminiinimuodossa. Niinpä Publius Cornelius Scipio Africanuksen tytär on yksinkertaisesti Cornelia, Gaius Julius Caesarin tytär Iulia, ja niin edelleen. Tämänkaltainen järjestelmä oli luonnollisesti ongelmallinen tilanteissa, joissa tuli erottaa kaksi tai useampi samannimistä naista, etenkin sisarusta, toisistaan. Ongelma rajoittui kuitenkin pääasiassa perheen piiriin, sillä naisten julkinen liikkumavara oli tasavallan ajalla varsin kapea. Lisäksi julkisessa kontekstissa voitiin täsmentää naisen henkilöllisyyttä viittauksella aviomieheen – tai jopa lapsiin. Tarvittaessa naisille voitiinkin antaa yksilöivä etunimi, joista tunnemme esimerkkejä tasavallan aikaisista hautapiirtokirjoituksista (esimerkiksi CIL I2 16, Paulla Cn. f. Cornelia Hispalli, ’Paulla Cornelia, Gnaeuksen tytär, Hispalluksen vaimo’; aiheesta on instituutin entisen johtajan Mika Kajavan perusteellinen tutkimus).

Cornelia Africani f. Gracchorum, ’Cornelia, Africanuksen tytär, Gracchusten (äiti)’. Veistoksen jalustassa ollut piirtokirjoitus on Augustuksen ajalta, eli Corneliaa itseään huomattavasti myöhäisempi (CIL VI  10043 = 31610). Capitoliumin museot. Kuva: Lewis Webb
Paulla Cornelian hautapiirtokirjoitus Scipioiden haudasta, nyk. Vatikaanin museoissa (CIL VI 1294 =I2 16). Kuva: M. Clauss (Epigraphik-Datenbank Clauss-Slaby)]

Naisten etunimet eivät kuitenkaan koskaan olleet vakiokäytäntö. Vasta lisänimen (cognomen) käytön leviäminen toi yksilöivän nimen lopulta kaikille roomalaisille naisille (esimerkkinä sisarukset Iulia Agrippina, Iulia Drusilla ja Iulia Livilla). Lisänimet olivat alunperin olleet eräänlainen yläluokkaisten miesten etuoikeus, mutta tasavallan loppua kohti tultaessa niiden käyttö levisi myös muiden ryhmien pariin. Toisin kuin etunimien tapauksessa, myös naiset omaksuivat lisänimen, aluksi vähitellen, mutta pian yhä kiihtyvällä tahdilla, kunnes ensimmäisen vuosisadan aikana päästiin tilanteeseen, jossa käytännössä kaikilla naisilla oli yksilöivä lisänimi (mainittakoon lisäksi, että puhun ennen kaikkea vapaasyntyisistä naisista – vapautetuilla orjilla oli jo tasavallan ajalla muodostunut tavaksi, että lisänimenä toimi entinen orjanimi).

Caecilia Metellan, Quintus Creticuksen tyttären ja Crassuksen vaimon, hautamonumentti Via Appialla Roomassa (CIL VI 1274 = 31584). Varhainen esimerkki yläluokan naisesta, jolla oli lisänimi. Arvioiden mukaan monumentti rakennettiin Augustuksen ajan alkupuolella. Kuva: Wikimedia Commons

Ei liene täysin sattumaa, että lisänimen käytön yleistyminen osuu aikaan, jolloin roomalaisia naisia oli paitsi lukumäärällisesti enemmän, myös julkisessa elämässä näkyvämmin kuin aiemmin. Varhaisen keisariajan roomalainen yhteiskunta oli hyvin toisenlainen kuin varhaisen tasavallan ajalla, ja roomalaisilla naisilla oli vapauksia, joita heidän esiäitinsä eivät tunteneet. Kun naisia näkyi yhä enemmän julkisessa elämässä, oli luonnollista, että yhä useammalle annettiin yksilöivä nimi. Mitä useammalla tällainen nimi oli, sitä suurempi paine myös muilla oli antaa tyttärilleen vastaava nimi. Tietyn ajan kuluessa lisänimen antamatta jättäminen näyttäytyi varmasti vanhanaikaisena suurelle osalle roomalaisista.

Roomalaisen yläluokan parissa naisille annetut lisänimet harvemmin olivat tuulesta temmattuja, vaan nimivalinta kumpusi lähtökohtaisesti suvun traditioista. Jos perheessä oli käytössä jokin tietty lisänimi, oli luontevaa antaa se myös tyttärelle. Esimerkiksi Aemilius Lepidusten tyttärillä esiintyy lisänimeä Lepida, Caecilius Metellusten tyttärillä nimeä Metella, ja niin edelleen. Tilanne oli kuitenkin hieman ongelmallisempi, jos nimi oli luonteeltaan pejoratiivinen. Vaikka perinnölliset lisänimet, kuten Liciniusten Crassus, Aemiliusten Scaurus ja Quinctiliusten Varus, siirtyivät lähtökohtaisesti isiltä pojille, emme tunne yhtään Liciniaa, Aemiliaa tai Quinctiliaa nimillä Crassa, Scaura tai Vara. Flaccuksen feminiinimuotoa Flaccaa ei myöskään tunneta senaattorisäädystä, ja muissa sosiaaliluokissa nimen esiintymät ovat niin ikään laskettavissa yhden käden sormilla. Monissa tapauksissa tytär joko jäi ilman lisänimeä, tai vaihtoehtoisesti nimi oli haettava muualta sukutraditiosta, esimerkiksi äidin puolelta.

Yksi kikka kuitenkin oli, jos isänpuoleisen linjan nimi haluttiin tyttärelle antaa. Nimen pejoratiivista luonnetta voitiin tietyissä tapauksissa hälventää erinäisten diminutiivisten johtimien avulla, toisin sanoen muodostamalla alkujaan pejoratiivisen nimen pohjalta naiselle sopivammaksi koettu ”hellittelynimi”. Niinpä Varus, joka viittasi jalkojen kieroutumiin, taipui naiselle hyväksyttävään muotoon Varilla, ja suuriin korviin viittaava Flaccus puolestaan muotoon Flaccilla (tai vielä monimutkaisempiin muotoihin, kuten Flaccinilla). Vastaavia esimerkkejä on lukuisia. Sellaisenaan pejoratiivisia nimiä ei kuitenkaan naisille, harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta, haluttu antaa. Toisaalta myös miesten pejoratiiviset nimet jäivät vähitellen pois muodista, eikä varhaisella keisariajalla enää juurikaan otettu uusia vastaavia käyttöön, vaan yläluokan pejoratiivinen nimirepertoaari muodostui pääosin olemassa olevista, vanhoista tasavallan ajan lisänimistä.

Kirjallisuutta:
M. Kajava, Roman Female Praenomina: Studies in the Nomenclature of Roman Women (Acta Instituti Romani Finlandiae, 14), Roma 1994.

K. Stüber, T. Zehnder, U. Remmer (toim.), Indogermanische Frauennamen, Heidelberg 2009.

FM Tuomo Nuorluoto, Uppsalan yliopisto, oli instituutissa Amos Anderson –stipendiaattina syksyllä 2018.

Elina Vaaran Rooma

Eveliina Marjanen

Samoihin aikoihin, kun Suomen valtiolle vasta ostettua Villa Lantea ahkerasti kunnostettiin 1950-luvun alussa, Roomassa vietti aikaa myös runoilija ja kääntäjä Elina Vaara. Italian maata ja kieltä, erityisesti Etelä-Italian rentoutta ja rosoisuutta kovasti rakastava Vaara vietti talven 1952-53 poikkeuksellisen kylmässä ja koleassa Roomassa. Luin Vaaran talvesta kertovia päiväkirjamerkintöjä teoksesta Rooma – kirjailijan kaupunki (toim. Liisa Suvikumpu), ja kuljeskelin niistä inspiroituneena samoilla kaduilla. Viimeiset päivät EDUFI-harjoittelijana Suomen Rooman-instituutissa olivat aurinkoisia ja kirkkaita, varmasti lämpimämpiä kuin talvella 65 vuotta sitten.

Päiväkirjamerkinnät kertovat, että Elina Vaara kulki pitkin Rooman katuja sekä päämäärättömästi harhaillen, että nähtävyyksiä ja museoita vieraillen, välillä raitiovaunut veivät hänet kauemmaksikin keskustasta Veranon hautausmaalle ja Ostian kaivauksille asti. Vaaran majapaikka talven aikana sijaitsi Via Toscanalla Rooman vanhan keskustan pohjoisosassa, joten monet hänen päivittäisistä kävelyreiteistään kulkivat sillä suunnalla ja hän kuvaili niitä tarkasti: “Kävelen alas Piazza di Spagnalle, siitä Via della Crocelle, Ristin tielle, jolla ovat kaikki tarvitsemani asiat, poikkean rosticceriaan, sieltä latteria-kahvibaariin mukanani kaksi piirakkaa (calzonia), joista toisen syön jogurtin kera. Toinen varmasti maistuu palaillessani Pincion yli takaisin asunnolleni Via Toscanalle.” (2.1.1953)

Alue oli minulle osittain jo tuttu, sijaitsevathan lähellä mm. Villa Borghesen puisto, kallis ja kuuluisa katu Via Veneto ja Santa Maria della Concezione dei Cappuccini –kirkko ja sen yhteydessä oleva kapusiinimunkkien krypta tuhansine pääkalloineen. Via Toscana näyttää nykyisin siistiltä ja kalliinnäköiseltä kadulta, mutta päiväkirjamerkinnöistä paljastui, että 50-luvulla asia ei tainnut olla niin. “Huoneeni on käyttökelpoinen vain illalla niiden parin tunnin aikana, jolloin emäntä suvaitsee lämmittää keittiössä olevaa kamiinaa, josta johdot kulkevat huoneisiin: myöhemmin illalla ne ovat jo kylmät… – – Vastapäätä on ruma saksalainen kirkko, jonka kellot pauhaavat tuomioukkosen jyrinällä pyhäaamuisin – -“ (1.-6.1.1953). Kadun toisella puolella oleva kirkko on evankelisluterilainen Christuskirche, joka ei mielestäni ruma ollut, mutta siitä tietenkin puuttui katolilainen mahtipontisuus ja koristeellisuus. Koska en ollut liikkeellä pyhäaamuna, en voinut todistaa tuomioukkosen pauhua paikan päällä.

”Ruma saksalainen kirkko”,
Christuskirche Via Toscanalla

”Teki mieleni Colosseon ympäristön pikku kujia katsomaan. Siellä on pieni ravintolanpoikanen nimeltä “Cardello” (“Pikkuohdake”, samannimisellä kujalla). Seinäkello, viinilehtiköynnös maalattuna ympäri ja ystävällinen isäntäväki. Kaikki familjääristä. Isoja vaniljarinkeleitä. Ostin yhden minäkin ja söin sen kastellen Chiantiin niin kuin muut, vaatimattomat porvarit naapurikortteleista. Viihdyin, siellä oli aitoa.” (25.1.1953)

Eräs ravintola jäi erityisesti Elina Vaaran mieleen, ja hän kirjoitti siitä runoja ja useita päiväkirjamerkintöjä. Kuljin Via Toscanalta Colosseumille asti pitkin kaupungin kauniita katuja ja päädyin Al Cardellon eteen. Olisin mielelläni käynyt siellä syömässä (vaikkakin Tripadvisorin kävijöiden mukaan 47% kävijöistä on pitänyt sitä todella huonona…), mutta ravintolassa ei ollut illallisaika vielä alkanut. Ravintolasta tuli kuitenkin ulos ystävällinen tarjoilija, ja pyysin päästä kurkistamaan ravintolaan, sillä tiesin, että Elina Vaarasta kertova taulu on ainakin ennen ollut ravintolan seinällä. Siellä se edelleen oli, vaikkakin vähän kärsineen näköisenä.

Kujilla Pikku Ohdakkeen,
Colosseosta koilliseen,
värit puuntavat vanhojen seinäin,
kuin ohdakehöydyn ja heinäin,

ja siellä, jos käyt edelleen
on myöskin Pikku Ohdakkeen
rakastettava viinitupa,
johon oudonkin tulla on lupa.
– –
(25.1.1953)

Elina Vaaran Rooman-matkan varsinainen tarkoitus jäi minulle vähän epäselväksi. Hän oli matkustellut Etelä-Italiassa, Sorrennon niemimaalla miehensä Einari Wehmaan kanssa, mutta paluumatkalla päätti jäädä yksinään ikuiseen kaupunkiin miehensä jatkaessa matkaa takaisin Suomeen. Paitsi että hän Rooman-talven aikana oppi, miksi italialaisille kadotus on kylmä ja Danten Helvetin pahimpana rangaistuksena ikuinen jää, hän sai viimeisteltyä ison käännöstyönsä, jonka hän oli aloittanut jo vuosia sitten. Vaara sai Torquato Tasson Vapautetun Jerusalemin valmiiksi kesällä 1953 Sisiliassa, ja palasi syksyllä takaisin Suomeen. Käännöstyö oli hänen mukaansa niin raskas, että mietti jo sen jäävän viimeiseksi käännöksekseen. Toisin kuitenkin kävi, ja 50-luvun loppupuolella hän käänsi jo kovaa vauhtia Danten Jumalaista näytelmää ja käänsi myöhemmin vielä myös Petrarcan Sonetteja Lauralle.

Runoilija Torquato Tasso liittyy mielenkiintoisella tavalla myös Gianicolon kukkulaan ja Villa Lanten naapurustoon – elämänsä viimeiset vuodet 1500-luvun lopulla hän vietti Sant’Onofrion luostarissa aivan Lanten lähellä, ja istuskeli ison tammen alla. Näinä päivinä tammen jäänteet voi edelleenkin nähdä lyhyen kävelymatkan päässä Lantesta Vatikaaniin päin – puuraukasta ei ole paljoa enää jäljellä, ja sekin vähä mitä on, roikkuu nyt repaleisena raudalla tuettuna. Puun juurella olevassa laatassa kunnioitetaan arvostettua runoilijaa ja hänen elämäänsä.

La quercia del Tasso

Villa Lantessa Elina Vaara ei todennäköisesti kuitenkaan käynyt, vaikka tuona talvena Villa olikin jo instituutin käytössä ja osittain toiminnassakin. Italiaan hän palasi vielä useita kertoja, mutta ei enää Roomaan, ainakaan talvella. Veri veti etelään. “Ei täällä Roomassa muuten osata soittaa eikä laulaa. Nyt juuri yksi yrittää sillä tavalla että tuntuu kuin hän vain koko ajan tapailisi ääniä. Ei ole rytmiä, ei tunnetta niin kuin Napolissa” (16.1.1953).

Kirjallisuutta:
Saarenheimo, Kerttu (2001). Elina Vaara. Lumotusta prinsessasta itkuvirsien laulajaksi. Helsinki: SKS

Suvikumpu, Liisa (toim.) (2004). Rooma – Kirjailijan kaupunki. Helsinki: SKS

HuK Eveliina Marjanen
Italialainen filologia, Helsingin yliopisto
Instituutin EDUFI-harjoittelija syyskuusta joulukuuhun 2018

Lapsikulkueiden jalanjäljillä antiikin ja nykypäivän Roomassa

Roosa Kallunki

Vuonna 207 eaa. 27 tyttöä harjoitteli kuorona hymniä tulevaa lepytysrituaalia varten Rooman Capitolium-kukkulalla, kun yhtäkkiä salamanisku osui läheisellä Aventinus-kukkulalla olevaan Juno Reginan temppeliin (lisää salamaniskuista Roomassa johtaja Arja Karivieren blogikirjoituksessa). Tämän seurauksena suunniteltua lepytysrituaalia muokattiin hieman, ja samat lapset kulkivat lopullisessa rituaalissa kulkueena silloisen Rooman kaupungin ydinalueiden läpi välillä tanssien. Lopulta kulkue päätyi Aventinus-kukkulalle ja Juno Reginan temppelille, jossa lapset pääsivät vihdoin laulamaan harjoittelemansa hymnin.

Roomalainen historioitsija Livius kuvaa vuoden 207 eaa. tapahtumia kuuluisassa historiateoksessaan Ab urbe condita. Eikä edellä mainittu esimerkki suinkaan ole ainoa lepytysrituaalin kuvaus teoksessa, vaan Liviuksen mukaan tämän tyylisiä rituaaleja tarvittiin tasavallan aikaisessa Roomassa jatkuvasti lepyttelemään jumalia huonoina nähtyjen enteiden jälkeen. Kyseisen rituaalin kuvaus on kuitenkin Liviuksenkin mittapuulla harvinainen, sillä siinä kuvataan poikkeuksellisen yksityiskohtaisesti sekä itse rituaalin harjoitteluprosessia että sille keskeisen kulkueen reittiä.

Osana Villa Lanten ystävät ry:n stipendiaattikauttani olenkin syksyn aikana pyrkinyt seuraamaan antiikin roomalaisten lasten jalanjälkiä tutustumalla niihin fyysisiin tiloihin, joissa lapset toimivat uskonnon parissa Roomassa. Projekti on osa väitöskirjatutkimustani, joka käsittelee lasten osallistumista uskonnonharjoittamiseen antiikin Roomassa. Liviuksen kuvaus on yksi keräämäni aineiston yksityiskohtaisimmista kuvauksista lasten uskonnollisen toiminnan tiloista. Lähestyäkseni tutkimusaihettani käytännön kautta päätin seurata Liviuksen kuvaaman kulkueen reittiä nykyisessä Roomassa. Katkelmassa mainitaan ainakin kahdeksan paikkaa, joiden läpi kulkue lapsineen kulki.

roosa1
Apollon temppelin paikoillaan olevat pylväät ja podium ”lapsiperspektiivistä” käsin

Livius kertoo kulkueen lähteneen liikkeelle Apollon temppeliltä, joka oli ympäristöineen melko tyypillinen erilaisten kulkueiden aloituspaikka. Tämän jälkeen kulkue jatkoi silloisen kaupungin sisälle läpi Porta Carmentaliksen, jota kutsuttiin myös triumfiportiksi. Tämän päivän Roomassa Apollon temppelistä ovat jäljellä vain kolme pylvästä, podium sekä osia friisistä ja päätykolmiosta (osat löytyvät Musei Capitolinista ja Centrale Montemartinista). Porta Carmentaliksesta ei taas ole nyky-Roomassa jälkeäkään lukuun ottamatta siitä alkaneen kaarikäytävän osia, jotka nekin ovat suurimmaksi osaksi Liviuksen kuvaamien tapahtumien jälkeen rakennettuja.

roosa2
Triumfiportilta lähteneen kaarikäytävän jäänteitä

Kulkueen seuraavia vaiheita on helppo seurata, sillä Liviuksen kuvaamat tiet ja paikat ovat yhä olemassa, vaikkakaan eivät täysin samanlaisina kuin ne olivat tasavallan aikaisessa Roomassa. Antiikkisen Vicus Iugarius -tien (nyk. Vico Iugario) moderni perillinen seuraa pitkälti samaa reittiä Forumille kuin jo yli pari vuosituhatta sitten. Nykyään tien päästä ei tietystikään ole mahdollista päästä itse Forumille saakka, sillä arkeologisen alueen aidat katkaisevat tien. Alueen voi kuitenkin nähdä hyvin aitojen läpi, joten on mahdollista hahmottaa antiikkisten teiden uomat ja yhtymäkohdat Forumin kanssa.

Liviuksen mukaan seuraavaksi kulkue pysähtyi Forumilla, missä tytöt esittivät jonkinlaisen tanssin lyöden rytmiä jaloillaan ja kuljettaen köyttä käsistä käsiin. Tämän rituaaliosuuden jälkeen kulkue jatkoi Vicus Tuscus -tietä (nyk. Via di S. Teodoro) ja Velabrumin entisen suoalueen (suunnilleen nykyinen Via del Velabro) läpi Forum Boariumille. Näitäkin tielinjoja mukailevat nykyiset kadut, joten antiikinaikaista reittiä on helppo seurata.

roosa3
Näkymä Forumille Vico Iugarion päästä

Forum Boariumilta kulkue suuntasi ylöspäin Aventinus-kukkulalle Clivus Publicius -tietä pitkin (nyk. Clivo dei Publicii) ja Juno Reginan temppelille. Tässäkin tapauksessa antiikkinen tie on ainakin nimensä perusteella yhä käytössä, vaikka nykyinen tie ei ilmeisesti aivan täysin seuraakaan antiikista esikuvaansa. Itse kulkueen päätöspisteen, Juno Reginan temppelin sijainti ei ole säilynyt meidän päiviimme. Varmaa on ainoastaan se, että temppeli sijaitsi Aventinuksella. Päätin lopettaa oman kävelyreittini tämä vuoksi toisenlaiseen pyhään paikkaan, Santa Sabinan kirkkoon. Sitä ei ehkä ole omistettu Juno Reginalle, mutta kuitenkin toiselle naispuoliselle pyhälle henkilölle, pyhälle Sabinalle.

roosa4
Näkymä Forum Boariumille. Entinen karjatori on lehmien sijaan nykyään täynnä autoja

Kaiken kaikkiaan Liviuksen kuvaama lasten kulkema reitti oli noin 1,8 kilometriä pitkä ja tansseineen kulkueella kesti luultavimmin suunnilleen tunnin verran päästä määränpäähänsä. Loppumatka oli vielä paikoin jyrkkää ylämäkeä Aventinuksen rinnettä pitkin, minkä jälkeen lapset lauloivat lopulta hymninsä. Tehtävä kaikkine eri osineen ja harjoitteluineen ei siis ollut kovin yksinkertainen vastuussa oleville nuorille tytöille. Tutkijalle jalkautuminen itse tapahtumapaikoille oli perspektiiviä tuova kokemus, joka toi tutkittavina olevat lapset hieman lähemmäksi.

roosa5
Kulkueen kulkema reitti hahmoteltuna nyky-Roomaan Google Mapsin avulla


FM Roosa Kallunki
Historia, Tampereen yliopisto
Villa Lanten ystävät ry:n stipendiaattina 1.9.-30.11.

Teksti ja kuvat: Roosa Kallunki